Hurja Pista
| Hurja Pista Kirjoittanut Sándor Petőfi |
| Suomentanut Severi Nyman. |
I.
muokkaa- Päiv’ on aikaa ollut laskussansa.
- Lauttamiehet kaikki majahansa
- Väsyneinä menneet ovat maata;
- Hurja Pistä nukkua ei saata.
- Kysyn sulta, lausu, Hurja Pista,
- Mit’ on sulla vielä valvomista?
- Kysymykseen tuohon vastuun saapi:
- ”Levon multa lempi karkottaapi.”
- Valoaan luo kuuhut taivahalta,
- Venosensa pienen rantamalta
- Työntää Hurja Pista, airot noutaa,
- Yli veden saarelle hän soutaa.
- Dunan keskikalvoss’ ihanassa
- Kuvastuupi saari kukkimassa;
- Kukka saaren muita kaunihimpi
- Vanhan kalastajan nuor’ on impi.
- Vanha kalastaja tuvassansa
- Nukkumass’ on turkkivuoteellansa;
- Vanhuksenpa tytär valvehella
- Pistaa oottelevi rantasella.
- Kaunis lautturi kun virran yli
- Saapui, sulki hänet kullan syli;
- Suudeltiin... Mutt’ sit’ en kerro tässä!
- Kateet oisi heti kielimässä.
- Neidon suudelmass’ on viinin tulta,
- Järjen helposti se hurmaa sulta:
- Pistankin jäi järki suudelmaansa.
- Puhua hän alkoi innoissansa.
- ”Lyyli armas, Lyyli lintuseni,
- Kukkaseni, pieni kultueni,
- Tähtösen’, mi loistat ihanasti,
- Suudellos mua yhä aamuun asti!
- Sinisilmäs mustain luonten alla
- On kuin pilvenhalje taivahalla;
- Halkehesta sinitaivas väikkyy,
- Siinä tähtenä sun silmäs säikkyy.
- Kukkaset jos kaikki maailmassa
- Yhdess’ oisi kukkakiehkurassa,
- Ympär’ ei se riittäis lemmelleni...
- Ja se yksin sun on, tyttöseni.
- Rajaton on aivan lempi mulla,
- Niinhän lienee, kulta, myöskin sulla?
- Rajan jos vain löytäisin mä milloin,
- Voi sua, voi mua itseäni silloin!
- Jättiläinen tääll’ on, kyyhkyseni,
- Jättiläinen, minun mureheni;
- Rinnassani jos se valtaa saisi,
- Minut sekä sun se musertaisi.”
- Näin hän lausui, lauttur’nuorukainen;
- Mutta tytön katse vakavainen
- Rauhan jälleen toi, hän siitä näki:
- Rajaton on lempi immelläki.
- Kauvan puhuivat he keskenänsä.
- Satakielet lauloi lähellänsä;
- Tai ehk’ei se laulu lintusien
- Ollutkaan, vaan ääni sydämien.
- Toisistaan he viimein erosivat.
- Iloist’ ensi iltaa toivottivat:
- Poika meni lauttamajahansa,
- Tyttö isän luokse kotiansa.
- Rauhallist’ ol’ luonto kaikkialla.
- Kuuhut hiljaan laski taivahalla,
- Otav’ alas painoi purstoansa,
- Kanaperhe kykki orrellansa.
- Rauha valtaa lauttamajasenki,
- Tuulahdust’ ei pensastossa hengi;
- Dunan aallot, hiljaan värähdellen,
- Loiskuttavat lautan reunuksellen.
II.
muokkaa- Markkinoille kalastaja läksi,
- Kalaa vei hän sinne myytäväksi.
- ”Kaupunkiin nyt lähde, tyttäreni.” –
- ”Jos niin tahdot, lähden, taattoseni.”
- Kaupunkiin jo saapui kumpasetki.
- Voi, miks saikaan perjantaiks tää retki!
