Hypnotiseerattu notario
Hypnotiseerattu notario. Kirjoittanut Anonyymi |
Toisen kerroksen ovella oli kirkkaasti kiilloitettu nimilevy, jossa luettiin nimi: Frans Lytke, tuomari.
Kun nuori notario Hugo Svedfelt kiivetessään vaatimattomaan huoneesensa kolmannessa kerrassa kulki tuon oven ohi, pisti aina hänen silmäänsä kirkas levy ja siinä oleva nimi; johan yksin nimi Lytke edellytti varakkuutta ja korkeaa asemaa yhteiskunnassa. Ja usein huomasi notario, että hänen ohi kulkiessaan pieni sievonen käsi siirti hiukan syrjälle vaatetta, joka oli kiinnitetty oven lasi-ikkunan eteen.
Tuo kiiltävä levy ja tuo hienonen käsi hypnotiseerasivat piankin Svedfeltin kokonaan; kun sitten ihan sattumalta hänelle tuli tilaisuus päästä tuttavaksi tuomarin perheessä, riemastui hän siitä suuresti. Parhaassa, puoli-uudessa frakissaan, joka hyvin sopi hänen solakkaan vartaloon, astui hän tuomarin perheeseen, ja oikein tykytti sydän, kun hänet niin ystävällisesti otettiin vastaan.
Aluksi hän ei varmaan tiennyt, kumpasen tuo hieno käsi oli, tuomarin veljentyttärenkö, tuon vaaleakiharaisen Iidan, vai Teklanko, talon veitikkamaisen ruskeatukkaisen tyttären. Molemmat olivat kovin rakastettavia. Mutta sitten kun hän pari kertaa oli saanut käyneeksi perheessä, tiesi hän jo, että se käsi oli Teklan. Pian koko perhe arvasi, mikä niin usein vietteli iloisen ja lystikkään notarion heille iltaa viettämään. Ja aivan mielissään olivat sekä Lytken rouva että Iida siitä, että hän yhä enemmän alkoi kiintymään Teklaan, ja kuinka hedelmälliseen maahan toiselta puolen hänen hyväilynsä lankesivat. Mutta ukko Lytke itse, joka alussa oli hyvin mielistynyt tuohon nuoreen, kohteliaaseen mieheen, kävi jäykemmäksi, kun huomasi, mitenpäin asiat lähtivät kääntymään. Hän oli laskuopissa vankka ja laski: Svedfeltin tulot ovat mitättömän pienet, ja sitäpaitse on hän kovin iloinen luonteeltaan, juhlii liiaksi. Häneltä on kyllä täti – siitä on hän usein puhunut – jolta hän saapi periä aikalaisen rahasumman, mutta täti on vasta 50 vuotias, terve ja reipas, ja ennen kuolemata ei poika saa mitään, se on varma.
Tuomari kylmeni siis kylmenemistään, pilkkasi naisten puheita ”kauniista Svedfeltistä” ja kävi suorastaan epäystävälliseksi nuorelle miehelle. Siihen oli syynä myös heidän luonteiden erilaisuus: tuomari oli kankea, turhan tarkka ja ylimysmielinen, jotavastoin notario oli ilomielinen, elämänhaluinen veitikka. Heidän mielipiteensä sattuivat useassa kohden ristiin, ja tuon tuostakin tarttuivat he väittelyissä suistaan kiinni.
Tulivat sitten tuomarin 25-vuotisen virkamiesuran juhlat, ja niitä vietettiin komeilla kesteillä ja suurilla kutsuilla. Lytke oli mielessään päättänyt olla kutsumatta Svedfeltiä koko kekkereihin, vaan naiset nostivat siitä tuumasta semmoisen kapinan, että tuomarin ei auttanut muuta kuin peräytyä. Notario tuli siis kutsutuksi. Hän esiintyi ihka uusissa vaatteissa, jotka hurmasivat kaikkia naisia ja panivat miespuoliset kateellisiksi.
Juhlalahjaksi antoi Svedfelt tuomarille hopeaisen nuuskarasian, johon oli hienosti piirretty tuomarin nimi ja päivämäärä. Tuomari kiitti, vaan valitti, että hän siitä päivästä asti oli päättänyt olla nuuskaa käyttämättä – ja heti syntyi heidän kesken väittely nuuskan eduista ja varjopuolista. Tuomari, joka siihen asti oli ollut kova nuuskaamaan, moitti nyt ankarasti tätä pahaa tapaa, ja notario, joka tuskin koskaan oli vetänyt hyppysellistä nenäänsä, puolusti sitä tapaa nyt kaikilla mahdollisilla ja mahdottomilla puheilla.
– Niin, totta se varmaankin on, Mari vakuuttaa nähneensä sen usein ihan selvästi, kuului Lytken rouva puhuvan naispiirissä toisaalla.
