Hurmio (Sarkia)

Hurmio Kirjoittanut Kaarlo Sarkia

Merta –

katselen merta

yöllistä, kuohuvaa,

eessäni vaahtovarsojen huima juoksu.

Täyttää keuhkoni mun meren lämmin, kirpeä tuoksu,

aistini hurmaantuvat, yön helmaan tunto raukenee,

aavistamattoman sylinantiin autuaat käsivarret aukenee.

Sydämeni pakahtuen sykkii, riemusta nyyhkii,

kuuma kesämyrsky ihoani pyyhkii,

yöllinen myrsky hiuksia hulmuttaa,

syleilee ruumista ylhäältä alas asti,

autuus valtaa mun vastustamattomasti.

Lienenkö kärsinyt, surrut?

Lieneekö kyllästys, epätoivon toukka rintaani purrut?

Täydesti olemisen riemua

rajatta maistan, ajatta.

meren yli, maan yli laineilla humisevan tuulen

jumalien ratsu hurmio vie mua.

Riemuiten jalkani merien syvyyttä kahlaa,

valtimot kuljettavat maan suonien mahlaa,

tähdet käteeni tapaan,

huimempi myrskyn lentoa sieluni vapaan

lento päin aamu tähden koittoa.

Soittoa, myrsky, soittoa,

meri, tyrsky, lyö kallioitten rumpua!

Suutelen rannan hiekkaista kumpua

kuin hautani kumpua,

ovat huuleni olevaisen huulet.

Puhaltakaa, tuulet.

meri, tyrsky, mereni,

keinuta suurempaan humalaan vereni!

– – –

Meren hiljenee soitto.

Onko tämä kaikkeuteen hukkuminen,

olevaisen sydämelle nukkuminen?

Vaimetessa kalliorummun

kukittaa voitokas aamunkoitto

ruusuilla hiekkaisen kummun.

Minun ovat nuoruuden-kaivosi

alati syvät, alati hyvät,

minun ovat aivosi

viisautta vuotavat,

elämä,

silmäsi tähtimeren luotaavat,

näkevät.

Lämpiminä kietovat mun käsivartes väkevät,

rakkautes tulisena virtana hukuttaa mun,

sädevuona sydänsuven aamun,

kuolema.

Lähde: Sarkia, Kaarlo 1936: Unen kaivo: runoja. WSOY, Porvoo.