- Tyttönen on ensi matkallansa,
- Siksi on hän hieman suruissansa.
- Kauvan tok’ ei muistanut hän tätä,
- Kaupungiss’ on paljon hälinätä.
- Nuoret herrat kirjopuvuissansa
- Ilakoivat neitosien kanssa.
- Lausui herra, vieress’ seisovainen:
- ”Missä kasvoit, kukka kaunokainen?”
- ”Saarest’ olen tuolta”, Lyyli vastaa,
- ”Jota Dunan keskilaineet kastaa.”
- Herra lausui: ”Sepä oivallista!
- Minä olen vallan naapurista.
- Sano vainen, armast’ onko sulla!
- Ja jos oiskin, mun suo siksi tulla.”
- Lyyli vastas: ”Armastako oisi?
- Teidän nenällenne hänt’ en toisi.
- Vaan jos sitä tietää haluatte,
- Mustalaisen korttiin katsokaatte!”
- Lyylistä kun ei sen selvemmäksi
- Nuori herra tullut, pois hän läksi;
- Mutta tyttö – ehkä sattumalta –
- Herraan katsoi vielä kulmains’ alta.
- Aik’ on vierryt, Dunan rantamalla
- Taas on kerran Lyyli, kukkivalla
- Dunarannall’ yksin istuissansa
- Tyttösemme kutoo verkkoansa.
- Päivä laskeuu jo vähitellen,
- Lehdikoita nurmen kultaellen,
- Ranta näyttää ruusun hohtavalta,
- Dunan pinta välkkyy purppuralta.
- Verkkoaan vain tyttö kudoskeli,
- Vaan mi pensahassa rapsahteli?
- Ken se? Nuori metsästäjä vainen.
- ”Iltaa! Mitä teet sä, kaunokainen?”
- ”Herra näkee, jos on silmät päässä
- Olevan mun verkon te’ennässä!”
- Tyttö vastas avomielin tälle,
- Pensaasta jok’ astui näkösälle.
- ”Paha olet, tyttö armahaisen!
- Kasvot ruusun, puhe polttiaisen.
- Noin kun puhut, noin kun silmäelet,
- Sydäntäni yhä haavottelet.
- Eikö muistu sulle mielehesi
- Kerran minut ennen tavanneesi?
- Etkö tunne? Muisteleppas!... Viime
- Markkinoilla kun me juttelimme!”
- Lyyli lausui: ”Myönnän kyllä herran
- Ennenkin jo tavanneeni kerran,
- Mutta suurempaakin ihanuutta
- Unhottaa voi ilman vaikeutta.”
- Niin mit’ alottikaan nuorukainen,
- Pistosanan sai hän siitä vainen.
- Suuttuakaan ei hän voinut hälle,
- Tuommoiselle pikku huimapäälle.
- Itsekseen hän nyt vain mietiskeli,
- Ilta kun jo yöksi hämärteli.
- ”Tiedätkös sä mitä, armahani,
- Kun en osaa tietä kotiani?
- Kovin pelkään illan pimeyttä,
- Jos et sä nyt sääli eksynyttä:
- Tule mulle, pyydän, saattajaksi
- Metsän reunaan vaan, tai kauvemmaksi.”
- Lyyli tuumi seikkaa loppuun asti:
- Noin kun herra pyysi koreasti
- Ja niin hellään ... oishan synti hältä
- Vielä näyttää kiittämättömältä.
- ”Kiittämätön! Ei, en taivaan tähden!
- Saattamahan häntä kyllä lähden”.
- Näin hän päätti ensin syömessänsä,
- Sitten katsoi herraan vierellänsä.
- ”Tulkoon sitte herra mukanani
- Metsän reunaan tuonne, kerallani,
- Mutt’ ei kauvemmaksi, kotiin asti,
- Pahat huudot saa niin nopeasti.”
