Hyvä Poika
| Hyvä Poika. (Saksasta mukailtu.) Kirjoittanut Jean de La Fontaine |
| Mukailtu suomennos on tehty saksankielisen käännöksen perusteella. |
Juosu Hilmanen oli räätälin poika; mutta sydämmen viattomuus eroitti hänen säätyläisistänsä. Isä oli, hänen vasta kahden vuoden vanhana ollessansa, tuomittuna elikautiseen vankeuteen. Siittemmin ei ollut hänen äitinsä koskaan hänelle isästä mitään virkkanut. Kuin Juosu kysyi: ”missä isä on”? niin äiti kävi itkemään ja vastaisi huokaten: ”isäsikö? voi Jumalani! se on kuollut; näethän, lapsi, että mä itken”.
”Näen kyllä”, meinaeli Juosu itsekseen, ”ettei äitini sano totta; varmaan se elää vielä, – niin Maalakin arvelee”.
Juosu oli tullut 22 vuoden vanhaksi. Se ei enään ole lapsen ikä: sen hän tunsi, tulisipa olevan itsellänsä sydämmenki; siitä naapurin Maala häntä monisten muistutti. Lassa he olivat leikkikumppanit olleet. Maalasta oli nyt 13 vuoden ijällä tullut kaunis neito, vaan vielä hän kohteli Juosua samalla ystävällisyydellä.
Yhtenä iltana istui Juosu Maalan seurassa; tämä neuloi sukkaa, ja toinen katsoi katsomistaan puikkojen liikettä ja huokahti. Maala kysäsi: ”mitäs huokaat”? vaan huokasi itsekin. Juosu katsoi Maalan silmiin Maala hänen silmiin ja siitte puikkoihinsa; ja silmänsä vettyivät niin ettei voineet silmustakaan selittää, – sukalla täytyi pyyhkiä liikaa mehtä kasvoilta. He huokaelivat, puhetta tavoittelivat; – äkisti muiskasi Juosu Maatansa punaposkille, ja Maala sopotti: ”oletko nyt onnellinen?” Juosu oli puolittain vaan: ei ollut, näetse, isää, lupaa ja siunausta antamaan.
”Kuuleppa, Juosu”, sanoi Maala kerran, ”minä luulen isäsi elävän”.
”Niin minäkin. No muutta, – milloin häitä pidetään?!”
”Ei ne isättäsi käy mualleen”, esitteli Maala. ”Menisit häntä etsimään, – ehkä jo huomena varustaisit matkalle”.
”Kuinka mielelläni! muutta minnepäin”? kysäsi Juosu.
”Minnepäin, matkaa alkaessa, ensimmäinen pääskynen lentää”, vastasi Maala.
”Olkoon niin, sinun onnesi kokeeksi”. Ja Juosu meni. Päiväkausia vaellettuaan tuli lähimmäiseen kaupunkiin. ”Ehkä hän on täällä”! ajatteli hän. Jo oli useamman kerran juossut kaupunkin ristiin rastiin, jokaista harmaapäätä silmäillyt eikä isäänsä löytänyt. ”Ei häntä täällä ole”, sanoi Juosu hikeä kasvoiltaan kuivaellen, ja katseli haluttomana aluksien liikuntoa. Hän panii istumaan ja näki virran sinertävän aallot heiluilevan. Likehellä häntä lastasivat muutamaa venhettä. Matkalaisia astui sisään. ”Hei miekkonen! tahdotko lähteä mukaan”, äänsi jokuu. Juosu katsahti ylöspäin, vaan ei huomainnut ketään; pehkot peittivät puhuttelian.
”Tahdon”, kiljasi Juosu yhtähyvin, tempasi nyttynsa, maksoi vuokran, astui veneeseen ja purjehti pitkin virtaa, ja niin vuorokauden kulettua nousi maalle erään kylän kohdalla, missä vesikulku tavoitti ylön työlääksi tulla.
