Hullu Sanna

Kirjoittanut Kaarlo Kramsu


Tuoll’ luona jylhäin petäjäin
On mökki matalainen,
Siell’ asui vielä äskettäin
Kyyryinen vanha nainen.
Hänt’ etäiset ja tuttavat
”Hulluksi Sannaks” sanoivat.
Näin kylän vanhat hänest’ ties:
Ei nuorna vertaistansa,
Ja häneen rakastuikin mies
Ja Sanna häneen kanssa,
Ja Sanna nautti onneaan
Ja naureli ja tanssi vaan.
Mut kohta onni tummentui,
Sen köyhyys ensin peitti.
Mies hiukeni ja sairastui
Ja pian henkens heitti.
Ja muisto Sannall’ onnestaan
On poika, vuoden vanha vaan.
Ja pojan tähden pienokkaan
Hän kyyneleensä nieli,
Ja työhön ryhtyi ahkeraan,
Vaikk’ karvas oli mieli.
Mut poika kasvoi, voimistui,
Ja äidin mieli rauhoittui.
Ja vuodet vieri, haluaa
Merille poika päästä;
Mut äiti pyytää, varoittaa
Ja kyyneleit’ ei säästä,
Vaan suostuu vihdoin kuitenkin,
Ja poika laivall’ lähtikin.
Nyt Sanna, kaiho mielessään,
Kotona töitäns jatkaa,
Ja peloin miettii yksinään
Tuon rakkaan lapsen matkaa.
Ja aika kuluu, kuluu vaan,
Ei mitään kuule lapsestaan.
Nyt usein kesken kiiruunkin
Riens rannan äyrähille
Ja katsoi silmin vetisin
Laineille läikkyville.
Ne kuohuilee, ne vaahtoaa,
Mut tietoja ei niiltä saa.
Vaan vihdoin tiedot saapuvat,
Joist’ tyyntyne ei mieli:
”Sun poikas aallot ahnahat
Tuoll’ ulapalla nieli.
Jo vuotta toista ollut on
Hän hotehissa Vellamon”
Se isku sattui sydämeen,
Rajusti Sanna parkas,
Ja kavahtaen seisalleen
Hän rantaan meren karkas.
Siell’ aallot tuimat kuohuilee,
Hän kysyin niitä katselee.
Mut vihdoin huus hän raivossaan:
”Ei Luoja sitä sallis!
Ja valhetta en uskokaan,
Eloss’ on poika kallis!
Ja kohta, kohta saapuu hän
Luo äitins hellän, itkevän”.
Ja siitä päivin järkeään
Ei Sanna enää saanut,
Yks miete vaan ol’ mielessään,
Ja hokemast’ ei laannut:
”Jo kohta, kohta saapuu hän
Luo äitins hellän, itkevän!”
Ja vuodet pitkät vietti hän
Näin synkkää eloansa
Rannalla meren hyrskyvän,
Höpisten lausettansa.
Ei muuta enää sanokaan,
Nuo sanat vaan on huulillaan.
Mut kerran rantaan mökkisen
Venheessä vieras sousi,
Mies pitkä, tumma, partainen,
Ja siinä maalle nousi,
Ja huusi: ӊiti, tunnethan
Sä poikas ainoon, armahan!”
Mut Sanna nauroi ilkkuen:
”En usko kavaloita!
Mä poikani kai tuntenen,
Mua pettää älä koita.
Hän on niin hieno, valkoinen,
Ei musta noin, ei karvainen!”
He kahden sitten elelee
Mökissä matalassa,
Mut äiti yhä käyskelee
Rannassa katsomassa,
Ett’ eikö saavu poikanen
Tuo hieno, punaposkinen.
Ja vuodet vieri, vanhuuttaan
Jo kuoloon Sanna vaipuu
Ja höpis vielä kuollessaan,
Äänessä toivo, kaipuu:
”Jo kohta, kohta saapuu hän
Luo äitins hellän, itkevän!”
Mut pappi lausui, manalaan
Menneeksi Sannan kuullen:
”Näin moni vartoo onneaan,
Sen etähällä luullen,
Ja tiedä viel’ ei kuollessaan,
Kuink’ eli likell’ onneaan.”


Lähde: Kramsu, Kaarlo 1887: Runoelmia. Werner Söderström, Porvoo.