Hyttynen

Hyttynen. Kirjoittanut Max Oker-Blom

Käyn nukkumaan –

mitä kuulenkaan?

Mikä kumman lystikäs ääni?

– si, sii, sisisuu

yhä uudistuu

ja kiertää ympäri pääni.

Ken pistääkään

mua piikillään,

käy otsalleni kuin kotiin?

Taas liehuu pois

tuhat ääntä kuin ois –

mua vaaditko suuriin sotiin?

Nyt hyttynen,

mies myttynen

käy uljaana vuoteen laitaan,

ja sihattain

mun korvahain

nää sanat sointua taitaa.

”Suon lapsi lien,

mun pesän pien’

suohetteessä heijaa hiljaa.

Ja kätkyen

niin pehmoinen

on suoveden vehreä nilja.

Ja elon sain

ma toukaltain,

mi suoveden niljassa eli.

Mun kertoa suo:

tuli munasta tuo,

joka liejussa elosteli.

Nyt vapaana

si, sii, sisa,

suon helmasta terveiset tuon.

Käyn kammioosi

si, sii, sisisi,

mun korvaasi soitella suo.

Kun hetken vaan

ma elää saan,

miks’ murheella viettäisin tuon?

Jos oot ystävä mun,

niin ma nukutan sun,

iltalauluni kauniimmat suon.

Vaan vihamies

oot kukaties,

kas silloin ma kiusottelen:

Sy, syy, sysysyy!

Unes poissa pysyy,

koko yön sua kutkuttelen.

Ja halun saan

nyt puremaan,

imen vertasi punaisinta.

Pistän syvälle piin

suontes kudoksiin,

Vaikk’ oisi se henkeni hinta!

Mun tappanet –

kas, kymmenet

ne kostavat murhatyötä:

sy, syy, sysysyy,

sy, syy, sysysyy,

sitä kaameeta kauhunyötä!”

Ja hyttynen

lens’ otsallen,

imi pisaran puhtainta verta.

Vaan läiskis! – ken löi?

Se henkensä möi.

Oli hiljaista sillä kertaa.

Pää murskanaan,

siipi sijoiltaan

ja vailla varpaita, nenää

on hyttynen

mies myttynen. –

Ei tullut unikaan enää.

Lähde: Oker-Blom, Max 1915: Kotitanhuvilla. Lapsille omisti Tohtori-Eno. Suomeksi sovitti I. H. Otava, Helsinki.