Toistua aamuna valjastettiin vankeja perä-kylässä alusta vetämään. Juosu sattui luomaan silmiänsä heihin päin, eikä voinut luopua noita kurjia katsomasta. Vartia pieksi yhtä heistä siitä että oli hitainen, vaan Juosu huusi veneestä: ”pankaat minua maalle, jotta venhe kevenisi”; eikä taukonut pyynnöstään ennen kuin perämies hänen halunsa täytti. Hän seisoo rannalla, juoksee vankien luokse, käypi heidän rinnallansa ja kyyneleet valuuvat kasvoillensa. Vapisten hän katsoo vartiata ja sen lettiä, ja juuri kuin tämä taas jo oli sipasemallaan, rynkäsee Juosu hänen etehensa ja kiljasee hätäisesti: ”hyväähuomenta”. Vartia katsahtaa tervehyksen tähden taakseen ja lettinsä vaipuu alas. Juosu sieppaa kukkaron poveltaan, tarjoo hänelle rahaa ettei enään kävisi pieksämään. Toinen ottaa irvistäen rahan vastaan. Vaan Juosu lähestyy vankeja, silmäilee heitä miehestä mieheen, seisahtuu viimeltä valkea-tukkaseen ukkoon, kasvoiltaan vaalakkahan ja huolelliseen.
”Jumala teille avuksi! vanha isäni” sanoi Juosu; ukko luopi silmänsä pilvihin.
”Sehl vanha isä”, sanoo Juosu jällensä, tariten rahaa. Ukko ojentaa kättänsä ottaaksensa vastaan.
”Olettako jo kauvan vankina ollut”? kysäsi Juosu.
”Kaksikymmentä vuotta”, oli vastuu.
Juosua tytisytti. ”Kuka te olette”?
”Haimilan tienoilta”, vastasi ukko.
”Herra Jesus! – nimenne – –” äkitti Juosu ja kieli hänen kangistui.
”Nimeni on Hilmanen”.
Juosu vaipuisi nyt vangin ryntähille, parkuen: ”isäni! minun isäni”!
”Mitä siellä on”? kaljasi vartia. Vangit seisahtuivat ja asettaivat hiekalle. Vartia kiisi paikalle ja huomaiksi Juosun isänsä käsivarsilla herponeena. Piristyttyään hän suuteli isänsä käsiä, – kahleitaki, kyyneleet virtasivat, rinta kohosi. Vartia kyseli muilta ja sai viimein asian tietää. Juosu vaan itki, kaulaeli isäänsä, suuteli hänen harmaita hiuksiansa. ”Isä”, puhkeisi hän viimeinkin, ”lähdemmä nyt kotiin”!
Isä huokasi, kohoutti olkapäitään ja katsahti vartiahan.
”Mitä vielä”, ronkotti tämä, ”ylös välein, aluksen luo, vetämään, tahi – –”.
Juosu heittii polvillensa hänen eleensä, tarjoisi kaiken rahansa, nyttynsa, vaatteensa isän vapauttamiseksi. Vartia naurahtaen vakuutti asian mahdottomuudesta. ”Kuka auttaisi”? kysyi Juosu ympäristöltä. ”Ei muut kuin ruhtinas”, vastasi vartia, kohotti lettiään ja kaljaisi: ”välein vetämään”!
Juosu tempasi nyt vetonuoran isänsä hartioilta ja laitaiksen vetämään.
”Se ei käy laatuun ollenkaan”, ärähti vartia, – ”antakaat vangin tassia”, lisäsi hän ja yrittipä paanuamaan ukkoa joka tantereella äänettä istui ja vedet silmissä ihaili poikaansa. Muutta matkalaisetki kielsivät lyömästä. Yksi nuori mies, Neuvonen nimeltään, antoi nyt Juosulle kättä, sanoen: ”sinäpä olet jalo mies, sinulla on sydän ylevä”. Ja he alkoivat kaikki vetämään: eikä ainoakaan hennonut astua venheeseen, onnettomille kuormaa lisäämään. Vartia sitä vastaan nyykytti päätänsä, vetäjiä katsoessa ja arveli: ”tämä on toisen tekemä”.
