Humaltunut venhe
| Humaltunut venhe. Kirjoittanut Arthur Rimbaud |
| Suom. Kaarlo Sarkia. |
- Kun verkkaan laskeuduin yli kylmien Virtojen pinnan,
- mua enää kahlinnut ei venemiesteni johtava ies:
- oli heiltä lävistäneet Punanahkojen nuolet rinnan,
- sotahuudoin naulittu jo oli paaluun jok’ainoa mies.
- Tavaroista nyt huolia ei, ei vaunuista, kuormastoista,
- ei vehnästä Flaamienmaan, puuvillasta Englannin ei.
- Oli miesteni kuolema mun vapauttanut touhuista noista,
- ajelehtia virrat soi minun nyt, mihin mieleni vei.
- Lumen tullessa aavalle uin, mua keinutti luode ja vuoksi,
- Veden loiskeesta laitani soi kumeammin kuin lapsen pää.
- Jokin niemi, kahleista maan joka saarena merelle juoksi,
- tämän hämmingin voitollisen olis saattanut ymmärtää.
- Ja siunauksensa soi meren-heräämiselleni myrsky,
- kevyempänä korkkiakin minä laineilla leikkiä löin.
- Iankaikkinen keinutti mua veriuhrien vaatija hyrsky,
- opaslyhtyjen silmää en typerää minä kaivannut öin.
- Ihanampana kuin mitä on mehu lapsille omenan lihan
- minun laitaani kuusista nyt vesi viheriäinen söi,
- pesi viinitahroista mun, liast’ ihmisen puhtaaksi ihan,
- minun ruorini riuhtaisi pois ja ankkurin irti löi.
- Meren runossa kylpenyt oon minä siitä hetkestä asti,
- meren fosforivälkkeessä uin, johon päilyvät tähdet ja kuu,
- join syvyyttä viheriää, johon joskus haaveksivasti
- ja kalvaana, ihastuen joku hukkunut laskeutuu,
- johon, syvyydet kirkastaen, punahohteessa päivänkoiton,
- kun hiljaa keinuen veet idän kultaloistoa juo,
- väkevämpänä viiniäkin, yli paisuen lyyrainne soiton,
- värit katkerat rakkauden, verenruskeat taivas luo.
- Näin vahvuudet ratkeavat salamoista ja pilvenpatsaat,
- merivirrat ja tyrskyt, myös meren ehtoot tyynin sain,
- sarastukset hurmaantuneet kuin kyyhkyset, hyökyratsaat –
- mitä nähneensä toisinaan joku ihminen luuli, ma näin.
- Kun myrskyä ennustaen sapenkarvainen aurinko laski,
- kuin antiikin näyttelijäin surunaamiot jäykistyneet
- oli hyytyvät säteet sen, väriltään kuin homeinen vaski.
- Kuin siivet kyyhkysien näköpiirissä välkehti veet.
- Näin unessa vihreän yön lumiaavojen vaikeitten yllä,
- minä näin miten verkalleen meren silmiin suudelmat nous.
- Puunmahlojen kierron näin tavatonten ja outojen kyllä,
- miten kalvolla soivan veen sinikeltainen fosfori sous.
- Kuukausia seurannut oon, miten raivolla vauhkon karjan
- vesivuoret kohisten kiis yli riuttojen rynnäten pois –
- en uskonut, että tuon veden lauman valkeaharjan
- jalat kuultavat Maariain tyveneksi hillitä vois.
- Hipas laitani mun Floridaa, uin rantoja lämminten saarten,
- tulisilmissä pantterien kuvat vieraitten kukkien näin,
- rajaviivasta taivaan ja veen näin riippuvan sateenkaarten
- kuin suitsina viheriäin meren ratsujen, syvyyttä päin.
- Rämemaat näin höyryävät, näin katiskat valtavat, joihin
- Leviathanit mädäntyvät, kalahirviöt suunnattomat.
