Huuto

Kirjoittanut Kaarlo Sarkia


Yön tyhjä katu
ja lumi uus.
Yön hiljaisuus.
Ei askel kiveen satu.
Kuka huus?
Kuka yössä huus?
Yht’ äkkiä valittavasti
kuka yössä nimeäni huus?
Se huuto vereni hyys,
mua vihloi luihini asti
minut kauhulla jähmettäin.
Minä väristen siihen jäin
ja näköni jännittäin
minä käännyin ääntä päin...
Ei ketään. Äänettömyys.
Kadun aution näin,
yön tuuli vain lunta pyyhkäs.
Minä uskalsin näin
taas kulkea eteenpäin.
Mut taas –
minun kävellessäin –
mut taas –
minun takaani päin
joku huus
minut kauhulla jähmettäin –
han selvään minua huus –
oli äänessä tuska ja vakavuus –
joku minua nimeltä huus
ja syvään, syvään nyyhkäs.
Minä väristen käännyin ääntä päin...
Ei ketään. Hiljaisuus.
* * *
Oi nuoruus, kuolleet luusi
valittivatko varjoista yön?
Kukaties mua Ihanne huusi,
jonka denaarista myön?
Tai kuuluiko vaikerrus
monen tallatun kauniin taimen?
Tilinteollevaatimus?
Ole luonani yössä, Paimen!
Mua huusiko äitini hauta
unohdettu, kaukainen?
armahda, Kaitsija, auta,
minä tietäni löydä en!


Lähde: Sarkia, Kaarlo 1936: Unen kaivo: runoja. WSOY, Porvoo.