Ihanteen etsijä

Ihanteen etsijä. Kirjoittanut Lauri Soini

Olen aatetta kauvan kaivannut,

joka lauluni lentoon saisi.

Olen katsonut kaihoten taivaat, maat,

mikä mieltäni innostaisi.

Valon kaihossa kauvan hapuilin,

vaan unhotin pohjolan päivän,

ajatusteni aalloissa uiskellen

koin huuhtoa mieleni häivän.

Minä kaihosin ihmisveljeyteen,

vaan naapuriveljiä vieroin,

ja veljeyskaihoni – kauhulla näin –

oli itserakkaus kieroin.

Isänmaalleni mieleni sitten soin,

se vanhakin vaikk’ oli aate.

Sen pohjalle – ihmeeksi maailman

oli aikeeni laittaa raade.

Isänmaassani astelin tarkastain

mun viljelystarhani juurta,

johon jotakin voisin nostattaa

eriskummaista, loistavan suurta.

Sitä juurta mä missään nähnyt en,

ja kun katselin kaihoisemmin,

olin ankara kurjasta synnystäin –

ja itseän taas minä lemmin.

Kun niin minun mieleni myllertäin

oman toivonsa tarhoja kitki,

kotimaani mä vaarassa silloin näin,

minä näin miten kansani itki.

Kotimaani mä vallassa vaaran näin,

mut kansani murheissaankin

oli jäyhä ja uljas ja maallensa

oli altis se uhrautumaankin.

Olen poikanen Suomen! Kansani on

kotimaassani luonani mulla.

Jäsen jäntevän heimoni olla ma saan,

ja tahdon sen verraksi tulla.

Oi, Suomeni, sulla on muinaisuus

maan kansojen kaunokaisin,

on kuin runo sorja ja sointuinen,

syvä, suuri ja ihanaisin.

Miten, kansani, kärsit ja kamppailit,

kulit kestäen kalman öissä,

vaan konsaan kirkasta kilpeäs et

ole tahrannut konnantöissä!

Olet itse sä korpesi kyntänyt,

et konsaan sortanut muita,

vaan sortoa vastaan taistellut

olet uljaita taisteluita.

Kun väistit kalpoja vierasten,

et kernaasti iskenyt vastaan.

Jos rauhassa toimia saanut et,

sodit silloin ainoastaan.

Sun rauhantoimesi loista ei,

vaan siksi ne onkin suuret.

Sun voimasi vahvana pohjana on

hyvän tunnon ja kunnon juuret.

Kivikummuista, korvesta, kansani, loit

sinä viljavat pellot ja niityt,

ja siksi sä kantelin, lauluines

niin lujasti maahasi liityt.

Vaan lauluissa, joittenka soinnussa on

humu kuusten ja kuiskeet tuulen,

tulet tunnen mä rintojen kaihoisten

ja Väinämön viisautta kuulen.

Kun taas sinä, kansani, laulaen

teet vaikeissa vaaroissa työtä,

ihanteeni ja onneni suurin on

sun työssäsi olla myötä.

Syyskuulla 1899.

Lähde: Soini, Lauri 1900: Kansallisia lauluja. Werner Söderström, Porvoo.