- Näin tyynin ja kuulain sain, miten kuilujen uumentoihin
- hopeaisina kimmaltaen vedet vuorilta putoavat.
- Näin jäätiköt, helmiset veet, avaruuksien liekkipäärmeet,
- hylyt laivojen inhoittavat punaliejussa poukaman suun,
- miten loisien näännyttämät, hidasliikkeiset jättiläiskäärmeet
- putos oksilta vääristyneen ja myrkyntuoksuisen puun.
- Jos lapsille näyttää vois, mitä kaikkea katsella mahdoin:
- kalat kultaiset, kimmaltavat, kalat, jotka laulaa ja soi.
- Vapauttani riemuitsevaa meri juhli kukkivin vahdoin
- ja tuuli kuvaamaton minun kylkiini siivet loi.
- Kun joskus kyllästymään meren sai napapiirien soudot
- ja kun nyyhkeessä maininkien ihanasti keinuen uin,
- meri kohotti uumenistaan mua kohti kukkansa oudot –
- kuin nainen polvistunut sitä kuuntelemaan unohduin
- sen helmisilmäisien, kovaäänisten lintujen toraa
- ja likaa kannattaen kuin aalloista kohonnut paas.
- Ja kun uneensa loputtomaan uponneet päin kultaista soraa
- läpi köytteni vajosivat selällään, minä purjehdin taas...
- Vene kadonnut syleilyyn leväaarnion seittien, ansain,
- avaruuksiin vihertäviin, miss’ ei sävel linnun soi,
- minä, jonka hylkyä ei pelastaisi kuunarit Hansain,
- Monitorit, haaskaani mun, joka kyllältä vettä joi,
- joka, auerta ympärilläin sinipunertavaa, värisevää,
- läpi taivaan kuultavan kuin lasimuurin kulkea sain,
- joka kantaa harjallaan sinisammalta, aurinkolevää,
- valikoituja leivoksia ilopöytiin runoilijain,
- minä, jonka laidoilla öin sadat sähköiset kuut säkenöivät,
- merihevosten kanssa ken uin humaltuneena kaikki veet,
- kun paahteiset heinäkuut ukonvaajoilla rikki löivät
- kuvut ultramariiniset, meren taivaat kuumentuneet,
- joka vavisten kuulin, kun kevätkiiman vimmassa uuden
- Behemotit ja Maal-virrat huus, penikulmien taa satojen,
- minä, kulkija lakkaamaton sinenkuultavan hiljaisuuden,
- minä kaipaan Eurooppaa, varustuksia vanhoja sen.
- Kuin tähtien sikermät näin minä arkipelaagit ja saaret,
- mua taivasten huikaisevain humalluttanut on ihanuus.
- Kuin linnut kimmaltavat, kuin säihkyvät sateenkaaret
- joko varjossa iäisen yön nukut hiljaa, voimani uus?
- Totisesti, en itkeä voi enempää. Kajo aamujen viiltää
- mua, min raju rakkaus on humalluttanut horrokseen.
- Valo julma on jokaisen kuun, joka aurinko polttaen hiiltää.
- Emäpuuni jos pirstoutuis! Ah, jos uppoisin pohjaan veen!
- Jos vettä Euroopan minä kaipaan, se pieni aivan
- ja musta lammikko on, johon hämyssä illansuun
- joku lapsi kyyristynyt, surumielinen kaarnalaivan
- tuo vesille, hauraan niin kuin perhonen toukokuun.
- Meren rannattomaan ikävään minä vaivuin sen aalloissa kylpein,
- nyt en kilvassa kestää voi puuvillankuljettajain,
- ei viettele kunnia mua, ei viirien väike ylpein,
- en silmiä ponttoonien voi nähdä kammottavain.
Lähde: Ranskan kirjallisuuden kultainen kirja. 1934. Toimittanut Anna-Maria Tallgren. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo ja Helsinki.