Hyvä omatunto

Hyvä omatunto. (tarinan mukaan Espoon saaristosta.) Kirjoittanut Ina Lange

Sisältyy kokoelmaan Erämaan ja saariston tarinoita.

Patruunalla oli pyhävaatteet yllänsä ja seisoi huoneen edustalla ilmaa tähystelemässä. Aamu oli sumuinen ja ilma kylmä. Kysymys oli, kohoaisiko vai laskeutuisiko usva!

Puut seisoivat kuin vaatetettuna hopeakuteiseen harsoon. Hämähäkin verkkoinen koristus riippui männyn ja kuusen, koivun ja pihlajan välillä, ruoho oli märkä ja välkkyvä, raskaita, isoja kastehelmiä riippui korsissa ja kasveissa. Sammakot, kastemadot ja etanat kemuilivat maassa, alhaalla rannalla kitisi joku kärppä, kalalokkien ja tiirojen liidellessä pitkulaisissa piireissä, pyörähtäen ympärilleen ja tupsahtaen veteen, nälkäisinä ja halukkaina.

Kalat pulisivat joka taholla, siellä, täällä vedenkalvolla muodostui pieniä piiriä, jotka kasvoivat isommiksi, lavenivat ja katosivat. Oli varmaankin tuleva helteinen kaunis päivä – tuollempana kohosi sumu jo, ja leveä, himmeä auringonsäde tunki hohtavana sen läpi. Se sattui pieneen, viheriäiseen saareen, leikitellen leppien latvojen väräjävissä lehdissä. Koko ulappa näytti muutoin rajattomalta valtamereltä, vastapäätä olevat saaret olivat kaikki käärityt paksuun, valkeaan huuruun, ja taivaskin oli meren kaltainen, tiheät villantapaiset pilvenhattarat liikkuvat aamuviuhkan edestä, vyörivät, kokoontuivat ja katosivat antaakseen sijaa uudelle häälyvälle pilvijoukolle.

– Kuulkaa, Peltonen, – kirkui patruuna korkealla, kimakkaalla äänellään, – tulkaa tänne hetkeksi, minulla on kaikenlaista hänelle puhuttavaa.

Hän tuolla pellolla oli patruunan kaikki kaikessa, työmies Peltonen. Hän oli isännöitsijä, hoitaja, puutarhuri, käsipalvelija ja renki Valkeasaaren kartanossa, palveluksessa rikkaan leskimiehen Emile Gerôme Uniuksen, Valkeasaaren nykyisen ankaran ja kansan epäsuosiossa olevan omistajan luona.

– Mitäs nyt, miksi on Peltonen pukeuntunut noin, eikö ole tarkoitusta tänään tehdä työtä? – kysyi patruuna nähdessään miehen tulevan puhtaaseen työpaitaan ja siisteihin tummanharmaisiin liiveihin puettuna, – hän aikoo kaiketi käyttää tilaisuuden, silloin kun hän tietää meneväni kaupunkiin, viettääksensä sillä ajalla täällä oikein hupaisen päivän, häh?

Peltonen katsahti ylös synkästi, mutta loi silmänsä jälleen ales vastaamatta.

– No mitäs tämä on, puhu suustasi, totellaanko minua, tahi miten?

Peltonen katsahti jälleen ylös sekä ylenkatseellisella että nöyrällä muodolla.

– Minulla ei ole koskaan lepopäiviä, sen tietää patruuna itse. Otin päälleni nämät riekaleet siksi että – että on äidin ja Heikin syntymäpäivä.... muuten paikataan toista takkia, hän ompelee rääsyt yhteen, hän tuolla sisällä.

– Syntymäpäivä! Kas vaan, teillä on varaa viettää syntymäpäiviä teillä, sitä ei minulla ole. Valmistatte kyllä iloisia päiviä itsellenne minun kustannuksellani. Vai niin. Heikin syntymäpäivä! Se kyllä ansaitsee viettämistä. Se kirottu poikanulikka, joka ei muuta tee kuin pahaa. Minä en kärsi häntä. Hän varastaa hyötymansikoitani ja hän taittaa kukkia puutarhasta, vitsaa tarvitsee hän, ja sinä olet ja tulet olemaan raukka perheessäsi. Peltonen! Syntymäpäivä! Niin, ompa se makeaa!

Peltosen otsa vetäysi vielä syvempiin kurttuihin. Hän katsoi yhäti ales, mutta ääni värähti kun hän tyynesti ja lujasti vastaukseksi patruunan syytöksiin sanoi:

– Heikki ei varasta.

– Eikö hän varasta? Eikö vai! Vai niin, hän ei varasta? Hän on pieni enkeli, sitä hän on. Eipä se hänkään ollut, joka poimi kanankynnet ja pisti ne tämän nutun lakkareihin, mennessäni viime kerralla kaupunkiin, jotta vahtimestari revisionissa, ottaessaan ylös nuuskarasiani, sai kopran täynnänsä kynsiä, eipä se hän ollut, joka pisti hattuni sisusteeseen takkiaista joku päivä sitte ja noukki koko joukon pikkukiviä ja orjantappura-piikkejä, jotka hän pisti puutarhakalossieni varpaihin, se oli kai Mikaeli tahi Kaprieli enkeli, eikä Heikki, häh?

Peltosen tylyissä, jäykissä kasvoissa välähti ikäänkuin hymy, mutta hän oli ääneti.

– Entä ketunraudat, jotka olin pannut sille elukalle, eikö hän ollut niitäkin löytänyt ja kantanut ne katajapensaisiin, niin että olisin taittanut jalkani, joll’ei minulla olisi sattumalta ollut jahtisaappaat jaloissa.... Mitä voi hän siihen vastata?

Peltonen oli vaiti yhä edelleen.

– Piru vieköön, mies, saattaako hän vastata isännälleen tahi tahtooko hän, että menen poliisia puhuttelemaan? – tiuskasi patruuna ja pieksi pientä, hentoa pajupensasta kapealla, kuluneella rottinkikepillään, niin että lehti toisensa perästä rikkinäisenä putosi ales ruohon sekaan, – sano, mitä hän siihen vastaa?

Peltonen tirkisteli ympärilleen aralla, harhailevalla katseella. – Herra Jumala, patruuna, – sanoi hän sen jälleen pikaisesti, – hän puhuu, niin että oikein voi peloittaa ihmistä onnettomaksi. Enhän minä voi siihen mitään, mitä Heikki tekee, onhan patruuna itse monta ikuista kertaa nähnyt kuinka olen piessyt poikaa hänen pienistä veitikkamaisuuksistaan. Mutta se ei. Jumal’ paratkoon, sittekään auta. Poika on ainoani, hän on täynnänsä pirun kujeita, mutta hän ei tarkoita pahaa kuitenkaan! Patruuna ei ole häntä kärsinyt koskaan, hän on kuin koira, joka hyvin tuntee, kuka hänelle pahaa tarkoittaa. Sentähden keksii hän kujeita kostaaksensa, muka. Hänellä on selkä sinisenä ja ruskeana vielä viimeisestä selkäsaunasta, kun hän kantoi ketunraudat tuonne pois.... Muijalla oli pesunsa siellä, katsokaa, patruunan luvalla, ja poika ajatteli niin, ett’ei patruunalla ollut mitään siellä tekemistä.... Ja koska patruuna on hankkinut hänelle vastuksia, niin tahtoo hänkin....

– Kyllä minä opetan tuota varaskappaletta, – sähisi patruuna, mutta aivan hiljaan, – isä ei nähnyt sitä katsetta, joka seurasi sanoja. – Ja nyt, kuule, minä menen puolen tunnin kuluttua. Mutta illalla tulen takaisin, kuuden aikaan, kuten tavallista. Siksi pitää perunamaan olla kynnetty ja viheriäinen venonen tervattuna. Pilko puita katteenille niemellä, hän ilmoitti eilen tarvitsevansa, mutta pane oksat sekaan, kuuleeko hän, äläkä niitä latele niin kovin tiheäksi. Hän panee heille niin kovin paljon puita sylelliseen, että hän perin hävittää minut. Luuleeko hän sitä rehellisesti tehdyksi, vai mitä, häh?

– Vuokralaiset valittavat aina minun mittaavan liian tiukkoja syliä, – vastasi Peltonen, – katteeni oli niin äkeissään viimein että oikein.

– Perkeleen roistoväki, niin käy, kun heitä liian hyvänä pidetään! Niin, te pilaatte minulta kaikki, varastelette ympäriltäni ja syötte minut köyhäksi, aivan kuin olisitte kaarneita itsestään kuolleen eläimen ympärillä. Vaimosi mittaa maidon, niin että vuotaa yli, eikä pane hituakaan vettä siihen, vaikka olen sanonut hänelle. Ja sen sijaan, että kitkeisi puutarhaa ottaa hän vastaan pesua, – kuka tiesi, hän ottaa kai suopan minulta, luulen ma, ja te rikastutatte itseänne, sill’aikaa kun minä kuljen köyhyydessä ja työskentelen kuin koira. Te elätätte ja syötätte itseänne, itseänne ja kelvotonta sikiötänne, te lihotte kuin kärpäset, kun minä sitävastoin jokapäivä yhä laihdun, minä ja lapseni. Jos tekisin oikein, niin....

– Höyrylaiva puhaltaa, se makaa varmaankin Konääsillä sumun vuoksi, – sanoi Peltonen, panenko hevosen valjaisin jos patruuna tahtoa kulkea maitse siltojen yli?

– Hän ei tiedä, kuinka pian hän tahtoisi minusta päästä. Ei! Kuule nyt, Peltonen, älä seiso täällä kauemmin, mene työhösi, minä menen, jos tahdon ja koska tahdon. Ja höyrylaivalla, kuuleeko hän, ei hevosella; sillä hän kyntää. Hyvästi.

Peltonen painoi päätään ja meni pari askelta.

– Vielä yksi asia, – kuului patruunin ääni – hakkaa pois rantapuut tuolta, puut täällä ylhäällä on pian lopussa, anna leppien rakennusten ympärillä seisoa, mutta kaikki koivut pitää ales, ymmärtääkö hän, rantatien varrella, siellä ei tarvita puistoa. No, eikö hän käsitä, koska hän seisoo tuossa töllöttämässä.

Peltonen avasi silmänsä selälleen ja kiinnitti ne patruunaan. Tuossa nyt avonaisessa katseessa oli sellainen hämmästys ja ylenkatse, että patruunan silmänräpäykseksi täytyi luoda omansa ales.

– Minä tahdon saada puiston ales siltäkin puolelta, sanoin minä. Nuo ikivanhat puut ottavat kaiken mehun maasta, ja yläpuolella oleva niitty ei saa mitään. Sinä tiedät ett’en kärsi metsää ja pimeyttä! Sinä pidät kai metsästä, luulen ma, metsä tuolla, jossa niin kauniisti kaikuu kun ammutaan.... Tahdotko totella, vai?

– Onko rantapuita kaadettava, herra patruuna? – kysyi Peltonen, – kaikki mastopuut? Kaikki koivut myöskin? Isot kahden sylen koivut, joita ihmiset kaupungista tulevat tänne katsomaan. Kaikkityyni?

– Luulen hänen panevan vastaan, lurjus?

– Enkö saa hakata muutamia syliä metsästä saareen päin, siellä on kaato- ja rytäpuita varmaankin kymmenen syltä ja enemmänkin hevosaituuksen takana! Eikö se ole parempi?

– Metsä siellä on jo myyty rakentelijalle aikoja sitte, ja hän on mitannut jok’ainoan puun. Sinä hakkaat ales rantapuiston. Minä en tahdo pimeyttä, minä tahdon valoa. Ja puitten ajaminen maksaa. Me otamme ensin metsän ympäriltämme ja menemme sitte kauemmaksi. Sinä kuulet sen nyt. Mene tiehesi.

Peltonen meni. Ojasta aivan läheltä sitä paikkaa, jossa molemmat miehet juuri olivat puhelleet, nousi pieni, laiha valkotukkainen kuusivuotias poika. Hän oli puettu valkaisemattomaan karkeaan paitaan, lyhyiksi käyneihin väljiin housuihin, jotka liehuivat hänen sääriensä ympäri, rinta oli paljas kuten käsivarret ja jalatkin, kaksi viekasta, pitkää, sinistä silmää tirkisteli urheasti päivettyneistä kasvoista, ja suu hymyili.

– Minä olen kuullut kaikki isä – sanoi hän, päästyänsä patruunan kuuluvista, – kaikkityyni! Toiste on hän saava mädänneen kalan povitaskuunsa, sen lupaan. Ja mitä pahaa heille voin tehdä, sen teen. Sillä hän on pahin ihminen! Eilen koetin panna tervaa veneenteljolle, mutta se kuivui. Jos saisin ison ampiaisen panemaan merkkiä hänen nenäänsä, olisin niin iloinen että.

Pienokainen pisti ruskean, likaisen nyrkkinsä isän nyrkkiin ja näytti niin onnelliselta, kuvaillessaan mielensä niitä nautintoja joita hän mahdollisesti voisi valmistaa itselleen patruunan kustannuksella. Isä näytti ankaralta, veti pois kätensä ja sanoi:

– Jos vaan kosket mitään hänen omastaan tahi teet mitä pahaa hyvänsä hänelle, joudut rottingin tuttavuuteen, ja se pahemmin kuin muulloin, kuuletko sen, poika?

– Isä vaan tekeytyy äkeäksi, – nauroi Heikki, – ei isä lyö niin kovasti, kuin isä luulee. Kyllä minä sitä aina kestän. Ja vieläkin enemmän! Minä teen itseni kovaksi ja kiertelen itseäni, ja silloin ei koske niin vaarallisesti. Isä tahtoisi kyllä mielellään itsekin asettaa tämän kärpässienen häneen, jos isä voisi.

– Pidä suusi kiinni. Heikki, näetkö, tuossa on patruunan lapset. Mene sisälle äidin tykö ja sano, että työtä on paljon tänään, en ennätä syödä panin tuntiin, ja tule sitte luokseni, niin saat auttaa peltotyössä.