– Mikä on totta? kysyi hänen miehensä, joka vihoviimein alkoi joutua tapon puolelle nuuskan väittelyssä, ja sentähden mielellään käänsi puheen toiselle tolalle.
– Niin, Mari on kuullut, että porraskäytävässä kummittelee. Eikö niin, Mari?
– Niin, vastasi sisäpiika, joka tarjoili virvokkeita vieraille, se on totta kuin päivän valo, oikeita kummituksia siellä näkyy. Kuuluukin aivan kuin...
– Elä nyt selittelekään, keskeytti tuomari, tietäähän tuon mitä kummituksia ne ovat; joku kolmannen kerran asukkaista tulee myöhään yöllä kotiinsa hiukan pää paksuna, siinä sinun kummitus.
Notarioon tähdätty tuikea katse ilmaisi kyllä, ketä tuomari tarkoitti.
Svedfeltin omatunto ei ollut aivan puhdas, vaan hän oli viattoman näköisenä ja johti puheensa samassa kummitusjuttuihin. Siitä johduttiin puhumaan spiritismistä, henkien näystä, hypnotismista y. m. Kun Svedfelt sanoi uskovansa hypnotismia, täytyi tuomarin tietysti olla vastakkaista mieltä, taian epäilijä. Pitemmän väittelyn jälkeen tarjoutui notario todistamaan väitteensä käytännössä, jos joku läsnäolevista tarjoutuisi hypnotiseerattavaksi.
Ei tahtonut kumminkaan kukaan antautua kokeesen, kunnes Iida vihdoin työnti esiin Teklan; tämä punastui, mutta istahti kumminkin viekkaasti hymyillen mukavaan nojatuoliin. Notario käski hänen katsoa tuijottaa kirkasta viinipullon tulppaa, ja siveli häntä eräitä kertoja pitkin ohimoita.
Parin minuutin perästä näyttikin tyttö nukahtavan, ja notario antoi läsnäolijain kysellä häneltä kaikenlaista, johon hän vastasikin, vaikka vastenmielisesti. Kaikki meni kun mennä pitikin, kunnes Iida varomattomasti tuli sanoneeksi:
– Kauppias Eriksson tahtoo suudella sinua, Tekla!
– Hänkö! Siitä ei tule mitään! huudahti Tekla ja hyppäsi koholle tuolilta.
Naurettiin kauvan – olihan siis selvää, että kaikki oli pilantekoa. Mutta notariopa ei nauranut, tuikean katseen loi hän voitonriemuiseen ”appiukkoonsa”. Pian sai Tekla hänet kumminkin hyvälle tuulelle, ja ilta kului iloisesti.
Viikko oli kulunut. Yhdentoista aikana eräänä iltana istuivat Iida ja Tekla puoleksi riisuutuneina, hiukset irrallaan, ja odottivat kotiin isää, joka oli tavanmukaisessa illanvietossaan klubissa. Lytken rouva oli jo käynyt levolle. Tytöt keskustelivat notariosta, jota ei ollut näkynyt sitten juhla-illan. Olikohan tuo loukkautuneena?
Äkkiä helistettiin kelloa raivokkaasti ja kun ovi oli saatu auki syöksi tuomari sisään, kalmankalpeana ja vapisten.
– Iida, Tekla! Ihan varmaan siellä sittenkin kummittelee. –Valaiskaa niin tutkimme.
Rohkeina menivät tytöt katsomaan ja saivat nähdä hauskan näyn: alhaalla portailla istui kyyristyneenä olento, kädessä kengät – se oli notario. Nyt hän nousi hitaasti, silmät ummessa. Tytöt peräysivät takaisin – notario seurasi, käveli kummituksen lailla aina saliin asti, jossa tuomari istui kalpeana ja pelästyneenä.
– Hän kävelee unissaan! huudahti Tekla.
– Hän on hypnotiseerattu, väitti Iida.
He istuivat. Notario istahti myöskin – istui tee-tarjottimelle.
– Herra Jumala, huudahti Mari, joka oli tullut saapuville, ja siirti päättäväisesti notarion istumaan tuolille.
– Nyt hän on kuollut, kuiskaisi notario haudantakaisella äänellä.
– Mitä hän tarkoittaa ? kysäsi tuomari.
– Nyt hän on kuollut.
– Ei, mutta meidän pukimet, Tekla, huudahti Iida.
– Mitä niistä, eihän hän näe mitään, huudahti Mari.
Mutta naisista oli sittenkin varminta vetäytyä syrjään. Sitä vastusti kumminkin tuomari, joka ei tahtonut jäädä yksin ”tuon hullun miehen kanssa.” Mitä oli tehtävä – eihän siinä voitu koko yötä istua ja vartioida tuota salaperäistä unissaankulkijaa.
Kun Tekla nousi ylös mennäkseen, nousi notariokin, seurasi häntä mumisten koko ajan: Nyt hän on kuollut. Tästä sai Mari päähänsä hyvän aatteen; hän riensi etehiseen, puki päälleen Teklan päällysvaatteet, otti kynttilän ja näytti aikovan mennä ulos.