- Menivät. Kun Lyyli palas, siellä
- Pista ootteli jo rantatiellä.
- ”Kauvan vuotin. Missä kävit, kulta?”
- Vastaust’ ei tullut vuotetulta.
III.
muokkaa- Lyylin käytös hieman kummallista
- Illall’ lienee ollut, sillä Pista
- Siit’ ei pitänyt ja syömessänsä
- Epäillä hän alkoi Lyyliänsä.
- Epäluulon laps’ on kummallinen!
- Syntyissään se on jo nälkähinen,
- Ensin syö se kohta, nälkänänsä,
- Sitten hirviöks saa syötyänsä.
- Pista hän jo ensi iltamaksi
- Väjymähän hiipi pensaan taaksi.
- Minkätähden, sit’ ei tiennyt, mutta
- Jotain odotti hän, jotain uutta.
- Kohta saikin herra rantaselle,
- Sulosuin hän puhui impyelle,
- Kas, kun Lyylin posket punahteli!
- Vihassansa Pista kiehueli.
- Vaan ei sanoiss’ ollut vielä kyllin,
- Helmahansa otti herra Lyylin,
- Syleilikin häntä, armahinta.
- Helvettinä raivos Pistan rinta.
- Esille nyt syöksi lauttur’ hurja:
- ”Haa! Sä pettur’, ilkiö, konna kurja!
- Vietelläkö tyttön’ aijot!” Heti
- Tupestansa Pista puukon veti.
- Metsästäjän rintaan löi hän tällä,
- Mutta metsästäjä pyssynpäällä
- Vastusti, löi Pistaa sillä päähän,
- Tämä vaipui alas verissähän.
- Tunnoilleen kun tuli jälleen Pista,
- Ympäri hän katsoo – kummallista!
- Poiss’ on herra, poiss’ on tyttö... Voisko
- Valhett’ olla tää, se unta oisko?
- Unta ei se ollut, sen hän näki,
- Virtasihan vielä verensäki.
- Tuskassaan hän sitten itkeskeli:
- Kyynel, veri yhteen virtaeli.
IV.
muokkaa- Metsästäj’ on kauniin Lyylin kanssa,
- Huoleti he nyt jo toisiansa
- Syleilee, ei heill’ oo vihamiestä,
- Yksikään ei tiedä Pistan tiestä.
- Pista murhemiellä katkeralla
- Kuljeksii nyt poissa maailmalla.
- Eemmäs yhä ajelehti vainen
- Tuskan myrskysäässä nuorukainen.
- Niin hän kulki, minne tiensä johti,
- Vihdoin sai hän Bakonyia kohti;
- Siellä, Bakonymetsän takamaalla
- Levähti hän vanhan tammen alla.
- Levähti, niin kyllä – ruumiistansa,
- Sielu siell’ ei löynnyt lepoansa,
- Niinkuin kala ui vain nopeammin,
- Vaikka tyynnä onkin vesi lammin.
- ”Murhur’ olen, murhur’, rosvoaja,
- Kohta hirsipuun vain koristaja!
- Pyövelille mennä parast’ oisi,
- Hän se tuskilleni lopun toisi.”
- Maantien ääreen istui nuorukainen,
- Ehkä kulkis joku matkalainen,
- Joll’ ois yhtä paljon rikkautta,
- Kuin on lautturilla rohkeutta.
- Kauvan ei hän oottanutkaan siinä:
- Vaunut neljän hevon vetäminä
- Saapui, niissä herra. Kuskin kanssa
- Lakeij’ istui kuskilaudallansa.
- ”Seisahtukaa!” Pista huudahtaapi,
- ”Liikkukoon ken kuolla haluaapi!”
- Kuolla tahtonut ei kukaan heistä,
- Paikall’ antoi kuski vaunuin seistä.
- Vaunuihin nyt kiirein riensi Pista,
- Rahat otti herran lakkarista,
- Viinitilkan hintaakaan ei jätä
- Matkalaiselta hän ryöstämättä.