– Liisi ja Klara pääsevät kai myöskin laivalle, koska he ovat niin komeissa vaatteissa! – Heikki vihelteli sydämmen iloisen säveleen, heilutti pientä päätänsä, niin että tukka, tuo pitkä, valkoinen tukka liehui, pani punaiset huulensa lörpälleen ja kiiti tiehensä yli pölkkyjen ja kantojen, kepeänä kuni lintunen.

Mutta hän pyyhkäsi äkkiä. Pieni Klara, joka keksi leikkitoverinsa ja ystävänsä, huusi häntä ja viittasi kädellä; hän kääntyi heti, juoksi hänen luoksensa ja lähestyi pientä, sievää tyttöä, vierien ruohossa kuten kalkkakäärme ja heittäen kuperikeikkaa koko pitkät matkat, voittaaksensa siten samalla hänen ihmettelemistään ja myötätuntoisuuttaan.

Hän nauroi niin sydämmellisesti ja taputti käsiään. – Vieri pellossa Heikki kulta! – pyysi hän pää kallellaan, – on niin hauskaa, kun sinä vierit, sinä näytät isolta, valkoiselta, märältä kissalta. Jos menet kauraan tulen niin iloseksi. Heikki pyörähti yli aidan yhdellä harppauksella ja tuli päätä pahkaa suoraan kauramaahan. Mutta samassa nousi hän pystyyn taas, kynsi märkää päätänsä, veti ales suunpielet kummalliseen ilveeseen, ja sanoi naurettavan surullisella äänellä:

– Sitä en uskalla tehdä. Isä lyö minua, jos koetan. Klara saa siis keksiä jotain toista.

Klara näytti neuvottomalta. – Mene päälläsi ojassa, niin olet niin hyvä, Heikki, – arveli hän.

Heikki totteli. Hänen kätensä vajosivat syvälle liehuun, ja Klara oli niin iloinen ja kiitollinen.

– No, ota nyt oikein hyvä kastemato minulle, niin näemme jos se matelee, kun sen ja’amme kahtia, ja mitä osa tahtoo minulle ja mikä sinulle.

Heikki sai kynsiinsä oikein pitkän. Pikku neiti otti sen itse hentoihin käsiinsä, repi sen epäröimättä kahtia, vähintäänkin kasvojensa muotoa muuttamatta ja viskasi palaset maahan.

– Hyi toki, kuinka Klara rääkkää eläintä, – pani poika vastaan, – tule nyt, niin annamme tämän kanoille. – Ja niin he juoksivat, niin nopeasti kuin jaksoivat pihalle, mutta unohtivat heti asiansa aivan uuden asian tähden.

– Heikki, näetkö, tässä on iso nukkeni! Heikki kulta, toimita sille kenkiä, tahdotko, vanhat ovat ryysyiset?

Lapsi otti nuken, lupasi tehdä kenkiä ja aikoi heti alkaa työtä, kun patruuna näkyi portailla, päällystakki yllänsä, harmaa huopahattu päässä, kalossit jalassa ja sateenvarjo ja keppi kädessä.

– Claire, mon ange, ici, – huusi hän – eh bien Lisette, où êtes vous, venez mes enfants, venez!

Klara jätti silmänräpäyksessä leikkitoverinsa ja juoksi esille. Lisett tuli hoitajaneitsyensä taluttamana keittiön puolelta; pieni Gerôme oli jo valmis. He olivat kaikki muotiin puetut, kantoivat valkoisia esiliinoja ja saivat isältään kukin seppeleen käteensä.

Lapsenhoitaja juoksi esille, korjasi tyttöjen hatunnauhoja ja pikku Gerômen kaulusta, ja niin läksivät he tielle rannalle päin. Itse patruunalla oli iso kukkasvihko kädessään ja kantoi pitkän, kuluneen päällystakkinsa napinlävessä valkoisen ruusuteräsen, joka oli yhteen sidottu pienen cypressioksan kanssa. Hänen katseensa oli juhlallinen; kalpea, kärsiväinen totisuus oli levitettynä hänen laihoissa keltaisissa kasvoissa.

– Miksi me saamme tulla mukaan, isä? – kysyi Klara ja katsoi ylös isäänsä, puoleksi luottavaisesti, puoleksi arasti.

– Puhu ranskaa, olen sinulle sanonut, – sanoi patruuna ja nykäisi tylysti lasta käsivarresta, mutta lisäsi sitte vähän ystävällisemmältä äänellä:

– Me viemme tänäpäivänä seppeleet kirkkomaalle. On äidin kuolinpäivä, äitinne vainajan, minun suuresti rakastetun vaimoni. Pysy suorana Gerôme, mitä se on, olethan huulet lerpalla näytät tyhmältä aivan kuin äitisi. Kun teillä on mustat suruvaatteet päällänne, chers enfants, pitäisihän teidän tietää, että me vietämme pienen surujuhlan juhlallisella paikalla, jossa hän nyt lepää rauhassa maailman levottomuudesta.

Nuo kolmet pienet lapsenkasvot näyttivät niin hämmentyneiltä. He eivät vielä ymmärtäneet tuota teeskennellyn surun ja ylenkatseen kummallista sekoitusta, jolla heidän isänsä puhui heidän kuolleesta äitistänsä jota he olisivat olleet joka päivä tilaisuudessa huomata, mutta jota he ymmärsivät yhtä vähän kuin isän johdonvastaista käytöstä, muutoin tuota alituista horjumista liiallisen ystävyyden ja raa’an julmuuden välillä; he katselivat ylös kuin pelättyyn, korkeampaan olentoon, jota he rakastivat jonkunlaisesta tottumuksesta, mutta joka enemmän peloitti kuin antoi luottamusta.

Käytiin ihanan, metsistyneen, mutta säännöttömyydessään kuitenkin viehättävän puiston läpi. Uhkeat puut seisoivat tiheissä parvissa pitkin koko rantaa, varjoten sitä raskailla, tuuheilla oksillaan. Suomalaiset koivut veden rannalla näyttivät kiistelevän tilasta, ja osoittivat siellä täällä riippuvilla viheriäisillä lehden oksillaan kauas veteen. Maa oli erittäin mäkinen, käytiin mäkeä ylös ja mäkeä alas sateesta märkien ja pehmeiden mättäiden ja kivien välillä, joidenka mehevä sammalpuku näytti viettelevältä.

Sumu oli vähän kohonnut, höyrylaivan loisketta kuului kappaleen matkan päältä, se tuli yhä lähemmäksi ja pysähtyi vihdoin pitkällisen pulman jälkeen Hvitön vajanaisen sillan viereen. Suurella ryskeellä heitettiin rautalauta, miehet laivassa huusivat kaikin voimin, kiroilivat ja melusivat, aivan kuin olisi puheena ollut hyökkääminen susilaumaan ja sen peloittaminen suunnattomalla rähinällä. He auttoivat vihdoin patruunan ja lapset laivalle ja jatkoivat sen jälkeen matkaa elämöidäksensä seuraavalla sillalla samalla tavalla.

Patruuna sijoittui etukannelle, lapset mustissa puvuissa asetettiin piiriin hänen ympärillensä. Muutamat matkustajat tervehtivät ohimennen, ei kukaan tehnyt keskustelun alkua. Ainoastaan katteini tervehti iloisella hymyllään, heilutti hattuaan ja huusi käheää ja ärevää, mutta iloista ”hyvää huomenta, hyvää huomenta, hyvä patruuna Uninius, kuinka on terveyden laita?”

– Hyvänen aika, Uniniusko se on, vai kuinka, katteini, – kysyi paksu herra, jolla oli sotilaan ryhti. – Emile Gerôme, hän oikeus-osastossa?

– Aivan, – vastasi katteini, – tunteeko luutnantti häntä?

– Josko hänet tunnen? No hitto vieköön! tunnenhan minä, mutta hän näyttää peräti ränsistyneeltä! Hän oli aikoinaan johdemiehenä minun häissäni ja oli silloin hiton hieno ja näppärä mies. Pönäkkä hajuksissa, sievä kuin neiti, iloinen ja hilpeä.

– Mutta köyhä, luulen ma, – nyt on hän rikas, mutta iloinen ei hän ole.

– Mitä hittoa! Onko hän rikas, silloin oli hänellä velkoja kuin – luutnantilla, – ja karhuja kokonainen komppania. Rikasko? Naimisissa siis?

– Leskimies, herra luutnantti, nai rahoja.

– Oho, minä ymmärrän; teki kuten minäkin. Venakon kanssa myöskin, vai kuinka?

– Ei, hän oli kyllä omasta pääkaupungistamme, rikas isätön ja äiditön kauppiaan tytär, kasvatettu kauppaneuvos Johanson’in luona, hänen nimensä oli Olga Alèn, herttainen tyttö.

– Mitä hittoa! hän! Pieni hanhi muuten. Oliko hän niin rikas?

– Pari kivirakennusta kaupungissa ja tämä saari tässä – jonka hän pian on roiskannut puhtaaksi metsästä sitä paitsi, ei kenkään ihminen tiedä minne hän kuluttaa rahansa, kaikki rappeutuu täällä ulkona, koko itäinen ja pohjoinen osa on kuin nummi, pelto on hoitamaton ja antaa vaan ruohoa, samaten puutarha, hän ei raski pitää työväkeä eikä elukoita... niin, hän on hulivili tuo patruuna.

– Hän näyttää renttumaiselta, hän ei ole kuin sama ihminen! hän, joka ennen oli helkkarin keikkari, piru vieköön kuinka ransistunut hän on.... Montako lasta?

– Tuossa ne ovat kaikki kolme.... sanotaan hänen kasvattavan heitä vuorotellen vitsalla ja sokurileivoksilla, aivan kuinka soveltuu, ja ranskalaisia pitää heistä tulla, ja saadaksensa heihin rohkeutta, antaa hän heidän auttaa teurastettaessa – poika leikkelee sammakon ja kissan ruumiita ja tuuma sen kaltaista mutta sankarimaiselta ei poika raukka juuri muuten näytä, sen rohkenen sanoa.

– Hän on surupuvussa, onko hän vasta tullut leskeksi?

– Hänen vaimonsa kuoli kuusi tahi seitsemän vuotta sitte, se on vaan näyttääksensä ihmisille vielä viettävänsä hänen kuolinpäiväänsä. Tuossa puvussa menee hän tavallisesti kirkkomaalle lapsineen....

– Mies raukka, hän on nähtävästi rappiolla. No, onko hän vielä Revisionissa?

– Kyllä sanotaan hänen olevan oivallisen virkamiehen.

– Katteini kulta, ei ollut kauniita uutisia, jotka sain kuulla vanhasta ystävästä, tullessani tervehtimään isänmaata, jossa en ole kahteenkymmeneen vuoteen ollut.... Ei ei paljon saattaa tapahtua, vuodet vanhentavat ihmisen. Siihen aikaan, jolloin viimeiseksi hänet näin, olin pieni, hento kasvi, vänrikki Petschovskon rykmentissä – aika vierii.

– Luutnantti on nyt antautunut maanviljelykselle?

– Niin, niin kyllä, minulla on kokonainen aromaa hoidettavana, kolmesataa lehmää ja lammasta, apen talo oli mitä paraimpia koko Tver’issä. Uniniuksen laita ei kumminkaan liene todellakin arveluttava, – tahdon kaikessa tapauksessa tervehtää häntä.

– Ei millään muotoa, oli vähän juorua jostakin testamentista, mutta koko vika taisi lopullisesti olla hoitajan, joka hänellä oli palveluksessaan, niin, vieläpä oli murhajuttu, hoitaja joutui kiinni, luulen ma, mutta ei kukaan ihminen epäillyt meidän rakasta Emile Gerômea, hänhän on hieno mies, tiedän ma, erittäin lukenut, ja vaikka hänellä on omituiset puolensa, on hän kunnon mies, sitä ei kukaan epäile....

Katteini sai uutta maallelaskua toimitettavakseen, ja lihava herra meni ales astuttavia myöten ja sijoittui patruunan sivulle. Alussa tämä oli vähän varovainen, mutta elähtyi vähitellen, ajatellessaan mennyttä aikaa, joka oli rikas iloisista muistoista, ja puhui pian yhä suoremmin nuoruutensa ystävän kanssa.

– Sinä olet tullut onnelliseksi sinä, – sanoi hän katsellessaan luutnantin ylen tyytyväistä naamaa ja erittäin hyvin syötettyä muotoa, onnelliseksi ja lihavaksi ja rikkaaksi ja muhkeaksi! Tässä meidän köyhässä maassamme on laita pahempi. Minä perin tosin vaimoni kautta pienen summan muutamia vanhoja rakennuksia ja tämän kivisen saaren, mutta – kansa tässä saaristossa on turmeltunut tavoiltansa ja varastaa herrasmiehiltä, ei saa luottaa ainoaankaan, maa on laiha ja antamaton, ei edes elätä elukoita; ikävää on veli kulta, mutta totta on, että itse elukoittuu täällä maalla. Minä olin tyhmä, kun en sinun tavallasi mennyt naimisiin Venäjällä, kansalaistunut tuolla Itämailla, hankkinut itselleni ruskeasilmäistä barischnan vaimoksi ja jättänyt tätä maata pienine ahtaine eloineen ja ikävine valtiollisine asemineen.

– Vanha ihmiskaihoja, minun mielestäni saisit olla kiitollinen luojalle, joka on niin hyvin sinulle asettanut. Ainoastaan yksi seikka saattaa olla valitettava: sinä kadotit liian aikaisin vaimosi.

– Ah niin, – huokasi patruuna katsellen taivaaseen päin, – hän meni luotani lohduttamattomaksi surukseni! Ja jätti minut yksin tuskani ja kolmen alaikäisen lapsen kanssa! Niitä pitää kasvattaa, se on perhanan kallista. Heillä ei ole luonnetta; he tulevat äitiinsä, Jumala paratkoon. Huonoja taipumuksia! Poika on uneksivainen ja helttu, ventto ja tuhlaavainen. Hänellä on omituinen kyky hankkia minulle menoja, vaikka onkin nuori, levottomuudella näen hänen rohkenevan varastaa minulta, antaaksensa lahjoja pihassa olevalle kerjäläisille, jollekulle noista kurjista ihmisistä, joita täytyy elättää.... häpeän vuoksi, ja jotka kutsuvat itsensä palvelijoiksemme....

