Ihanne (Larin-Kyösti)

Ihanne.

Kirjoittanut Larin-Kyösti


Sua etsin ma elämän tieltä,
sinä heijut mun haaveissain,
sun hellästi kutsuvan kuulin,
sun unessa nähneeni luulin
ja sitten ma ääntäsi hain.
Salin loistossa säihkyvin silmin
sun luulin ma löytäväin,
läpi harson katseesi päilyi,
ja kisassa hahmosi häilyi,
sun soittoon sulavan näin.
Sua paimenpolulla vuotin,
maantiell’ olet veikeillyt,
olit heimoa luonnon lasten,
vaan lentäissä rintaani vasten,
et mua sinä ymmärtänyt.
Ja auringon alla sä loistit,
sun pimeän pidoissa näin,
kun nauroin, sun kuvasi vaihtui,
kun huokasin, itkusi haihtui,
pois leijuit ja yksin jäin.
Sua turhuuden turulta etsin,
oli tunteeni tulvillaan,
mua lemmennarrinas käytit
ja hetkessä tyhjyytes näytit,
nyt himmeenä muistan sun vaan.
Sua kysyin ma ihmisiltä,
sua taivaalta rukoilin myös,
et puhunut ihmiskieltä,
et tullut sä katumustieltä,
ja sua minä ikävöin.
Ja kerran ma kiistaten tahdoin
veren vallalla kahlita sun,
sun povesi lämmeten läikkyi,
mut sielusi minua säikkyi,
sinä olit kuin vereni mun.
Sua taiteesta, luonnosta etsin
ja kaijusta kauneuden,
sinä synnin sylissä kiikuit,
sinä enkelin siivillä liikuit,
vaan sua min’en löytänyt, en.
Sinä äitini silmissä siinsit,
taas tuntui kuin äänesi sois,
sinut näin minä paarilla kerran, –
olit kaikessa hiukan verran,
voi, ettes unta sä ois.


Lähde: Larin-Kyösti 1901: Unta ja totta. Otava, Helsinki.