Hyljätty Runotar

Hyljätty Runotar Kirjoittanut Ragnar Rusko

Hän saapui mun luokseni –

mistä lie tullut,

toi tullessaan muistojen myrskyt.

Oli haihtuneet kauas

jo haaveet hullut

ja tyyntyneet muinaiset tyrskyt.

– Mä tulin, et vuottanut? hymyssä suin

hän virkkaa, vaan tuskaa mä silmistä luin.

– Oi, myöhään sä saavut,

jo unhotin ammoin

sun sinistes silmies hurman,

nyt katson armaita huulias kammoin

kuin hohtais ne kuumetta surman.

Olit ennen sä riemuni, onneni mun,

nyt on kauan jo laskenut tähtesi sun.

Kun elämä viel’ oli

umpuna vainen,

sä lieteni ääressä häärit.

Oli armainta mulle

hymysi, nainen,

kun kehtohon pienoista käärit.

Vaan sitten – ken uskonut ois! –

sinä kaikkosit lieteni äärestä pois!

Sua etsin ma tuskassa

riutuvan rinnan,

sun nimeäs huusin mä illoin.

Kuin kuumeessa kuljin

ja maksoin hinnan,

jos lempeä sain minä milloin.

Olin kuolla, ja lohtua saanut ma en,

olin hukkunut silmies sinehen.

Olin kauan kuin syämmeni

sammunut oisi

ja kuolema iskenyt kukkaan.

Oli öisin kuin tuska

rinnassa soisi –

kuin vierisi elämä hukkaan.

Oli kauhuni hämärän kammoa vain,

elon pilkettä yksilötunteista hain.

Ah, Runotar, lempoko

nyt sinut saikaan

taas pilaamaan uutterat yöni,

et milloinkaan tullut ois

huonompaan aikaan –

kun kesken on kaikki mun työni.

Sun tähtes’ nyt aikaa en tuhlata voi,

kun joukkojen laulu jo ilmassa soi!

Sa kuuletko laulua,

kuuletko – uutta

työn laulua remmit ne soittaa!

Ne kertovat luokan

tulevaisuutta,

mi muinaiset valtansa voittaa.

Työn riemussa toinen sai lempeni mun,

se on nainen työn sekä taistelun.

Löi hetki. Kun taistohon

riensimme innoin,

hän aseen mun käteeni antoi

ja barrikaadeilla

verisin rinnoin

hän punaista lippua kantoi.

Hän, nainenpa viittasi ain’ eteenpäin,

jos milloin mä uuvuin ja jälkehen jäin.

Nyt hetkellä ankaran

rakennustyömme

hän viipyy mun luonani tovin.

Työn lomassa kokoon

me riimejä lyömme,

ei meitä ne viivytä kovin.

Näin vaikka on portilla elämän syys,

työn pohjalla jatkuvi ystävyys.

Siis, entinen Runotar,

erosi tiemme,

ei huoli nyt menneitä muistaa:

nyt tärkein on kuinka

me kilpailun viemme,

kuink’ kommuunin rakennus luistaa.

Siis terve, ja unohda minut sa pois,

kuin konsaan en kumppanis’ ollut ma ois!

1930

Lähde: Rakettu on raudalla, tulesta on tuotu: Neuvosto-Karjalan suomenkielistä runoutta vuosilta 1917–1940. 1976. Kokoelman laatineet ja toimittaneet T. Summanen ja A. Mishin. Karjala-kustantamo, Petroskoi.