– No hitto! siltäkö kuuluu? Kuule veikkoseni, minua haluttaa tulla kotiisi – matkustathan kotio illalla – nähdäkseni kuinka sinulla on siellä, joitakuita hyviä neuvoja voisin kenties vanhempana maanviljeliänä antaa sinulle.

Patruunan keltaisiin kasvoihin leveni punan kohde, hän yski, aamuilma oli kenties hänelle liian tuima, ja alituisen yskimisen katkaisemalla pikaisuudella sanoi hän, kääntyneensä poispäin ystävästään.

– Ei ole mitään tarjottavaa – vieraille, kotiini, minun leskimiehenkotini. Ei, pöytäni on huonosti varustettu, meillä on nyt myöskin rettelöitä vuokralaisten kanssa – ja vasta tulevalla viikolla teurastetaan.... silloin, jos sinua miellyttää, olet tervetullut ja mielistyneenä olen ihastuksella ottava vastaan niin kunnioitettua ja harvinaista vierasta.

– Vai niin sinä vastustelet.... sinä vanha veitikka, sillä luulet pääseväsi minusta! Sinä tarvitset jotakuta, joka sinua ilahuttaa, huomaan ma. Minä seuraan sinua tänäpäivänä, jään muutamaksi päiväksi, sille jääköön. Ohoh, tuossahan on Helsinki! Oivallista! Hiton hyvä kirkko tuo punainen tuolla ylhäällä.... se on venäläinen, jaha! Ja niin uhkealta Nikolainkirkko näyttää täältä katsoen. Liian valkoinen, ja – niin – joku toinen vika sillä sitäpaitsi on. Olisivat panneet noitten suunnattomien porrasten päälle Kasanin kirkon Pietarista. Kummallinen tuo sumu, nyt on kaikki peitetty taas ja nähdään ainoastaan Viapori aivan kuin keskellä valtamerta. Vanha rehellinen linna hauskoine vankiloiksi ja muurinesi! Tulee hiton hauskaksi hengittää oivallista hapankaalilöyhkääsi taas!

Patruuna tarkasteli väliäpitämättömästi koko tuota vaihtelevaa näköalaa heidän ympärillään. Sumu, joka tuli ja meni, muuttautui milloin oikialle milloin vasemmalle, varjoten milloin toista, milloin toista seudun osaa, milloin muuttaen meren, missä luodot olivat tiheimmillään – äärettömäksi vedenkalvoksi, milloin näyttäen meren majakan takana kangastavina kuvina kaukana purjehtivine laivoineen, jaaloineen ja veneineen kaikki ylös aloin, mastot veteen päin ja astuvat pilviin päin.

Uninius ei tietänyt kuinka hän pääsisi luutnantin vieraskäynnistä, eikä se tehnyt hänen mieltänsä iloisemmaksi.... Vihdoin teki hän päätöksensä, katseli ystävätänsä kohteliaasti ja lausui likistäen heikkohermoisella ystävällisyydellä hänen kättänsä:

– Koska olet luonnonystävä, niin miellyttää sinua varmaankin näköala kallioiltani: Hvitössä.... vähän kahvia voileipineen voimme kenties tarjota, jos sinä pidät hyvänäsi, minä annan mieheni viedä sinut kotio majalaan kaupungissa illalla.... Minun halpa huoneeni on liian köyhä majoittaaksensa sinut yön yli. Ole siis tervetullut, hyvä ystävä, k:lo 5. Siihen aikaan löydät tuolla rantasillalla tahi täällä laivalla.

Luutnantti kiitti, mutta kokonaan tarkastellen kaunista taulua heidän ympärillään, ei hän tarkannut sitä halpaa tapaa, millä patruuna kutsui hänet. Sumu kohosi nyt todellisesti, aurinko pilkotti esille, kirkkaana ja säteilevänä, sekä vuodatti tienoon yli kokonaisen valovirran.

Meri loisti, punaiset kraniittikalliot, vielä aamun kosteina, loistivat nekin, metsä kasteen välkkeessä, seisoi kauniina, ja takana kohosi lavean ulapan helmassa sievä Helsinki laveine rantasiltoineen, korkeine kirkontornineen, viheriäisine kävelypuistoineen ja obeliskeineen, jonka kaksipäisen venäläisen kotkan kulloitus ahneesti imi auringonsäteitä astuaksensa oikein silmiin.

Rannalla toimitettiin kaikki äärettömän meluavaisesti. Jotain itämaalaisen naapurin vilkkaudesta näytti vallanneen ajurit, kantajat, kalanmyyjät ja kalanostajat. Huudettiin ja kiroiltiin kilpaa laivaväestön kanssa, katupojat riensivät edes takaisin, notkeina kuin sisiliskot. Sipuliryssät vasuineen myivät huutaen tavaroitansa, sotilaat pitkissä ja lyhyissä sinelleissä ja nutuissa kuljeskelivat edes takaisin; sysättiin toisiansa niin että tuskin päästiin esille.

Idässä oli Viapori tummine valleineen ja synkkine huoneriveineen.... auringon kultainen loiste syleili Ehrensvärd’in linnaa ja vieraanvaraista rantaa, johon ei kukaan kuolevainen uskalla astua paitsi venäläinen vahti lujasti ladattuine kiväärineen.

Mutta korkealla yli kaupungin ja maan liehui nyt sumu huvitellen sinitaivaalla kapeiden, vaihtelevain kesäpilvien muodossa, joita aamun lainea, mutta raitis löyhkä kuljetti kauas.

– – – – – – – – – – – – –

Peltonen tuli kädet tervassa ja kasvot hiessä veneen työstä ja oli rupeamaisillaan hakkaamaan rantapuiston vanhoja, monien vuosikymmenien ihailemia koivuja, kun hän huomasi unohtaneensa köyden kotio tupaan. Hän viskasi luotaan kirveen ja meni kotiapäin, kiipesi yli aidan, valitsi oikotien kaurapellon kautta, meni pitkin ojaa ja seisoi hetkisen perästä pienen, puoleksi horjuvan, harmaan tupansa edessä, jonka kitillä liitetyt ikkunaruudut ja lahonneet portaat selvästi todistivat sitä köyhyyttä, jota vastaan turhaan koeteltiin taistella tuolla sisällä.

Ylt’ympäri kasvoi uhkeassa kesänihannuudessa takkiaista, vatukoita ja nokkospensaita, villikaali rehotti huoneen nurkissa, siellä täällä oli isompia ja pienempiä rikkaläjiä, jossa kalanpäät ja potaatinkuoret näkyivät sateisten ja kuluneitten kenkien, pesuriepujen ja posliinipalasien vieressä.

Portausten katolla oli joukko vanhoja nuttuja ja hameita levitettynä ja köydestä, joka oli jännitetty lähimpään koivuun, riippui muutamia likaisia lapsenvaatteita liehuen tuulessa.

Peltonen työnsi tumman, kiharaisen tukkansa otsastaan, hymyili lempeästi pikku Heikille, joka istui hiekassa veistelemässä venettä Klaralle, notkisti päänsä päästäksensä ovesta sisään, jonka hän aukasi aivan hiljaa, jottei peloittaisi vastasyntynyttä, jonka oli tapana tähän aikaan nukkua sisällä huoneessa.

Tupa oli pimeä ja iso, nokinen uuni täytti puolen tilaa. Keskellä ikkunaa oli pöytä ja lattialla sängyn edessä pieni kehto, josta jalakset puuttuivat. Pitkän ja lavean vuoteen laidalla istui vaimo, vielä nuori ja kaunis nainen, iso musta mies vieressään. Tämä piti häntä vyötäisistä toisella kädellä, toisella viiputti hän teevatia, jonka tummaa savuavaa sisällystä hän puhalsi jäähdyttääksensä sitä.

Peltonen käsitti heti asiain tilan. Tuota oli hän nähnyt monta kertaa ennen, se ei enään ollut muutettavissa. Vaimo rakasti Viron-Lassia; tuollaiset mustat, pitkät miehet miellyttävät aina naisväkeä sysimustilla silmillään ja isoilla hotkaisevilla huulillaan. Ja sitte oli hän viuluniekka ja taisi laulaa; tämä on kyky, joka tekee sellaiset miehet vastustamattomiksi. Hän joi ja tappeli, se ei vaimoa koskenut, rakkaushan on pitkämielinen ja antaa anteeksi. Hän kuljetti salaa kiellettyä tavaraa Tallinnasta Helsingin saariston asukkaille, oli rohkea eikä joutunut milloinkaan tullinuoskarien käsiin, siinä oli hänen avunsa. Jotkut sanoivat hänen varastavan, mutta se oli kenties panettelua, eikä kukaan saattanut varmuudella sanoa, josko hän oli ollut kiinni, vaikka muutamat suurimmassa salaisuudessa väittivät hänen olleen Siperiassa murhasta ja paenneen, eikä sen vuoksi saattanut asua kotimaassaan Suomen lahden toisella puolella.

Ei kukaan tiennyt, missä Viron-Lassi oikeastaan asui. Milloin täällä milloin siellä pääkaupungin ympärillä olevain saarien mökeissä. Välistä ladoissa ja riihissä, välistä rotkoissa ja usein koko kesän avonaisessa veneessään. Kun talvi tuli oli hän pitkät ajat kadoksissa, hän sanoi pyytävänsä Viron rannikoilla hylkeitä tahi metsästävänsä pohjois-Uudenmaan paksuissa metsissä kettuja ja metsänviljaa tilanisäntien kanssa.

Peltonen katsoi vaimoansa, joka istui siinä viinapullo kädessään, josta hän juuri oli kaatanut Lassin kahvikuppiin. Hänen epäjärjestyksessä oleva tukkansa ja avonainen nuttunsa teki Peltojen inhottavan vaikutuksen. Hän meni kehdon viereen, käänsi lapsen ja sovitti likaista peittoa, otti kääryn nuoraa naulasta ja jätti sanaakaan sanomatta huoneen.

Lassi nuoleskeli suutansa kun ei miehen askeleita enään kuulunut.

– Anna minulle vielä kupillinen, Leena, – sanoi hän, – se ei ollut ensinkään pahaa tuo. Ja sitte suudelma sinulle, ja sen jälkeen saat luvan antaa tuon markan, josta puhuit ja sitte hyvästi toistaiseksi.

Leena veti markan esille, salli suudella itseänsä, sivelsi kädellään muutaman korren sängyn olkia armaan takista ja rupesi itkemään rajusti ja ilman muuta välitystä siitä ilosta, jota hän äskettäin oli osoittanut Lassin sylissä. Lassi kirosi, pyörähteli töröllään, pisti taskuun reikäleivän, jonka hän murti irti kattovartaasta ja juoksi iloisesti viheltäen ulos.

Hän tuolla sisällä jatkoi itkuaan. Vihdoin tuolla kulleroitsi tupaan pieni, lähes kolmivuotias tyttö, puettuna paitaan ja pitkään, melkein laahaavaan hameeseen; leukapielet riippuivat, kun sitävastoin silmät olivat täynnänsä kyyneliä. Hän veti äitiä hameesta ja pyysi ruokaa.

– Köyhä kakarani – sanoi äiti, otti palasen kovaa, mustaa leipää ja ojensi sen lapselle. Mutta pienokainen nyrpisti nenäänsä ja nyyhki äänekkäästi ja vaativaisesti.

– Maitoa, äiti, – löpersi hän, – maitoa, Anni tahtoo.

Äiti istui ales tuolille, repi auki lavean puuvillanuttunsa ja nosti lapsen syliinsä. Silmänräpäyksessä nukahti se äidin lämpöisessä, täyteliäässä povessa, saatuansa kylläksi siitä ravinnosta, jota äiti niin runsaasti taisi antaa sille, vaikka se jaettiin kehdossa olevan pienen kaksikuukautisen kanssa.

Nuori vaimo istui siinä kunnekka silmät, vielä itkusta paisuneina, ummistuivat ja pää vaipui taaksepäin seinää vasten. Hetken kuluttua meni hänkin nukuksiin ja kolmen nukkuvan levollista hengenvetoa kuului yhdessä kärpästen suhinan ja kellon napseen kanssa helteisessä huoneessa.

Tuli takassa sammui, velli, joka padassa jupisi kolmijalalla vaikeni ja tuli paksummaksi, kissa hiipi esille selkä köyryllänsä ja häntä ilmassa. Kaikki oli hetkisen häiritsemättömän hiljaisena.

Ulkona kuului tiheitä kirveeniskuja, ja sen jälkeen tohisevaa suhinaa ja jymäkkää räiskettä. Yksi noita vuosisataisia koivuja kaatui. Sitte vielä pitempiä, vaivaloisempia kirveeniskuja ja taaskin tuota pahanenteistä räiskettä, kun toinen metsän vanhuksista kaatui. Varjokas, tyyni paikka tulisi pian olemaan tyhjä ja alttiina auringolle ja tuulelle. Hän huokasi, tuo yksinäinen työmies, hikoili ja hakkasi; hänen otsansa muodostui syviin ryppyihin ja suun ympärille esiintyivät nuo raskasmieliset piirteet selvästi. Kymmenen tahi kaksitoista puuta makasi jo kaatuneina.

Oli päivällisen aika, sen näki hän auringosta; hän kulki sentähden kotiapäin raskailla askelilla.

Tällä kertaa ei hän valinnut oikotietä pellon yli, ei katsonut Heikkiä, joka juoksi häntä vastaan, tömisi jaloillaan etehisessä, aivan kun olisi hänellä ollut lunta saappaissa, paiskasi kirveen laattialle ja meni sisään.

Vaimo heräsi ja tuijotti kauhistuneena miestään. Posket olivat tulipunaiset unesta ja silmät vielä itkusta punaiset. Mies ei katsonut häntä, nosti itse padan lähemmäksi uunin syrjää, otti lautasen ja alkoi ammentaa.

Vaimo hypähti istuimeltaan, laski jotensakin varomattomasti pienen nukkuvan tytön vuoteelle, ja purskahti vielä kerran hurjaan hillittömään itkuun.

Peltonen katseli häntä, aivan kun olisi tahtonut kysyä jotain mutta ei vielä puhunut mitään.

– Minä tiedän, että olet suutuksissa – nyyhki hän – kovin suutuksissa, ja että saisit lyödä minut kuoliaaksi kaikesta, ja parasta on, että sen teet, sillä tämä elämä on niin kurja, ett’en minä jaksa nyt enään elää sitä. En, en minä jaksa, sillä nyt on niin, että minä olen kyllästynyt siihen.