Niin he ennättivät pääkaupunkiin, isä astui poikansa sivulla, välisten hikeä hänen otsastansa pyyhkien. Kaupungin edessä esitteli vartia taas ukkoa valjaisiin paneumaan, muutta Juosu ei myöntynyt siihen ollenkaan. Portilla päästettiin vangit työstään irti ja – Juosu myös. Taas hän riensi isänsä tykö, nimesi häntä kaikkein kuullen isäksensä; tämä puhdas sielu ei kiellä isäänsä kahleissakaan. Ei hän käsitä ohitse kulkevien ylönkatsetta: hän kantaa vaan vanhempansa kahleita. Ja tämä ylevä esimerkki ei rahvaassa muuta vaikuta kuin kylmää ihmettelemistä, – vieläpä pilkkaakin. Vihdoin he lähestyvät sitä suojaa, missä Hilmanen vuosikausia kahleitaan karistellut ja tuskiansa vaikeroinut oli, ja Juosu istuu nyt vankien keskellä, kovalla kivellä, isäänsä lohduttamassa.
”Älä kanseliaan mene”, neuvoi heistä yksi, ”siellä ei ole häivääkään armon tunnetta. Mene ruhtinaan esiin suorastaan, se kuuluu par’aikaa olevan pihassa; – jos mikä auttaa, niin se”.
Juosu keikahti ylös: ”sepä on enkelin sanoma”, kuului hänen huuliltaan, ja seisoiki yks-kaks jo pihalla. Siellä hän kavoi matka-kumppaninsa Neuvosen, rukoili häneltä turvaa, pyysi häntä myös ruhtinaalle edestänsä puhumaan. ”Oi”, lisäsi hän, ”se on hyvä ihminen, se auttaa minua”. Näitä vielä puhuissansa hän sattuiki ruhtinaan eteen. ”Voi armollisin ruhtinas! auttakaat minua”, olivat hänen kiivaat sanansa, ”minä olen sangen onnetoin”.
Ruhtinas seisahtuu ja kuultelee hänen puhettansa. Juosu juttelee nyt asiansa lyhykäisesti. ”Ah”, lopetti hän ”ihmiset ovat niin armottomat! eivät olisi ensin antaneet minua isäni edestä veto-nuoraankaan tarttua”.
”Ja sinä vedit”? kysäsi ruhtinas.
”Niin vaan, Jumalan kiitos! peräkylästä asti. Ensikertaa vasta sainki näyttää rakkautta isälleni”.
Neuvonen kertoi nyt tarkoin ruhtinaalle koko tapauksen, ja tämä katsahteli suosiolla Juosuun.
”Kuule hyvä nuorukainen” alkoi lopulta ruhtinas. ”Juuri tällä hetkellä en minä voi isääsi koko vapaaksi tehdä; muutta lupaukseni häntä päästämään annan minä: ole huoletta”. Juosu hyppäeli riemuissaan, vaipui sitte ruhtinaan jalkoihin ja kiitti Jumalata hartaasti.
Toisena päivänä tuliki hänelle isän päästökirja käteen, hän värisi ilosta, isän kahleita laukoessa. Ruhtinas lahjoitti Juosulle summan rahaakin, ja nyt jo kaupunkilaisetkin alkoivat hellän pojan rakkautta ihmetellä. Siunaavia ihmisiä kerääntyi heidän ympärillensä joka haaralta; muutta he läksivät paikalla kotiin matkustamaan.
Juosu riensi edellä ja niin suorastaan Maalan majaan, ääntäen: ”isäni on nyt tässä”. Sitte hän juoksi äitinsä luokse samaa silleki ilmoittamaan, ja nyt taas kiisi hän vanhalle isällensä vastaan. Maala ja Juosun äiti kiiruhtivat perästä; he kaulailivat ukkoa ja Juosua, ja tämä kysäsi hiljalleen Maalalta: ”koska meidän häät pidetään? isä on nyt kotona”; – johon Maala muhoillen kuiskasi: ”koska vaan tahdot”.
Lähde: Sanan-Lennätin 30.4.1858.