Hyljätty äiti

Hyljätty äiti Kirjoittanut Julius Krohn

Köyh’ asuu akkanen töllissään,

Leipäänsä kyynelin kastaa;

Hän istuu siin’ ypö-yksinään;

Häll’ eikö heimoa, lasta?

Näin istuiss’ aikahan menneeseen

Pois kauvas miettehet lentää,

Pois kauvas aikahan kultaiseen –

Ja vedet poskille entää.

Ain’ ollut näin ei hän yksinään;

Häll’ oli poikansa silloin;

Nyt missä lie, mihin viipyikään?

Taas hänet nähnehe milloin?

Se häll’ oli kallehin kalleus,

Pimeässä silmien valo,

Se kurjuudessakin lohdutus,

Se päivän koittavan salo.

Raskaimmat raatoi äit’ orjan työt

Vaivoistaan nurkahtamatta;

Hän valvoi päivät, hän valvoi yöt

Lepoa muistelematta.

Pojasta, toivoi hän, tulee mies

Jalompi vanhempiansa,

Ja maineens’ rinnalla jää kenties

Myös muistonen kantajastansa.

Ja poika varttui kuin honka vaan,

Ei vertaa häll’ ole toista;

Ja missä parhaita mainitaan,

Nimensä kirkkainna loistaa.

Mut’ onness’ uudessa halvaksi

Hänestä käynyt on äiti;

Hän saadun lemmen jo unhoitti,

Ja yksin kantajan heitti.

Se äiti köyhä ja kurja on,

Oi Suomen laps’, isänmaasi.

Kuink’ olla hälle, sä armoton,

Voit kylmä kuin talvinen paasi?

Jo palaa jälleen sun äitis luo,

Hänt’ ota hellähän hoimaas!

Taas hälle lempesi täysi suo!

Hän itkien kaipaavi voimaas.

Ja jos vaan mökkiinsä astahdat,

Kohoova katto on kohta,

Ja laajaks seinät käy ahtahat;

Kuin keisarin linna se hohtaa.

Ja äitis vanhan ja vaivaisen

Näet nuoreks nuortuvan taasen,

Ja kruunun painavi kultaisen

Hän otsaansa kirkkahasen.

Ja kummastellen kaikk’ kansat on.

Näin lausuvat keskenänsä:

»Mik’ ihme outo ja verraton! –

Sen lapsi loi lemmellänsä.»

Lähde: Grotenfelt, Kustavi (toim.) 1899: Väinölä: Helmivyö suomalaista runoutta. Werner Söderström, Porvoo.