Peltonen rupesi syömään. Vainio jatkoi kyynelsilmin ja nyyhkien:

– Hän tulikin ja viekoitteli minut siihen ja hän oli niin iloinen ja ystävällinen, ja sinä olit vaan yhäti vaiti, ett’ei minulla koskaan ollut iloista päivää kanssasi.

Peltonen otti kaapista pienen maljan, joka oli täynnänsä suolaisia silakoita, otti niitä yksitellen käsiinsä ja söi pari kappaletta.

– Et milloinkaan ole minulle sanonut mitään, et milloinkaan minkätähden sinä oikeastaan kuljet tässä talossa ja työskentelet ja näet vaivaa niin pienen palkan edestä, että me melkeen näännymme nälkään. Ja enkö ole rukoillut ja pyytänyt, että rupeisit toisen isännän palvelukseen, mutta olet vaan ollut vaiti tahi tiuskaissut ja käskenyt minun vaieta. Ja se on harmittanut ja vieroittanut minut sinusta.

Peltonen rypisti kulmakarvojaan ja pureskeli vahvasti kovaa leipäänsä.

– Ja sitä ei ihminen kestä. Minä tiedän, tehneeni jotain pahaa patruunan kanssa, niin sitä sanotaan kaikkialla, ja minä tiedän sinun myyneen itsesi tottelemaan kaikkia pirunkujeita joita hän käskee sinun tehdä. Niin, minä tiedän sen, ja jos olisit sanonut minulle kaikki ja avannut sydämmesi minulle, niin pysyisin puolellasi kunnollisesti ja olisin tyytyväinen osaani ja työskentelisin kodin, lasten ja sinun puolestasi. Mutta kun olen vieras sinulle niin olet sinäkin vieras minulle. Niin ovat siis asiat, niinkuin olet tahtonut! Ja on niin kurjaa, ett’ei jaksa kantaa kaikkea, köyhyyttä ja sortoa ja vesoja! Ei, minä menen minä, voit hoitaa itseäsi ja lapsiasi miten paraiten voit. Koska olet minua kohtaan aivan kun olisin lehmä tahi järjetön luontokappale. Minä menen.

Hän nyyhki ääneensä ja piti kätensä silmien edessä.

– Oletko niin hurjasti rakastunut häneen, Leena, että sinä jätät lapset? – kysyi vihdoin Peltonen yksivakaisella äänellään.

– Häneen, häneen, en, minä en mene hänen kanssansa. Jos vaan olisit niinkuin minä tahdon, en milloinkaan mailmassa katsoisi enään Virolaista. Hän ei milloinkaan eläissäni saisi ainoatakaan köyhää ropoani, jota hän viettelee ja houkuttele itselleen, tuo musta ilkiö – huusi Leena ja nyrkitti kättänsä. – Johonkuhun täytyy nojata, ja koska en milloinkaan omannut sinua, otin hänet, sillä hän ei pitänyt itseänsä liian hyvänä puhuakseen ja miettiäkseen naisen kanssa, hän oli lemmellinen ja aina niin iloinen.... Herra Jumala, mutta minä en enään jaksa nähdä häntä, varastolvanaa! Sitäpaitsi....

Hän ei ennättänyt puhua enään. Peltonen oli noussut istuimelta ja seisoi nyt vaimon molemmat kädet omissaan.

– Istu, Leena, – sanoi hän – sano, voitko rakastaa minua, vaikka olen käynyt ja pysynyt erilläni sinusta ja antanut sinun olla niin kauan yksin?

Leena katseli ylös silmät vielä täynnä kyyneliä.

– Voitko uskoa minua, sinä? – kysyi hän epäillen.

– Minä kysyn, voitko rakastaa minua, vaikka olen tuomittu ihminen – sanoi Peltonen ja katseli häntä silmiin.

– Olenko minä parempi, minä? – tuumasi Leena.

– Mutta minä olen onneton olento, minulla on niin paljon, joka painaa. – Peltonen istuuntui uudelleen, työnsi kyynäspäät kovasti pöytään ja painoi päänsä molempiin käsiinsä.

– Raukka, kyllä me pidämme yhtä, jos vaan luotat minua ja puhut kaikki. Ja jos voit antaa minulle anteeksi, niin....

Hän katsoi arasti miestänsä kasvoihin.

Peltonen jäi samaan asemaan, puhui alussa hitaasti ja ikäänkuin vastenmielisesti, mutta tuli vähitellen yhä suorapuheisemmaksi ja vilkkaammaksi. Leena kuunteli. Hän istuuntui kehdon ääreen ja katseli pienokaisen yhä tyynempää unta.

– Ho, ho, – sanoi hän hetken äänettömyyden jälkeen, – minä olin nuori silloin, nuori ja vereni rauhaton. Isäni oli käsipalvelija patruunan isällä, kun hän matkusti kenralikuvernöörin kanssa läpi valtakunnan kirjurina tahi jonakin sellaisena kreivin palveluksessa. Isä kuoli nuorena, ja minä sain periä hänen toimensa. Patruunan isää sanottiin siihen aikaan sihteeriksi, ja hän oli oikeen hieno mies, hän. Patruuna ja minä leikimme yhdessä koko päivät, ollessamme lapsia, ja minä olin välistä hänen hevosensa, välistä hänen työmiehensä – kaikki oli samalla tavalla kuin nyt, vaikka me silloin olimme pieniä tietysti. Hän potkaisi minua, vaikka minä olin hevonen, mutta jos minä annoin takaisin, sain selkääni.

– Hyi toki! sinä olet aina ollut kuin orja, sinä, Peltonen!

Hän katsahti ylös kerran. – Niinkö sinä sanot, Leena, etkö tiedä, että muutamat ovat syntyneet orjiksi! Kun Luoja loi minut, painoi hän varmaankin rintaani, ett’en milloinkaan saisi hengittää vapaasti, ja hän painoi raskaasti niskaani, ett’en saattaisi sitä kohottaa kuten muut ihmiset.

– Ja tuota saat sanoa noin tyytyväisenä ja levollisena! Jumalanko luulet tehneen kielesi noin mykäksi, ett’et puhu useammin kuin kerta kuukaudessa, – voi minua, syytätkö Jumalaa kaikesta pahasta!

– Vaimo, lapset ja naisihmiset ne ne ovat jotka lavertelevat niin – ja virolaiset, venäläiset ja irtolaiset, minä sanon sen puhtaasti.

Leenan ruskea iho punastui. Hän ymmärsi nuhteet. Mies jatkoi:

– Neljännestätoista ikävuodesta olin heidän leivässään. Herra Emil’iä, joksi patruuna silloin sanottiin, koulutettiin ja kasvatettiin hienosti, hän eli ylellisyydessä koko ajan, kunnekka vanha herra kuoli ja jätti talon jälkeensä vararikkoon. Hän oli jo silloin ylioppilas ja kenties kaksikymmentä vuotta. Näin kului joku aika.

– Herra Emil’in oli vaikeata, tottunut kun oli isoisesti elämään. Hän lainasi keltä sai ja tuli koukuillansa toimeen muutamia vuosia, vaikka suurella huolella. Mutta hän oli yhtä kaikki mukana kaikkialla, kaikissa hyppijäisissä ja päivällisissä kaupungin kaikkein hienoin perheitten luona. Hän oli niin hieno kuin kaartin upseeri, vaikka hän oli vaan ylioppilas. Mutta vihdoin kävi tuo liian vaikeaksi, ja hän oli joutua kiinni veloista. Silloin otti hän kotiopettajan paikan erään kauppaneuvoksen luona. Me matkustimme ulkomaille yhdessä heidän kanssansa, hän ja minä. Minä kärsin siihen aikaan paljon, näin nälkää ja vaivaa, hänellä ei ollut mitään antaa minulle, eikä minulla ollut sydäntä jättää häntä, joka oli melkein riippuvainen minusta. Minä ajattelin, että omaiseni olisivat palvelleet hänen esi-isiänsä, kuinka jättäisin pojan sentähden, että hän oli joutunut köyhäksi. Minä voisin kyllä kestää onnettomuuden, koska olin ollut mukana onnen päivinä.

– Mutta niin ilkeän herran kanssa en olisi tullut toimeen.

– Sinä niin, jolla on itselläsi herrasverta suonissasi, josta ei kukaan tiennyt mikä hän oli, muuta kun että hän oli herrasmies, mutta minä, joka olen huonoa palvelussukua.... minun laitani on toinen....

– Niin kai on, isästäni kai se tulee, että tunnen itseni ynseäksi. En kärsi heidän ylpeyttään.

– Mutta sinä tahdot itse olla ylpeä, Leena.

– Kun joku on ylhäinen minua kohtaan, tuntuu siltä kun koskisi se rintaani, niin että minun täytyy sylkeä heille. Minä suutun niin että, ja patruuna, niin, jollei olisi niin, että sinä saisit ikävyyksiä, niin muksuttaisin hänet kyllä pehmiäksi tällä leipävartaalla.

– Vaimo raukka, sinä olet nuori, ja mieli on vielä sinussa jäykkänä.

– Mutta minä!...

Hän vaipui ajatuksiinsa, ja olisi jäänyt äänettömäksi, ell’ei vaimo olisi puhjennut sanomaan.

– Joko se nyt loppui, mitä sinun tuli minulle sanoa? Sitte kai on parasta, että minä lähden luotasi nyt?

Hän hypisteli lakkia, joka oli ollut hänen polvillaan, ja sanoi epäröiden:

– Minä ajattelen, että sinä saat olla pappini, Leena. Minä sanon sinulle kaikki, niin olemme sitte kuitti, ja sinä voit tehdä, mitä tahdot: mene hänen kosijasi kanssa, tahi jää minun ja lasten luoksi. Missä olinkaan, niin me matkustimme....

– No niin, herra Emil oli silloin kotiopettajana erään herrasväen luonna. Me olimme Parisissa vuoden.... minä olin heidän, herrasväen palvelija ja minun palkkani sai hän, minun herrani. Talon tytär, kauppaneuvoksen tyttö, otti mukanaan kasvatussisarensa, Olga Alènin, jota sanottiin rikkaaksi. Patruuna tosin piti jostakusta köyhästä, jostakusta täällä kotona, mutta hän kihlasi kuitenkin neiti Olgan, josta hän ei tosin milloinkaan ollut pitänyt. Rahan tähden hän tietysti sen teki. Tyttö oli hyvin nuori, kuusitoista vuotta, tahi niillä paikoin, ei näyttänyt juuri miltään, oli kaino ja pelkäsi kaikkia ihmisiä. En tiedä kuinka hän menetteli saadaksensa hänet, mutta niin tapahtui kuitenkin, ja kun me vuoden oltuamme ulkomailla palasimme kotio, vietettiin kihlajaiset.

– Holhojan mieleen ei tämä asia ollut, ja häät lykättiin vuoden taakse neiti Olgan kivuloisuuden vuoksi. Tämä oli huono vuosi. Isäntäni oli pahassa pintehessä. Morsian, hän, joka asui kauppaneuvoksen luona eikä saisi mennä naimisiin ennen vuoden loppua, hän kirjoitti ja pyysi sulhastaan usein tulemaan häntä tervehtimään, hän halusi niin suuresti häntä, ja minä juoksin lemmen lähettiläänä vieden, punaisia pitkiä kirjeitä, jotta olivat kirjoitetut isoilla, mustilla kauniilla kirjaimilla. Se tyttö taas, joka ei ollut hänen morsiammensa, vaan jotain enemmän, kirjoitti myöskin, tahtoi rahoja ja hänet itse päälle päätteeksi. Mutta hänellä oli yhtä vähän aitaa kuin rahaakin, oli seuranäytelmiä ja konserteja, oli hyppijäisiä ja rekijäisiä. Kaiken tämän ohessa piti hän kuitenkin hänestä, tuosta köyhästä. Tämä kysyi tarkasti minulta jota kerta kun olin siellä.... mutta minun täytyi olla vaiti. Eräänä päivänä oli kauhea kohtaus kauppaneuvoksen luona, oikea riita, Mindasta. Herra kirosi ja minun isäntäni vaan kumarsi. Minä näin suuren osan ikkunasta, ja palvelusväki kertoi loput.

Aamulla sain kuulla patruunalta, että kuitenkin oli aikomus kuuluuttaa kirkossa seuraavana sunnuntaina. Ja niin tuli häät, pienet, huonot häät, aivan kun hän olisi vienyt kotio köyhän morsiamen. Hän palveli silloin senaatissa, ja meille palvelijoille ilmoitettiin hänen olevan notariuksen. Vuodet vierivät, pitkät, vaikeat vuodet useammille kuin yhdelle. Hän kuoli ensiksi, Minda raukka, patruunan ainoa rakastettu, kuoli oikeaan aikaan, arvaan ma. Silloinpa hän oikein rupesi niin pahaksi rouvalle. Me muutimme kesäksi tänne maalle. Suurin osa muonaväkeä eroitettiin. Maanviljelys lakkautettiin melkein kokonaan. Hän rupesi rettelöimään kalastajien kanssa, niin että he pyrkivät pois, kaikki paitsi viron ukko itäisessä torpassa ja ryssäraukka niemellä, köyhimmät ja kykenemättömät kaikista. Piiat eivät milloinkaan jääneet kuukautta kauemmaksi, oli alituisesti uusia. Niin, tuon tiedät itse paraiten, niin oli silloin, ja niin on nyt, aina samalla tavalla. Johanssonille ei rouva milloinkaan saanut mennä.... En tiedä minkätähden. Harvoin oli täällä vieraita, mutta kuitenkin useammin kuin nyt. Kun ihmisiä oli näkemässä, oli hän niin kohtelias rouvalle, niin leppeä kuin olisivat he olleet kihloissa, mutta kun he olivat yksin....

– Hyi sellaista paatunutta lurjusta! Jos minä vaan saisin kuristaa häntä, niin totta kun se ei saa tapahtua.... huokasi Leena ja puristi yhtä jalaksittoman kehdon pylväistä, – rouva raukka!