- ”Menkää!” lausui, rahat saatuansa.
- ”Seis!” hän huusi jälleen, uudestansa
- Ajamahan kun jo herra läksi,
- ”Syntynyt en ole ryöstäjäksi.
- Herraseni, viel’ on ropo täällä.”
- Herra katsoi, mitä lienee hällä
- Vielä asiata, kenties vainen
- Ilkkuella tahtoi irtolainen?
- Ei hän ilkkunut, vaan ottamansa
- Rahat antoi, sitten matkahansa
- Läksi jälleen, kulki edellensä,
- Harmin, vihan sulki sydämeensä.
- Kauvan kulkee Pista kulkuansa,
- Itsekään ei tiedä matkastansa,
- Siksi kunnes kerran tiensä johti
- Jälleen Dunan rantamia kohti.
- Dunan rannall’ oli lauttamaja,
- Siellä Pista, lautankuljettaja
- Asui vastapäätä Lyyliänsä:
- Suru karvasteli sydäntänsä.
- ”Oi, miks’ imarteli Lyylin kieli?
- Vaan ehk’ onkin tyttöraukan mieli
- Muuttunut. Kenties hän suruissansa
- Itkee kärsinyttä armastansa.
- Jos vain näen sinun katuvasi,
- En mä muista uskottomuuttasi.
- Kun vain vast’ oot uskollinen mulle,
- Kaikki, kaikki annan anteeks sulle!”
- Rannalla näin Pista mietiskeli,
- Saarelle hän sitten ajatteli
- Lähteä ja siellä miettehensä
- Ilmaista hän aikoi Lyylillensä.
- Silloin, venheen luokse astuissansa
- Puhetta hän kuuli takanansa:
- ”Hei, mies! Ota meidät mukanasi,
- Hyvän palkan saat sä vaivastasi.”
- Dunaan luuli Pista kaatuvansa:
- Metsästäjän näk’ hän Lyylin kanssa,
- Kaukaa hän jo heidät oivaltaapi,
- Vaikka hämäräks jo ilta saapi.
- Vielä sykki syömens’ ankarasti,
- Tulijat kun saivat rantaan asti.
- Vaan kas heidän hämmästymistänsä,
- Venheen luona Pistan nähtyänsä!
- Kiirein riensi Pista soutumille.
- Nauraa tuskalle ei voinut sille,
- Mi ol’ herralla ja neitosella,
- Eivät tienneet, mitä virkkaella.
- Ääneti vain Pista souteleepi.
- Saaren rantaa venhe läheneepi,
- Silloin selvis synkät aattehensa,
- Ympäri hän käänsi venosensa.
- ”Minne? Takaisinko?” lausui hälle
- Herra. ”Eipä juuri, keskemmälle
- Dunaa tuonne, siell’ on tänäpänä
- Pieni tili meillä tehtävänä.”
- Lausui näin ja tuokiossa sousi
- Virran keskelle hän, sitten nousi
- Soutumilta, airot seistessänsä
- Virtaan viskasi hän kädestänsä.
- ”Tiedättekö? Mull’ on elämästä
- Kylliks jo, ja teitä syytän tästä;
- Toiseen maailmaan nyt muuttaissani
- Teidätkin vien sinne kerallani!”
- Venheen kaas’ hän. Kaikki helmahansa
- Sulki Duna. Pista kaatuissansa
- Petollista syleil’ impeänsä,
- Kuolla tahtoi hänen vieressänsä.
- Vaan kun herra vielä lainehista
- Uiden koitti päästä, silloin Pista
- Tarttui häneen, sitten taistelivat,
- Kunnes viimein yhdess’ upposivat.
Lähde: Petőfi, Sándor 1892: Runoja: ynnä Petöfin elämäkerta. Suomentanut Severi Nyman. Werner Söderström, Porvoo.