Huuto-Mikko.

Kirjoittanut Aapo Lyytinen


Hiljaa huuto-Mikko häärii
Pirtin karsinaisessa,
Risutukkosia käärii,
Polttaa niitä uunissa.
Ahkerana puuhailevan
Nähdään hänet aina vaan,
Usein kuullaan rukoilevan
Illoin maatapannessaan:
”Siunaa, Herra, Suomeamme,
Armast’ auta kansaa sen,
Ettei kallis isänmaamme
Joutuis onnetuutehen.
Sitte myös minulle anna
Rauhallinen viime yö,
Kun on aikain maatapanna,
Päättyneenä päivätyö.”
Mierolla hän syntyn’ oli,
Kylän teitä tallannut;
Rengin töissä reutoeli
Siks, kun oli varttunut.
Korven raivas’ asuinmaaksi –
Siitä viljan väänteli,
Siinä taimia teriksi
Kansallensa kasvatti.
Sota sorti naapureita,
Suomen eestä taisteltiin.
Mikko kylänmiesten kera
Riensi vastaan vainoojii.
Sodan maasta suistettua
Jääneet palas’ kotihin.
Ryysyisenä, arpisena,
Saapui mailleen Mikkokin.
Ruoho täytti viljapellot,
Tuuli tunki seinihin. –
Tuoni tempas’ toivon taimet,
Kuolo kaatoi kumppanin.
Syksyn tullen harmaa halla
Viljankin vei viimeisen. –
Mikko ijän painon alla
Siirtyi kylän suojillen. –
Valkopäinen, koukkuselkä,
Ryppykasvoin vakavin,
Voimaton jo työhön, vielä
Toimii aina kuitenkin.
Tarkastaakseen aamun koita
Aikaisin jo nousee hän.
Katsahdellen taivon rantaa
Käypi myöhään levollen.
”Siunaa, Herra, Suomeamme,
Armast’ auta kansaa sen!”
Kuiskii äänin värisevin,
Sitte uupuu unehen.
Niin hän nukkuu rauhallisna
Huutolaisen vuoteellaan,
Kun ei enään huolimista
Muut’ oo hällä vanhoillaan.

Sampoinen.


Lähde: Säveliä: Hämeestä ja muualta. 1885. Hj. Hagelberg, Tampere.