– Hän oli kalpea ja näytti aina siltä, kun olisi pyytänyt anteeksi olemassa olemistaan. Lapsivesat syntyivät kaikki kolme kuutena vuotena. Heidän luonaan, keltaisessa huoneessa, istui rouva alituisesti, häntä ei milloinkaan nähty ulkona kolmena viimeisenä kesänä, paitsi kun hän jonkun lapsensa kanssa meni ulos pitkin isoa rantaa lehtokujaa aituuksen, joka nyt pian on nummena niin kuin puoli osa saaresta muutenkin. Kyllä nähtiin, että hän kitui, mutta mistä kipua, se on vaikea sanoa. Keuhkotauti ei tuo ollut, sillä hän ei milloinkaan yskinyt. Kenties hivellystautia, se on pahojen ihmisten ja ilkein sanojen seuraus, ja se kipu rasittaa päivät ja yöt kuin painajainen. Rouva raukka.

– On puhuttu Karlsonista, entisestä talonhoitajasta, joka sitte lienee murhattu täällä jossain, kuinka sen asian laita oli? Ihmiset pudistavat aina päätänsä, kun heiltä kysytään sitä, ja vastausta ei saa milloinkaan?

Peltonen hypähti äkkiä ylös tuolilta ja asettautui suoraan vaimonsa eteen.

– Sinä teet paraiten, joll’et milloinkaan puhu kenenkään kanssa siitä, luuletko, et milloinkaan.

Hän istuutui jälleen raskaasti ja huokasi:

– Sepä juuri tuo kirous onkin tuo Karlsonin juttu. Me emme milloinkaan olleet oikein sovussa, hän ja minä. Patruuna puhui aina pahaa hänestä minulle ja minusta hänelle. Milloin oli hän sanonut minua paholaiseksi, milloin taas päinvastoin. Me kohtasimme toisiamme harvoin, mutta kun tapasimme, haukuimme toisiamme, annoimme pistosanoja toisillemme ja kinastelimme kuin pienet lapset. Mutta siinä ei ollut mitään pahaa, sillä kun tuota oli kestänyt hetkisen, huomasimme molemmat, ett’ei tarkoitettu oikeastaan mitään, ja että itse asiassa taitaisimme kärsiä toisiamme oikein hyvin. Sinä kesänä, jona rouva kuoli, oli Karlson täällä tavallista useammin ja sai välistä puhutella häntä pitkät hetket. Eräänä päivänä, kun patruuna meni kaupunkiin, tuli Karlson luokseni, ja sanoi rouvan tahtovan puhutella minua. Minä menin sinne, hän istui valkeassa sohvassaan, pikku Klara vieressään. – Rakas Peltonen – sanoi hän – te kaksi olette ainoat, joihin voin luottaa, niistä, jotka tästälähin tulevat näkemään lapsiani! Luvatkaa hoitaa heitä, kun menen pois, olla ystävällinen heille, ja niin hyvin kuin teidän asemassanne saatatte, valvoa heidän oikeuttansa. Tahdotteko luvata minulle sitä?

Karlson lupasi, ja minä myöskin. Hän oli kyllä rehellinen mies, Karlson; hänellä oli sillä kertaa kyyneleet silmissä, ja minulla oli myöskin vaikea pysyä jäykkänä. Rouva istui siinä niin pienenä, valkoisena ja kuihtuneena, käärittynä pehmeään hartishuiviinsa. Ja kun hän ojensi meille kätensä, olivat ne kuumat, kosteat ja ohuet. Me tahdoimme mennä, mutta hän ei sallinut. – Vielä on minulla yksi pyyntö – sanoi hän – ja katseli meihin, suurilla, väsyneillä silmillään. Minä pyytäisin, teitä olemaan oikein lujina ja pysyä siinä, mikä on oikea, jos kuinkakin teitä pyydettäisiin vääryyttä tekemään. Olkaa totuutta rakastavia, jos kohta – niin jos kohta isäntä itse pyytäisi teitä tekemään väärin, tehdäksenne hänelle palvelusta. Älkää milloinkaan kirjoittako alle, kuuletteko, ennenkuin molemmat tiedätte, mitä kirjoitatte! Osaatteko molemmat lukea? – Me sanoimme osaavamme. Ja sen jälkeen lupasimme uudestaan totella häntä. Hän jätti jäähyväiset, antoi meille kummallekin kymmenenmarkkasen, ja niin saimme me mennä. Se oli keskiviikkona.

Perjantaina oli hän huono. Tohtori oli valmistanut heitä siellä ylhäällä, että sinä päivänä tulisi loppu. Iltapäivänä odotettiin tuomaria, rouvan holhojaa ja pastoria. Kello kaksi tuli kyökkipiika minua huutamaan. Karlson oli jo ylhäällä. Meidät vietiin keltaiseen kamariin, jossa rouva makasi sängyssään. Siellä oli niin kuumaa ja haisi niin väkevältä. Patrona kulki, kasvot punasina, edes, takaisin. Hän näkyi olevan ilkeällä tuulella, eitä ollut ensinkään ystävällinen sairaalle, joka makasi siinä kuumeessa ja hengitti raskaasti. Hänen silmiänsä, niitä en milloinkaan unohda. Kun tulimme sisään, iskivät ne meihin kuin tulinuolet, eivätkä jättäneet meitä. Hän liikutti huuliansa ja valkoiset sormensa leikkivät peitolla niin ketterästi. Patruuna otti paperin pöydältä, ison täyteen kirjoitetun paperin, ojensi rouvalle sen sekä kynän kuin naskalin suorastaan hänen rintaansa vasten, ja sanoi ankaralla äänellä, äänellä, jota en myöskään unhota niin kauvan kuin elän.

– No, Olga, kirjoita nyt, nämä miehet ovat vieraana miehinäsi, kirjoita nyt, sanon sinulle, ennenkuin taas rupeet hulluja lörpöttelemään. Kiirehdi, niin saat sitte nähdä lapset, muuten otan ne kaupunkiin heti.

Sairas sängyssä nousi ja jäi istumaan jäykkänä kuin ruumis, katseli patruunaa tuimasti ja sanoi: – tämä ei ole minun testamenttini, sinä olet itse sen kirjoittanut, sen alle en milloinkaan kirjoita, minä tahdon omani.

Patruunan kasvot kävivät äkkiä keltaiseksi kuin rikkipalainen. Hän oli hetken ääneti, mutta kääntyi sitte meihin. – Hän hourailee jo, – sanoi hän – nyt ei käy mitään enään tekeminen, voitte mennä taas. Kun hän tulee selväksi, kutsun teidät ylös jälleen.

Myöhemmin iltapäivällä saimme uuden käskyn tulla ylös. En ollut nähnyt Karlsonia koko päivään, patruuna oli pitänyt häntä jossain työssä ylhäällä huoneessa. Mutta kun tulimme sisään, kuiskaisi Karlson korvaani muutamia sanoja, jotka osoittivat, kuinka hyvin hän oli tuiki käsittänyt patruunan, ja nyrkitti kätensä siinä luulossa, ett’ei kukaan sitä näkisi. Patruuna oli kuitenkin huomannut sitä, ja samaten yksi palvelijoista, jota heti lähetettiin ulos taas.

– No, ystäväni, – sanoi patruuna meidän sisään astuessamme – nyt on hän kirjoittanut ja puuttuu ainoastaan teidän allekirjoituksenne, niin meillä on tämä selvillä.

Karlson pyysi nähdä paperin lukeaksensa sen läpi.

Hän pudisti päätään, nähtyään sen olevan saman paperin kuin edellisellä kerralla, ja meni sängyn viereen, jossa sairas makasi silmät puoleksi ummessa liikuttaen huuliansa. Karlson kysyi häneltä oliko hän kirjoittanut testamentin tahi vapaehtoisesti kirjoittanut nimensä alle, sillä se nimi oli siinä, aivan selvästi kirjoitetuilla kirjaimilla. Patruuna kirosi ja nuhteli Karlsonia hänen hävyttömyydestään ja kysyi eikö Karlson nähnyt, että rouva oli horroksissaan, jonka lääkkeet olivat vaikuttaneet, ja sanoi olevan suuren synnin herättää hänet. Mutta äkkiä muuttui hän ystävällisemmäksi meitä kohtaan, pyysi meitä kirjoittamaan alle ja selitti, että rouva aivan vapaehtoisesti oli kirjoittanut nimensä alle. Vielä kerran meni Karlson sängyn luo, ja me luulimme molemmat kuulleemme hänen monta kertaa, kuiskaavan yhä uudelleen hiljaan, mutta kuitenkin selvästi: – en milloinkaan, en milloinkaan!... en milloinkaan sitä kirjoittanut, älkää vannoko väärin!... Lupasittehan minulle molemmat.

Leena kuuli tuskin miehensä viimeiset sanat, hän istui ja tuijotti tuskallisesti. – Ethän kirjoittanut toki? kysyi hän ja katseli häntä suoraan silmiin.

– Ei, se oli juuri onnettomuus, – vastasi Peltonen – me emme kirjoittaneet. Me kielsimme molemmat. Rouvan tulisi ensiksi sanoa meille, että hän on tehnyt sen vapaehtoisesti, sanoi Karlson, muuten ei tahtoisi tehdä väärää valaa, sillä hänen tarkoituksensa ei ollut tulla paholaisen luo sitä tietä. – Ja minä olin hänen mieltänsä.

Nyt olisi voitu luulla patruunan suuttuneen meihin, mutta sitä ei hän tehnyt. Hän rupesi äkisti puhelemaan muista asioista ja oli niin inhimillinen ja iloinen, aivan kuin toinen ihminen. Hän otti meidät työhuoneeseensa, aukasi matkapullonsa, otti esille kaksi lasia ja kaasi meille hienoja viinilajejaan ja likörejä, jotain oikeen harvinaista. Me saimme kumpikin kaksi lasia. Mutta se nousi päähämme, väkevää ja pirullista kun olikin. En muista mitään, paitsi, että hän lähetti meidät molemmat mittaamaan metsää itäisen torpan paikoille. Ja sitte pyysi hän meitä unohtamaan kiistan, joka meidän kesken oli ollut. Viimein huusi hän niin vahvasti, että kuului ulos koko pihalle. Kun olimme menneet kappaleen matkaa, tuli patruuna jälestä ja pyysi minua juoksemaan kotio noutamaan Karlsonin pyssyn, jos sattuisimme näkemään jotain metsäotusta, sillä rouva halusi niin mielellään oikeen tuoretta otusta. Ja minä juoksin, vaikka pidin sen kummallisena, koska Karlson oli hyvin pöhnässä, ja minä itse olin kanssa vähän hutikassa.

Auringonlasku joutui, ja epävarmaa on ampua, kun pimeys jo heittää varjonsa metsässä. Kyllä löytyi tarpeeksi otuksia itäisessä metsässä, mutta siihen aikaan päivää ei ollut... No, minä menin kuten sanottu renkitupaan, otin pyssyn enkä vastannut mitään muiden kysymyksiin, sillä minä ymmärsin heidän heti huomaavan minun olevan hullulla kannalla, jos olisin sanonut sanan. Kun tulin takaisin metsään, johonka olin jättänyt patruunan ja Karlsonin, istui Karlson yksin ja puoleksi nukkui kivellä. Patruuna oli poissa. Minä heilautin silloin pyssyni olalle ja rupesin kulkemaan itäistä torppaa tohti. Mutta miten kuljin, tuli metsä mielestäni niin mustaksi. Jalat olivat kuin lyijypalaset, ja minä käsitin kyllä, että patruunan hieno viina oli pannut minut näin raskauttavaan humalaan. Minä istuuduin ales, minäkin, viskasin pyssyn luotani ja nukahdin. Jumala ties kuinka kauvan nukuin. Äkisti heräsin siitä, että kuulin laukauksen pimeässä aivan lähellä. Minä luulin Karlsonin heränneen, löytäneen pyssyn ja tahtoneen peloittaa minua. Minä huusin monta kertaa hänen nimeänsä, mutta hän ei vastannut. Minä kuulin kyllä räiskettä läheisistä pensaista, niin, että tiesin, ett’en ollut uneksinut laukauksesta. Minä rupesin häntä etsimään, mutta oli mahdotonta – en voinut löytää ketään. Viinistä voin niin pahoin, ett’en tullut paikaltanikaan. Oli märkää, maa oli koluinen ja kivinen, en päässyt liikkumaan. Kotvasen kuluttua nukahdin taas, koitettuani turhaan päästä hereille ja selville. Mutta ei käynyt.

Leena istui molemmat kädet pään ympärillä ja keinui edestakaisin. Peltonen vaikeni. Pienokainen kehdossa rupesi hiljaan valittamaan, mutta vaikeni taaskin vaipuen uusiin unelmiin.

– Herra Jumala, Herra Jumala – valitti Leena, ethän sinä vaan. Antti, häntä ampunut?

Peltonen pudisti hitaasti päätänsä ja katseli alituisesti lattiaan. Rypyt hänen otsassaan näyttivät niin syviltä, vaot, jotka antoivat suulle tuon toivottoman ja surullisen katseen, vedettiin alemmaksi, eikä hän vastannut.

Hetken äänettömyys vallitsi tuvassa.

– Olitko murhannut hänet. Antti, hutikassa murhannut lähimmäisen. Herra Jumala, Herra Jumala, mitä meistä, katalista raukoista tulee – huiskasi Leena, istuessaan päätänsä keinuttamassa sekä puoleksi itkiessään. – Köyhiä ja kurjia olemme ennakolta, mutta kunnollisina luulin kuitenkin saavamme pysyä. Herra Jumala, Herra Jumala, että sen teit, rakas Peltonen.

– Kunnollisina, kunnollisina, – mutisi mies – ompa kuntoa monenlaista. Onhan se kai kunnollista yhdessä muiden maankuleksijain kanssa pettää sellaista raukkaa kuin minä olen, mutta.... on varmaankin siksi, että minua ei saata sanoa oikein kunnolliseksi, kuin olen sen tehnyt. Oi, oi! On varmaankin tarpeen että semmoisia hupaisia olentoja kuin minäkin olen syntyy tähän mailmaan. Ja tämä elämä on todellakin sangen hauskaa. Meidän Herramme kyllä tietää mitä hän tekee, asettaessaan elämän oikein iloiseksi jo kehdosta alkaen. Muutamat ihmiset huvitteleivat eläimiä rääkkäämisellä. Mutta taivaassa huvitellaan tänkaltaisella eläimen rääkkäämisellä. Ja minä saatanan elukka, minä olen olemassa enkelien pilkattavaksi minä.

