Husun vaari ja Kirppu-Liisa

Husun vaari ja Kirppu-Liisa. Kirjoittanut Eero Eerola

Husun vaari istui nurkassansa,

hieroi sääriään ja tuimaan puri

piipunvartta vanhaa, äkkiväärää.

Husun vaarin temput, teot määrää

jalan kolotus, tuo hornan tauti,

sitä vaari illoin noitui, suri:

taas on vaivat irti, tuska suuri,

ken sen tarkoin tutki, tiesi juuri,

ett’ on leini paholaisen tuoma,

pirun tuoma, eikä Luojan luoma –

yksin vaari saunassansa pauhaa.

Ei se hiiden leikki suonut rauhaa.

Husun vaari tuskissansa kutsui

Kirppu-Liisan hierojaksi, hyvän,

tunsi vaari tarpeen vallan syvän

sarvet painaa lemmon pakaroihin.

Kirppu-Liisa, jonka kakaroihin

jokainen jo kylässä niin kyltyi,

että vallan vihaväen yltyi

karkoittamaan Liisaa tanhuvilta,

tuli, läähätti ja sarvet soitti.

– On nyt koiran ilma, hiisi nähköön,

liekö Husun vaarin kuolinilta,

vaiko armo vielä hälle koitti –

sarvet, kirveeni nyt totta tehköön...

– vaarissa ois vielä miehen tynkää,

kaitsijata kakaroille kyllin,

itse kun ma pitäjälle rynkään...

vanha pukki, sill’ on kova sisu.

Liisan syämessä nyt puhkes nisu,

mesimakeet sanat suusta juoksi:

«totta parhaani teen vaarin vuoksi,

tiedän tirpalleen ma leinin tavat,

sarvet kiinni imen, hieron lavat...»

Niin sen oli vaarin hyvä olla

Kirppu-Liisan kämmenien alla,

että suoniin syttyi uusi elo:

«Piru olkohon nyt ulkosalla,

ryskää jo kuin hitto ullakolla...

tilaa kahdellekin, tiemmä sen, on täällä...»

Kukot aamun lauloi; kylän päällä

leijaili kuin pilan ilopilvi:

– Kirppu-Liisalla on säärten rohto,

mitäs siinä... kakaroille johto

taas on paras Husun vaarin sauva...

– Ette siinä laula liian kauvan,

loppuu kyllä nalkutus ja nilvi –

Meni Husun vaari rovastihin...

kera Kirppu-Liisan naimisihin –

elo omiaan ei suotta velo.

Lähde: Eerola, Eero 1916: Lauluja ja runoja. Arvi A. Karisto, Hämeenlinna.