– Eikö mennä ulos kävelemään, kysyi hän, matkien Teklan ääntä. Notario seisoi hetkisen liikkumattomana, veti ilmaa sisäänsä sierantensa kautta; sitten seurasi hän Maria portaille ja niitä myöten ylös. Nyt avattiin ovi, kuului kolaus, hienoa naurun tirskunaa; sitten sulettiin ovi ja Mari juoksi alas pyyhkien esiliinalla suutaan.
Tuomari uskoi nyt varmasti magneettista unta. Mutta kuinka antoi notario pettää itseään, ja seurasi Teklan päällyspukua, kun silmät olivat kiinni? Mari ymmärsi kumminkin heti asian:
– Hän tunsi vainun, hän haisteli. Ettekö nähneet, miten hän kolautti nenäänsä ja veti ilmaa sieramiin?
Sehän oli selvää. Tuomari meni makuuhuoneesen kertomaan rouvalleen tuosta omituisesta tapauksesta.
– Mutta miksi sinä nauraa hihitit Mari? kysyi Tekla epäileväisenä.
– Herra jee! Notariohan heräsi sisään mennessään ja sitten hän kai luuli, että neiti oli häntä saattamassa...
Mari pyyhki uudelleen huuliaan. Tekla oli vaiti ja punastui.
Seuraavana päivänä ei koko perheessä puhuttu muusta kuin hra Smedfeltin kummallisesta tilasta, kunnes hän itse k:lo 1:n tienoossa ilmaantui. Hän oli parhaissa vaatteissaan, oli hyvin hämillään ja pyysi tuhat kertaa anteeksi kummallista käytöstään. Hän ei voi sille mitään, selitti hän. Hän oli herkkä mediumi; vähää ennen k:lo 11 oli hän tullut kotiinsa ja tavallisuuden mukaan riisunut kenkänsä rappusissa, ett’ei häiritseisi; joku häntä varmaan silloin ajatteli, kun hän kulki tuomarin oven ohitse, sillä siinä oli hän vaipunut hypnootiseen tilaan. Muuta hän ei muistanut.
Tekla oli punehtunut. Isä katseli häntä kysyvästi:
– Me puhelimme juuri siihen aikaan notariosta, sanoi Iida.
– Kovin kummallista, ihmetteli tuomari. Minä en uskonut tuommoista, mutta nyt on todistus päivän selvä. Mutta sanokaa, mitä tarkoititte hokiessanne yhtämittaa: Nyt hän on kuollut?
– Hoinko niin? Sepä oli merkillistä, – tietämättäni olen puhunut totta. Sain tänä aamuna sähkösanoman, että tätini on kuollut.
– Onnitt... valitan suruanne; sepä merkillistä.
Kaikki yhtyivät tuomarin sanoihin.
– Mutta eikö sitten löydy mitään lääkettä tuohon tautiinne? Te ette varmaankaan aijo joka ilta istua tuolla lailla rappusissa? kysyi tuomari, jonka mielen tädin kuolema oli kokonaan muuttanut.
– On kyllä olemassa yksi parannuskeino. Tyttärellänne on kummallinen magneetillinen vaikutus minuun, ja jos hän aina olisi läheisyydessäni. Ettekö antaisi häntä vaimokseni?
Ja kiitos olkoon tädin kuoleman ja perinnön, sai kuin saikin Hugo Smedfelt Teklansa.
Mutta kun nuori rouva häiden jälkeisenä päivänä aamukahvia juodessaan otti ylen määrin onnellisen miehensä kuulustellakseen ja kysyi syytä siihen, miksi hänen hypnootinen tilansa ei ollut sen koommin uudelleen ilmaantunut, niin silloin myönsi tämä, että hän olikin vaan teeskennellyt. Hän oli silloin ollut hiukan juhlimassa ja saanut palatessa päähänsä hiukan ”kujeilla” ukon kanssa, jonka hän oli ovessa sivuuttanut.
Tekla nauroi sille makeasti...
– Entä tieto tätisi kuolemasta?
– Sun olin saanut jo ilta päivällä, sanoi Smedfelt nauraen. He nauroivat yhdessä molemmat, mutta yhtäkkiä tuli Tekla totiseksi:
– Mutta Hugo, sinä teit kuitenkin väärin.. Iida ja minä olimme yöpuvussa – hyi, Hugo!
– Ka, elä nyt! Et voi uskoa, kuinka olit suloinen!
– Ja kun menit rappusissa Marin kanssa, luulitko todellakin, että se olin minä, joka...
– Kysy vasta enemmän.
Ja Hugo Smedfelt sulki suloisen, ihanan vaimonsa suun lämpimällä suudelmalla.
Lähde: Päivälehti 23.12.1890.