– Ho, ho, ho.

Nuori vaimo katsahti ylös. Hän punastui vielä enemmän, hän katseli miestään, joka siinä istui murtuneena eikä itsensä kaltaisena. Hän ei vielä milloinkaan ollut nähnyt miestään semmoisena, ei milloinkaan kuullut hänen valittavan. Hän oli kadottanut kaiken malttavaisuuden ja jatkoi nyt tuolla, murtuneella, karkealla äänellä, jonka sointi vihlaisi vaimon sydäntä.

– Niin, minä lienen tehty oikeaksi pilkkapuikoksi paholaiselle ja hänen seurueellensa. Ensiksi tulin äitini ryysykehtoon kasvatettavaksi palvelijaksi ja orjaksi ihmisille, jotka melkeen polkevat järjen minulta. Ja sitte jouduin tähän kirottuun sydämen kurjuuteen, joka aina on johdattanut minut sinne, missä on ollut enemmän kirousta minulle ja kiertänyt minua niin lujasti patruunaan, ett’en milloinkaan ole päässyt irti. Jos olisin ampunut Karlsonin, olisi ollut parempi kuin nyt. Silloin olisin joutunut siihen, mihin piru tahtoi minut enkä olisi horjunut edes takaisin tällä tavalla. Mutta minä en häneen koskenut. Minä viskasin pyssyn luotani, ja latingissa se ei ollut. Herra Jumala, ei ollut ketään koko renkituvassa, joka ei tietänyt, että se oli lataamatta kun sen otin. Enkä minä koskenut ruutisarveen enkä hauleihin. Oli mahdotonta, että häntä olisin saattanut ampua, en olisi ampunut varistakaan omasta tahdostani, sen kyllä patruuna tiesi, vielä vähemmän ihmisen. Mutta – mitä minä tiedän? Paholainen, joka aina on minusta pitänyt, hän oli kyllä mukana silloinkin. Hän teki hyvin tehtävänsä, luulen ma. Tuntui siltä, kun hän olisi istunut koko illan otsassani lyömässä, takomassa ja raatelemana. Kirveli ja suhisi – poltti! Minä menin auringonpaisteessa kotio nukkumaan. Aamiaisen aikoina toivat he kotio ruumiin pyssyineen. Kauhea melu syntyi. Ruvettiin huutamaan murhajata. Osa katseli minua, aivan kuin minä olisin helposti saattanut olla syyllinen. Ja – vähältä piti, ett’ei minua kiinni pantu jo sinä päivänä. Mutta patruuna otti minut syrjään, puhui koko joukon ja lupasi pelastaa minut, jos vannoisin kalliin valan, ollakseni mitään virkkamatta vaikka näkisin tai kuulisin mitä tahansa. Minä olin kuin hullu surusta ja minua ahdisti ja painoi aivan kuin muruiksi. Niin lupasin ja vannoin kalliisti ja lujasti totellakseni ja ollakseni vaiti ja tehdäkseni mitä hyvänsä, kun hän vaan pelastaisi minut epäluulosta ja vankeudesta.

Patruuna, joka on lakimies, tiesi kyllä kuinka hän asian toimitti. Hän otti pari poliisimiestä ja tohtorin kaupungilla. He katselivat ruumista ja pyssyä, vääntelivät ja kääntelivät, pistivät sormillaan kaikkialla, mittasivat ja kirjoittivat ylös,.... ja mitenkä oli, saatiin niin asetetuksi, että Karlson oli murhannut itsensä omalla pyssyllään tapaturmasta, kun hän oli kulkenut päissään metsässä....

Epäluulo poistettiin minulta – vähäsen, – mutta ei kotonaan. Minä tulin tavallani puhdistetuksi, mutta ikään kuin ilman saippuata, on yhä vähän jälellä siellä, täällä rypyissä. Jumala on suonut minulle tuon kannettavaksi, perinnöt lankeavat niin erilailla tässä maailmassa. –

Leenan kauniit silmät katselivat ylös, niissä loisti hellyyden katse, ja hän ojensi kätensä aivan kuin olisi hän tahtonut pyytää miestänsä lakkaamaan noista katkerista valituksista. Mutta tämä ei nähnyt vaimoansa vaan jatkoi:

– Hänen armaansa kuoli sitte muutamia päiviä sen jälkeen. Hän oli allekirjoittanut patruunan paperit, samaten Karlson ja minäkin. Me lienemme tehneet sen tuona iltana, sanoi patruuna. Hän sai koko perinnön hallittavaksensa mielensä mukaan, ei ollut mitään määräystä ensinkään lapsista, kaikki oli jätettävä hänelle. Siellä oli laintaitavia herroja kaupungista, kaikki kirjoitettiin ylös ja järjestettiin, ja siitä hetkestä menivät asiat tässä talossa taakse päin!

Niin sain nähdä sinut kaupungissa, sinä kertana, aikoja sitte! Luulin silloin elämääni voivan tulla jotain hauskaakin. Sinä olit niin nuori, ainoastaan kaksikymmentä vuotta, ja minä olin silloin jo lähestynyt neljääkymmentä. Olit niin sievä silmiltäsi vireä ja iloinen. Minä unohdin kaiken vastukseni, nähdessäni kuinka sinä työskentelit alhaalla sotkusillalla talviaamuisin. Vesi purskui ympärillesi poukuttaessasi kurikalla, jääpuikot narisivat, ja sinun punaisista käsivarsista läksi aivan kuin punainen höyry. Olisi voitu keittää kahvia, niin paloivat poskesi, ja entä naurusi sitte!

Peltonen pysähtyi hetkeksi, hymyili, mutta jatkoi vanhaan nuottiin:

– No, silloin oli kai minun aikani, koska minä niin rakastuin. En minä välittänyt mitä ihmiset sanoivat, että sinä olit ollut hyvässä sovussa kaartilaisen kanssa viime kesänä; minä luotin niin lujasti sinuun. Luulin kaiken muuttuvan hyväksi, kun vaan sinut saisin. Ja sinä otit minut. Minä luulin olevani, niinkuin muut ihmiset, että minuun saatettaisiin rakastua, kun olin niin kuin tuli olla. Mutta – minä en saanut kauan kuvitella sellaista. Sinä et kärsinyt köyhyyttä, ja lapsia, joiden kanssa et jaksanut, tuli monta. Minä olin vanha ja raskasmielinen, sinä tarvitsit nuorta ja raitista verta. Niin, niin, vertaisensa kukin hakee.

Hän nojasi päänsä raskaammin käteensä ja katseli tukevammin ales tummiin lattian hirsiin. Leena heltyi yhä enemmän hänen puheestaan ja koko hänen kasvonsa ilmoittivat osanottoa ja hellyyttä.

– Niin, ei voi olla niin pahoja sanoja, etten millä ansaitsisi niitä, – sanoi hän vihdoin. – Jos sinä olisit hänet surmannut, Karlsonin, niin olisin minä kuitenkin, sellainen kuin olenkin, ollut pahempi ja huonompi sinua. Minä petin sinut ja annoin virolaiselle niitä ropoja, joita sinä olit haalinut kokoon. Enkä minä ole huolinut hoitaa lapsiakaan. Tupa on saanut olla hoidotta, oh! kaikki oli minulle niin yhdentekevää. Se tuli siitä ett’en sinuun ollut mieltyneenä. En kärsinyt tuota hiljaista käytöstäsi. Sinä olit niin kovin äreä! Minun olisi pitänyt heti alussa saada nähdä mitä olen tänäpäivänä nähnyt. –

– Mitä olet nähnyt tänään. Leena? – kysyi mies.

– Niin, Antti, minä olen nähnyt sydämmesi, sitä en luullut sinussa olevankaan.

– Noh, mitä tahdot Leena?

Leena oli noussut ja seisoi siinä eteenpäin kallistuen, aivan lähellä häntä. Isot, punaiset vilpittömät kasvot loistivat ja koko muodossa oli jotain melkein lempeätä, hänen pannessaan kätensä miehensä olalle katsellen häntä silmiin ja kysäten nöyrällä äänellä:

– Antaako Antti vaimollensa anteeksi? –

Peltonen katsoi ylös. Kauan ja syvästi katselivat molemmat toisiansa. Tuo yksivakainen mies pani likaiset kätensä ristiin, ja katsellen ulos ikään kuin kaukaiseen maailmaan, kauas mustan, ahtaan tuvan seiniä tuonnemmaksi ja sanoi hiljaa:

– Kiitä Jumalaa tästä siunatusta hetkestä! Minä annan anteeksi kaikki, mitä ihmiset ovat tehneet minulle, joll’eivät ne antaisikaan minulle anteeksi! Ja sinä, Jumala, joka kuulet ja näet kaikki, suo anteeksi, että minä tänäpäivänä olen pilkannut sinun nimeäsi. Nythän minä olen onnellisempi kuin mihin minulla olisi oikeutta. – Minä olen tänään saanut, mitä minulla ei suinkaan ennen milloinkaan ole ollut – vaimon!

Leena huoahti, ikäänkuin sydäntänsä huojentaakseen. Hän ojensi miehelle käden, ja katseli ympärilleen pieneen, korkeaan, likaiseen tupaan. Sen jälkeen löi hän voimakkaasti toisella kädellä pöytää ja lausui iloisella äänellä:

– Ho, ho, Antti! nyt täällä lakaistaan ja pestään ja kiillotetaan, ja kakarat saavat tietää, että heillä on äitinsä tuvassa! Ja tällä uunikolalla heitetään virolainen huoneesta. Ja tontun pitää saada puuroa joka sunnuntai. Ja Jumala armahtakoon minua, jollen minä joka päivä ole iloinen ja hilpeä ja pysy yhdessä sinun, mieheni kanssa.

– Ja joka ilta rukoilen Jumalaa, että piru veisi patruunan. Hei ohoi! nyt sinun pitää saada kahvia, sillä sellaista syntymäpäivää kuin tänäpäivänä, emme milloinkaan ennen ole viettäneet!

Leenan touhutessa tuvassa, meni Peltonen ulos hymyn muotoa huulillaan. Mutta liinatukka pörröllänsä ja täynnänsä tomua pistihe esille sängyn takaa ensiksi pienen Heikin pää ja sitte koko hänen hento muotonsa valkeassa puvussaan. Hän rypisti otsansa ikäänkuin tyytymättömyydestä, ja kun hän riensi ulos ovesta, nyrkisti hän kätensä kukkaisella voimalla ja toisti hiljaan äidin sanat, ainoastaan suuremmalla painolla ia innolla: ”niin, niin me rukoilemme Jumalaa, ett’ paholainen veisi patruunan!”

Mutta Peltonen joka ulkona meni työhönsä, katsoi vielä kerran kiitollisella katseella taaksensa pieneen mökkiin. Hänestä tuntui sillä hetkellä, kun olisi hän jättänyt ison ja korkean kirkon, kauniimman kirkon, minkä hän tiesi, kirkon, jossa hän tästä lähin taisi rukoilla niin usein kuin hän tahtoi, ja jossa maailman ihanimmat urut soittivat pyhiä virsiä Jumalalle ylistykseksi. Se oli hänen kirkkonsa. Hänen oma rakas, köyhä, mutta nyt niin onnellinen koti.

– – – – – – – – – – – – –

Ihana päivä kului jo. Auringon säteet olivat raukeammat ja varjot pitemmät, kun patruuna vierainensa, lapsinensa astui maalle ja alkoi kiivetä ylös kurjaa polkua rantapuistoon päin. Luutnantti Stål ihaili ylenmäärin Hvitön kauniita rantoja ja korkeita, metsäisiä vuoria, kun sitä vastoin patruuna kulki katkeramielisenä ja äreänä sekä veti leukapielensä niin pitkälle ales kuin hän taisi. Hänen ohut tukkansa takertui ohimoihin ja nenä, joka kerran oli ollut hänen ylpeytensä, tuo ”hieno” nenä, jonka roomalaista muotoa hän ennen niin lämpimästi oli ihaillut, se näkyi tänään olevan niin läpikuultavan ja terävän aivan kun sillä olisi erityisesti ollut tarkoituksena uhkarohkeutta kenollaan peloittaa kaikki omaajansa viholliset pakoon. Hän piti lujasti sauvaansa toisessa kädessään ja hypisteli kiihkohermoisesti toisella teräksisten kellonperiensä kellukkia. Hänen katseensa harhailivat sinne tänne, hänen suunsa turhaan koettaessa hymyillä, vakuuttaaksensa vierasta, että hän oli tervetullut.

Kun he olivat kulkeneet hetkisen, havaitsi hän pikku Heikin, joka, rientäen muutamien kivien välillä, kaukaa näytti Klaralle puoleksi valmiin nukenkengän, jonka hän koetti isoon nukkeen.

– Onko tuo varaslurjus ollut ottamassa sinun nukkesi, Klara, niin lupaan hänelle rehellisen korvapuustin! – lausui patruuna, kääntyen tytön puoleen.

Kaikki lapset vastasivat yhteen ääneen kilvoittelemalla vakuuttaen, että Heikki oli saanut ainoastaan lainaksi nuken, tehdäksensä sille kengät, ja estivät siten patruunan purkamasta mielikarvaustaan.

Heidän kuljettuansa muutamia askeleita eteenpäin, pysähtyi luutnantti kummun kukkulalle. Alapuolella oli se niitty, jolla vielä tänä aamuna oli ollut rantapuiston nimi, mutta joka nyt tarjosi todellisen hävityksen näön. Siinä makasivat ne sekasin, nuo valtavat koivut, hurin kurin, raskaat, paksut mastot, – ja tuuheat latvat, joissa metsän arimmat linnut äsken olivat rauhassa asuneet korkealla yli maan, lakaisivat nyt maata. Riippakoivujen runsaat lehtiseppeleet, jotka olivat iloinneet aamuauringon paisteessa, olivat jo lerpallaan, ja iso läjä lastuja näkyi ylt’ympärillä, muutamat olivat lentäneet kauas pois, ikäänkuin olisivat pyrkineet niin kauas kuin mahdollista oli siitä paikasta, jossa olivat olleet monta vuosisataa paksun tuohikuoren kahleissa.

– Mitä pirua tämä on – huusi paksu luutnantti, punaisena mielenliikutuksesta, – mikä erämaa tässä sinulla on? Suorastaan pihan edustan hakkaat paljaaksi, ja sellaisia jättiläispuita! Oletko nyt rutiraju, veli Uninius? Hoitaja on varmaankin erehtynyt, ei suinkaan tämä ole sinun tahtosi, vai kuinka?

Luutnantti pyyhki hien otsasta, ja patruuna joutui rasittavan yskäpuuskan valtaan, jonka hän kuitenkin katkaisi, syösten Peltosta kohti, joka juuri astui esille kirves kädessä puun takaa.

– Kurja – huusi hän kaukaa, – mitä olet tehnyt, enkö sinulle sanonut, että sinun pitäisi hakata toisella puolella perunamaata, ja nyt olet omavaltaisesti tehnyt tällä tavalla.

Peltonen väänsi ylenkatseellisesti huulensa, vastatessaan:

– Patruuna käski minun selvästi ja suorasti hakata ales juuri näitä.

– Sinä valehtelet saatanan mies, – huusi patruuna ylen vihan vimmassa, – sinä valehtelet, niin totta kuin nimeni on Uninius, sinä valehtelet!

Samassa silmänräpäyksessä juoksi Heikki seuran luo, nousi varpailleen, ikäänkuin näyttääksensä pitemmältä, työnsi pienen leukansa esille niin paljon kuin taisi, ja puhuen kirkkaalla lapsen diskantilla, joka kilisi kuin kulkuset tyynenä iltana, sanoi hän nyrkittäen kättänsä patruunalle.

– Isä ei valehtele! Ei, katsokaa patruuna! Mutta patruuna itse se juuri onkin, joka valehtelee, sillä minä kuulin kuinka patruuna aamulla sanoi isälle, että nämä ovat hakattavat, juuri nämä! Ja tämä ei ole ensimäinen kerta, jolloin patruuna valehtelee, sillä patruuna on vannonut väärin ennen ja vietellyt isää ja murhannut ja –

Peltonen oli yhdellä hyppäyksellä esillä, otti rajusti lapsen syliinsä, ravisti häntä ja viskasi hurjalla vauhdilla hänet kauas pensaiden sekaan josta pienokainen kissan nopeudella heti riensi pois, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut.

Uninius nyrpisti huulensa ja osoitti palvelijallensa kasvot, jotka olivat vihasta julmistuneet, niin että tämä unohti itsensä siihen määrään, että mutisi niin selvään, että lapsetkin kuulivat:

– Niin, niin, on viimein rajakin, herra patruuna varokaa, ettei käärme pure, kun sitä poljetaan päähän.

– Mutta jos annetaan poliisin ottaa saatto niin puree se tarpeeksi – sähisi isäntä, kun luutnantti samassa löi häntä olalle keskeyttääkseen ikävän kohtauksen.

– Mies on tietysti erehtynyt, rakas veli – sanoi paksu mies sovitellen, – se oli tosin ilkeä erehdys, mutta voithan sinä istuttaa tänne tiheän vaahtera-käytävän sen sijaan, ne kasvavat sukkelaan. No menkäämme sisälle nyt, en kiellä, ett’ei sinun kahvisi ole maistuva oikeen oivallisella. Hävytön poikalurjus tarvitsee selkäsaunan, siinä on kaikki! No!

– Toimita, että tämä tulee pois kuletetuksi niin pian kuin mahdollista – patruuna kääntyi Peltosen puoleen näyttäin kasvot joihin tyyneys nyt näytti palanneen – ja älkäämme nyt ajatelko enään tätä asiaa! Hän on hyvä mies, Peltonen, mutta hän tekee välistä kirotuita tuhmuuksia!

Herrasväki meni, työmiesten vihaavat katseet seurasivat heitä. Pikku Heikki hyppäsi jälleen esille runkojen yli, otti nyt kuten aina isää kädestä, katseli häntä kasvoihin ja sanoi lapsellisen luottavalla äänellä: – Älä ole suutuksissa, isä. Kun tulen isoksi, käsken poliisin korjata hänet! Äidillä on kahvia sinulle, ja minä saan myöskin. Hän on ostanut vehnästä torpparimuorilta, joka on tänään leiponut, ja ne ovat niin hyviä! Tule nyt niin saat minun osani myöskin! Minä olen niin kylläinen – voit saada koko minun vehnäseni, isä, sokeria myöskin, kunhan vaan tulet!

Ja hän veti isän kivien ja hirsien yli, ja tumma, yksivakainen mies jonka piirteissä oli ikään kuin raskas pilvi seurasi häntä melkeen tahdotonna.

Pian olivat he näkyviltä, ja ison rakennuksen edessä olevalla penkerellä juotiin kahvia keskusteltaessa, josta kuitenkin vapaa iloisuus näkyi karkoitetun. Patruuna ja luutnantti puhuivat ”vanhoista hyvistä päivistä”, mutta eritavalla. Edellinen katkeruuden kaipauksella, jälkimäinen ilon kaipauksella, ilon, jossa ei ole mitään kaduttava, joll’ei mahdollisesti muutamia pieniä ajattelemattomuuksia ja kevytmielisyyksiä, joita kuitenkaan ei ollut seurannut mitään ikävyyksiä –.

Aurinko rupesi hitaasti katoamaan läntisen saaren taakse. Taivas sai punaisen ja keltaisen värin, yläpuolella oli se tumman sininen, ja tuuli tyyntyi kokonaan. Keskeytettiin, mennäkseen itäiselle torpalle, josta Peltosen ja torpparin pojan Kallen tuli soutaa luutnanttia kaupunkiin, ja luutnantti kulki kasua maata verrattain iloisella mielellä, muuten oli hän suureksi mielipahaksensa huomannut, kuinka suuresti hänen ystävänsä oli muuttunut. Punssi näkyi tehneen patruunan ystävällisemmäksi, viininhöyryt vaikuttivat rauhoittavaisesti hänen mieleensä, hän tuli surumieliseksi ja herkkäluontoiseksi, avonaiseksi ja puheliaaksi, vaikka vaan johonkin määrin, hän valitti lakkaamatta ja hänen onnistui todellakin johonkin määrin voittaa takaisin ystävänsä myötätuntoisuuden tahi ainakin osanoton.

– Minä olen onneton ihminen, – sanoi hän puoleksi nyyhkien – minä olen aina tehnyt, mitä jälestäpäin olen katunut. Se on ollut minun kohtaloni. Minun ei olisi milloinkaan pitänyt valita lakitieteellistä uraa, se on koventanut onnettomat luonnolliset taipumukseni, minä olisin tullut onnellisemmaksi, jos minä, kuten sinäkin, olisin jättänyt Suomen ja etsinyt onneani Venäjällä. Olot täällä ovat tehneet minut tylsäksi ja välinpitämättömäksi oman maamme valtioseikkojen suhteen, minä olen kyllästynyt riitoihin, jotka eivät mihinkään vie, ja olen sentähden vetäytynyt pois kaikesta toimista. Minun olisi kenties pitänyt pyrkiä valtiosihteristöön, siellä olisi minun paikkani ollut. Ei myöskään maanviljelys ole minulle soveliasta....

– Ystäväni, – katkaisi luutnantti – rikkaus ei ole sinulle soveliasta.

Patruuna katsoi toisaalle, nuo sanat koski häneen kipeästi. Mutta pian kyllä vaipui hän entiseen tunteellisuutensa.

– Minun ei olisi pitänyt mennä naimisiin – hänen kanssaan. Hän oli, meidän kesken sanottuna, pieni hanhi, ilman älyä ja käytöstä, melkeen ilman sivistystä. En saattanut esittää häntä missään, ja sitä paitsi oli hän juonikas ja itsepäinen, kasvatti lapset oman päänsä mukaan – ja se oli huonoin kaikesta – niin, minä olin surkuteltava, veli, onneton avioliittoon pahin kaikesta.

– Mutta rakkaani, kuolihan hän, miksi et mene uudestaan naimisiin? olethan nuori mies.

– Sinä lasket leikkiä, – naureskeli patruuna, mutta lisäsi kohta samalla itkuiselta äänellä: – Ah, kun on haudannut kaikki elämässään, toivonkin, ei ajatella enään sellaista! Minä olen joutunut pois kaikesta, niitä on liian monta, jotka kuluttavat mitä minulla on ja mitä minä ansaitsen, ei jouduta hyviin naimisiin, jos mennään naimiseen Hvitön patruunalle. Minun ijässäni ovat rakkauden naimiskaupat harvinaisia. Minä näin todellakin mennä vuonna herttaisen tytön – Herra Jumala kuinka raitis ja komea hän oli, sellaisia käsivarsia, sellainen ihana muoto, mutta syksyllä meni hän naimisiin.

Patruuna huokasi, otti ystävänsä käsivarren, johon hän nojasi kuten morsian sulhaseensa, ja jatkoi:

– Näetkö, elämä on tehnyt minut raskasmieliseksi. Ihmiset ovat pettäneet minua. Olot ovat kukistaneet toimeeni, kohtalo on polttanut ruusutarhani, ja minä elän kuin erämaassa, koska Luoja ei ole suonut minulle ystävää, ei ainoatakaan ystävää. Myöskin palveliata, johon voisin luottaa, kaipaan minä. Tähän asti olen luottanut tuohon suomalaiseen mieheen, Peltoseen, jonka minä melkeen neljäkymmentä vuotta olen tuntenut, mutta juuri tänään nään hänenkin nousevan minua vastaan. Hänen poikansa on käärmeensikiö, joka pitää poistaa... Oh, minä olen onneton ihminen!

– Poikanulikka tarvitsee selkäsaunan, sillä se asia on autettu, – sanoi luutnantti haukotellen – mutta piru vieköön, kuinka täällä on pimeätä, oletko varma, että osaamme perille, Uninius.

– Ole sinä huoleti, kun tulemme ylös kalliolle, luulen saavamme nähdä kuun nousevan ja sitäpaitsi on mies edessämme, minun tarvitsee vaan huutaa, niin hän vastaa.

Korkealla kalliolla, joka melkeen pystysuoraan kallistui mereen ja jossa syvyyden sanottiin olevan pohjattoman, istui pikku Heikki valkoisessa paidassaan pieni vasu toisessa kädessä ja luutnantin päällysnuttu toisessa. Nähdessään herrojen tulevan, nousi hän, riensi ales laaksoon ja katosi juosten metsään. Hetken kuluttua oli torppa saavutettu. Kalle ja Heikki olivat vetäneet veneen sillan eteen, ja Peltonen seisoi veneessä, valmiina soutamaan. Heikki viskeli ihmetyttävällä taidolla littoria veteen, litteät kivet tekivät kymmenen ja kaksitoista hyppyä teräskirkkaalla vedenkalvolla.

– Se oli oivallista, poikanulikka – huusi luutnantti, heti innoissaan kuten tavallisesti, – voitko tehdä kolme tuonlaista heittoa lisää, niin saat minulta viisikymmentä penniä.

Heikkiä ei tarvinnut pyytää monta kertaa. Hän ei viskannut ainoastaan kolmea, vaan kuusi sellaista mestarikoppausta perätysten ja sai sen suoritettuaan kiiltävän markkasen vieraalta. Muori torpassa oli lahjoittanut hänelle syöttökaloista, jotka hän oli onkinut, puolen vasullisen silakoita, se oli iloinen päivä pienokaisella!

Vihdoin lykättiin vene vesille, ja molemmat miehet soutivat täyttä vauhtia. Kimalteli kuin hopea, kun airot vaipuivat ja kohosivat, säkenöitsi kuin tiamantit kuuvalossa, ja leveä hopeanväräjävä säde muodostui veteen tumman, katoovan veneen jälkeen. Säteet liukenivat vähitellen, ja kalvolle jäi ainoastaan joitakuita pitkiä, kapeita säkenöitseviä helminauhoja, jotka nekin suorastaan katosivat. Vene katosi vihdoin kokonaan niemen taakse, airon iskut kuuluivat yhä hiljemmin, ja täydellinen hiljaisuus syntyi.

Patruuna jäi istumaan. Hänen mielentilassaan oli jotain kummallista tänä iltana, tuo suuri määrä väkevää viiniä, jota hän vastikään oli juonut, ja johon hän oli aivan tottumaton, vaikutti häneen. Raskasmielisyyden kanta rupesi jo kuitenkin väistymään, ja hän tunsi sydämessään jotakin, joka rupesi yhä enemmän häntä vaivaamaan. Hän suuttui itseensä ja ajatteli kotiomenoa, lapsia, taloa ja kaikkea vastenmielisyydellä. Entinen, vanha, tavallinen ärtyisyys valtasi hänet taas, mutta vielä suuremmassa määrässä kuin ennen. Hän nousi ja meni kotiapäin. Pikkukivet polulla olivat tänä iltana sangen runsaasti häiritsemässä, puun haarat kamalampia kuin ennen, kaste teki maan nilvakaksi ja liukkaaksi, ja oksat löivät häntä kasvoihin. Pieni metsäpolku pitkin rantaa tuntui kiusallisen karulta, ja illan kaikki vastukset esiintyivät juuri nyt ja saattoivat hänen sydämensä tykkimään vielä kiivaammin närkästyksestä ja vihastuksesta.

– Jos vaan saisin poikailkimyksen kynsiini, niin hän kyllä saa tietää – mutisi hän puoliääneen, mutta havaitsi samassa pienokaisen, joka alhaalla laaksossa rannalla huvitteli samalla leikillä kuin äsken kalastajan mökillä. Poika hyräili hiljaan itsekseen, vihelteli kun ei ääni riittänyt ja nautti täydestä sydämestä äsken kalliilla rahalla palkatun taitonsa harjoittamista.

Niin kuuli hän kohinan tieltä.

– Varmaankin tuo on naarasteiri – Heikki ja viskasi metsään yhden litteistä kivistään.

Kivi lensi kappaleen matkaa pensaihin. Patruuna tuli lähemmäksi.

– Ehei, – mietti Heikki – ei tuo olekkaan mikään naarasteiri, se on varmaankin joku hiisi, parasta on panna rahansa piiloon.

Kuu, joka silmänräpäyksen varjoontui pilvien taakse, pilkisti nyt selvästi esille, ja sen valossa näki Heikki patruunan koukkuisen ja terävän muodon, joka, ohut päällysnuttu liehumassa polvien ympäri, pitkillä, epävakavilla askelilla kapusi ylös jyrkännettä kalliolle, josta tie kulki herrastaloon.

– Tule tänne, – huusi patruuna Heikille, – tule tänne niin saat sätkäyksen, siitä, mitä tänä iltana olet sanonut, tule tänne, käärmeensikiö.

– En toki ole hullu, – huusi Heikki – patruuna saapi piestä itseään, sillä hän sitä tarvitsee, enkä minä. Jos hän vielä kerran valehtelee isästä, menen minä poliisiin, niin, sen minä teen! Ja silloin saa patruuna mennä vankeuteen, ja silloin minä nauran ja olen iloinen! Hyvästi nyt, patruuna ja ottakaa minut kiinni, jos voitte. Hän juoksi kappaleen matkaa, tuo pienokainen, mutta pysähtyi katsomaan ympärilleen. Samassa suhahteli hänen otsassaan ja hän lankesi ison, patruunan taitavan käden viskaaman, terävän kiven sattuessa hänen ohimoilleen.

Patruuna kiirehti paikalle. Poika makasi siinä puoleksi tainnuksissaan, pienet kasvot tuntemattomina vuotavasta verestä. Reikä oli syvä ja kenties hengenvaarallinen. Mutta lapsi aukaisi vielä kerran silmänsä, tuijotti säikähtyneenä patruunaan ja änkytti, suonenvedon tapaisesti pudistaen nyrkkiään:

– Patruuna on murhaaja, ja minä menen sanomaan poliisille.... sanomaan poliisille, että patruuna....

Hän ei ennättänyt enemmän. Patruuna otti maasta kivien välistä kourallisen sammalia ja ajoi ne pienokaisen suuhun, ja sitte vielä yhden kourallisen.

– Sinä kykenisit kaikkeen, sinä, jos antaisin sinun olla – sanoi hän itsekseen, otti syliinsä puoleksi taintuneen ja kuitenkin vastahakoisen lapsen avonaisine hurjine silmine, kantoi sen ylös kalliota myöden äärimmäiselle kärjelle ja sinkahutti sen ponnistuksella, joka saattoi hien nousemaan hänen otsalleen, järveen, pois ”pohjattomaan” syvyyteen.

Pieni valkoinen muoto nähtiin uivan vedellä silmänräpäys, ja katosi sitte. Tässä silmänräpäyksessä varjoontui kuu taas toisen pilven taakse, joka taas tulevassa silmänräpäyksessä oli mennyt ohitse antaaksensa kirkkaan kuun puoliskon uudelleen valaista vedenkalvoa, jossa katoava väreympyrä oli ainoana merkkinä tuosta haudasta, jota niin halukkaasti oli peittänyt pienokaisen. Vielä yksi vesikello, ja sitte vielä yksi. Se oli elämän viimeinen hengenveto alhaalla. Sen jälkeen vallitsi kuoleman hiljaisuus kaikkialla.

Metsä seisoi kuin kirkkotarha, selkä oli kuin jää, niin tyyni. Ei lintua, ei hengähdystäkään....

Patruuna kuunteli kauan. Ei kukaan ollut kuullut tahi nähnyt mitään, ei todistajaa, ei eläjää. Kuu ei kantele, eikä meri. Ainakin siinä suhteen saadaan maata tyynenä.

– – – – – – – – – – – – –

Neljänneksen tunnin kuluttua oli patruuna kotona talonsa aituuksessa. Peltosen vaimo seisoi toisella puolella, veräjän luona, ja katseli tielle päin.

– Mitä hän tähystelee, matammi? – huusi Uninius kääntyen hänen puoleensa.

– Minä haeskelen poikaa, hän meni luutnantin päällysnuttu olallaan itäiseen torppaan, ja hänen pitäisi jo pian palata, – vastasi vaimo epävarmalla äänellä. – Ei patruuna ole häntä nähnyt?

– Minä näin hänet torpalla, hän heitteli littoria siellä. Toivottomasti ei hän ole hukkunut, tuo kulta.... On syvä vesi pitkin rantaa, hän saisi pitää pentunsa kotona tähän päivän aikaan matammi, niin ei heille tapahtuisi mitään. Kuule, sano Peltoselle, että jos hän kiiruuttaa raivaamia huomenna, niin saa hän markan juomarahaa ja hän, matammi, hän saa mitata vähän enemmän maitoa iltaisin, jos hän kaataa vuokralaisille niemellä hiukkasen enemmän vettä, maito on kyllä väkevä sittekin....

Tämän sanottuaan meni patruuna sisään ja telkesi oven jälkeensä. Lasietehisessä loisti kuu niin kirkkaasti, että hän taisi eroittaa pienimmät esineet niin selvästi kuin päivällä. Hän otti esille kellonsa, kauniin kultakellon hienoine osoittimineen ja roomalaisille numeroineen. Se oli puoliyhtätoista, ehkä joku minuutti yli.

Hän otti sanomalehden, joka oli viskattuna eräälle tuolille, ja luki, ajatukset puoleksi toisaalla: ”Höyrylaivakulkuja”, ”Huviretki”.

– Siitä en välitä, – ajatteli hän ja käänsi lehden. ”Valtiollisia Uutisia”, inhoittavaa ja liian hienoja kirjaimia sitäpaitsi! Alempana löysi hän ”Kaikenlaista” ja tavasi läpi muutamia ilmoituksia, joidenka hauska sisällys saattoi menen hymyn hänen huulilleen. – Ikävä sanomalehti tämä, – mutisi hän ja tarkasteli ”Oikeus- ja poliisiasioita”. Paljaita tuhmuuksia, köyhä raukka, joka on varastanut päällysnutun seurahuoneen etehisestä.... tuollaisia rutkaleita pitäisi sulkea sisään, jotta yhteiskunta olisi vapautettu heistä. Vaivaisia, joilla ei ole vakituista työtä, pitäisi joukottain panna säilyyn; sekä kaupungit, että maa on täpö täynnänsä maankuleksijoita ja varkaita, olisi ajanmukaista panna ne lukon ja salvan taakse, sen sijaan että, niinkuin nuo kirotut ihmislempijät tahtovat, vankilat tehdään niin komeiksi, mukaviksi, ja hauskoiksi kuin mahdollista! Siten haluavat kai herrat työntekijät joutuaksensa kiinni jostain varkaudesta saadaksensa vapaan asunnon ja hyvää ruokaa yhdessä noista uudenaikaisista ravintoloista, joille, paha kyllä, annetaan vankilan nimi.

Hän otti sikarrin esille taskussa olevasta paperista, nipisti pitkillä ja teräväksi leikatuilla kynsillään pois sikarrin kärjen, ja sattui sitä tehdessään huomaamaan, että vasen käsi oli vereen tahrattu. Tämä muistutti häntä pojasta, vastenmielinen tunne valtasi hänet, nähdessään tuon ruskean tahran, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä katosi se taaskin jättäen sijaa ajatukselle, joka vaikutti melkeen vapauttavaisesti. – Tuo epatto olisi kumminkin kasvanut tuollaiseksi päällysnutun varastajaksi, vanhemmilla olisi vaan ollut vaikea vetää häntä eteenpäin. Luoja, joka kutsui hänet pois valitsi oikeastaan oikeen sopivan ajan! Ja se kävi ilman tuskia, hänellä, varkaan alulle, on hyvä maata siinä, missä hän on. Aina yksi vähempi, joka syöpi minua.... Perhanan valkoinen ja kirkas kuuvalo.

Lastenkamariin kuului kohina, siellä puhui ääniä ja joku itki. Hetken kuluttua tuli keitinpiika ulos lasietehiseen ja sanoi Klaran ehdottomasti tahtovan nähdä isää, hän oli levoton ja näytti olevan kuumeen hallussa, hänen nenänsä oli vuotanut illalla, hän luuli sen olevan syksyvilutaudin, kivun, jota pikku Klara oli sairastanut ennenkin.

– Inhoittavat lapsimukulat, – mutisi patruuna – alati sairautta ja lääkärien, rohtojen ja hoitajattarien puuhaa! Se on kirottu asia, ett’ei milloinkaan saa olla rauhassa. Eh bien, Claire qu’astu?

Klara makasi pienessä rautasängyssään ja viskeli itseänsä edes takaisin. Hänen silmänsä olivat kuumeen tapaiset; laihat, paljaat käsivarret heitti hän milloin peiton päälle milloin pään yli.

Isän astuessa sisään nousi hän vuoteelta istumaan ja tuijotti, silmät selkoselällään, häneen. Äkkiä purskahti hän itkemään ja valitti koettaen pidättää nyyhkytyksiänsä:

– Minä olen niin suutuksissani, kun ei Karoliina lukenut rukouksia, vaan meni ulos kävelemään ja Liisa riisui minua, ja Liisa on paha, eitä antanut minulle Mirandaa, vailla minä pyysin häntä juoksemaan Mirandaa noutamaan Heikin luota.

Isä rypisti kulmakarvansa.

– Mikä hiton Miranda se on, josta sinä puhut?

– Niin, Heikillä on Miranda, jonka tuli saada kengät. Miranda, jonka minä sain äidiltä, kun olin pieni, Miranda, jolla on tukka, oikea tukka! Rakas, hyvä isä mene noutamaan Heikki, minä tahdon Mirandaa, minun täytyy saada Miranda, nyt heti minun täytyy saada Miranda Heikiltä.

– Ole puhumatta inhoittavasta nukesta, ja Heikistä ja kaikesta tuosta, kuuletko sen? Jos sinä vaan puhut sanaakaan Heikistä ja Mirandasta enään, niin saat korvapuustin. Ymmärrätkö?

Klara ymmärsi. Hän käänsi kasvot päänalukseen päin ja nyyhki.

– No mikä nyt vielä on? – kysyi isä, tällä kertaa vähän lempeämmällä äänellä.

Lapsi katsoi ylös. – Isä, niin pelkään niin, – sanoi hän ja kurotti toisen kätensä.

– Tuhmuuksia Klara, – sanoi isä ja antoi hänelle vasemman kätensä.

– Ai, isä, sinulla on verta täällä, – sanoi pienokainen ja tarkasteli kättä.

– Se on Klaran peitosta, sinun nenäsihän on vuotanut taas tänä iltana, kuulen minä Liisalta.

Pieni tyttö siveli kasvojaan. – Niin se oli totta, – sanoi hän minun nenäni vuoti niin kovasti, suo anteeksi isä kulta, – ja hän hyväili molemmilla valkoisilla käsillään isän kosteita, pitkäkynsisiä käsiä, joita verkontapaiset siniset suonet peitti. Hän otti pienen nenäliinan, jonka hän oli piiloittanut päänaluksen alle, sylki siihen ja alkoi pestä tahroa pois.

– Nyt olet hieno, isä, oikeen hieno! En minä pelkää ollessani täällä. Minä en ole enään kipeä kun joku on luonani. Minä tahdon jonkun luokseni.

– Minulla ei ole aikaa. Klara, ole nyt hyvä, niin saat huomenna pussillisen konvehtia. Minä tahdon nukkua nyt. Hyvää yötä. Liisa saattaa tulla tänne.

Hän tuli taas levottomaksi, ojensi rukoilevasti molemmat kätensä ja huusi:

– Ei, ei älä mene, minä en huoli Liisasta, Liisa on paha, Liisa ei osaa rukouksia, älä mene, isä minä tahdon nuken, minä tahdon nuken Heikiltä.

– Saakelin itsepäinen pentu – mutisi isä, istuutui eräälle valkoiselle puutuolille sängyn eteen ja sanoi:

– No mitä minun nyt oikeastaan tulee tehdä?

– Rukoile rukous: isä!

Luoja lasten kaitsija.

Suojele pienokaista...

– Sinä tiedät, Klara, minä en kärsi kuulla sinun puhuvan tai lukevan ruotsia. Miksi olen minä kustantanut teihin rahoja joll’en opettaakseni sinuakin, joka vaan olet tyttö, vieraita kieliä? Lue rukouksesi ranskaksi...

Pienokainen päästi isän käden ja valitti uudelleen: – Minä en osaa, minä en osaa. – Ja itsepäisyydellä, joka on yhtäläinen kaikissa lapsissa, palasi hän alituisesti samaan. – Älä mene, isä minä pelkään niin, minä tahdon Karoliinan ja Mirandan Heikiltä, mene noutamaan Heikki, minä tahdon nukkeni, minä pelkään niin.

Patruuna meni suorastaan keittiöön. – Mene sisälle Klaran tykö, Liisa, – komensi hän – lapsi makaa ja itisee. Karoliina saa huomenna korvapuustin yöllisestä kävelystä......

– Mutta patruunahan lupasi – uskalsi palvelustyttö väittää.

– Lue Klaran kanssa rukoukset, kuuletko, sinä, ranskalaiset rukoukset, ja herätä minua kello kuusi huomenna! Minun täytyy kai kaupunkiin taas tohtoria noutamaan, arvaan ma. Anna hänelle pulverikiniiniä, niin hän nukkuu pikemmin. Ja sano, että hän saa huomenna konvehtia.

Patruuna meni makuuhuoneeseensa, keltaiseen kamariin. Hän otti sanomalehtensä, sytytti kynttilänsä ja nukkui kun Karoliina tuli puolen tuntia jälestäpäin. Hän nukkui tyynenä ja unettomana, yhtä tyynenä ja unettomana kun hän nukkui joka yö vielä monta vuotta, aina myöhäiseen ikään. Ja hän tiesi että jos hän seuraavana päivänä tulisi päättäneeksi etsiä itselleen vaimoa, niin saisi hän minkä nuoren ja rakastettavan kahdeksantoistavuotiaan hyvänsä. Sillä olihan hän kuitenkin varakas ja sanottakoon mitä hyväänsä – säädyllinen ja kunnioitettu mies, mies paraassa ijässään, mies hyvänsä asemassa, sanalla sanottu hänen naimiseen oli edullista mennä, hän saisi kyllä vaimon, Hvitön patruuna.