Hullautunut juna

Hullautunut juna Kirjoittanut Émile Zola

Arvoitus.

Tämänpäiväisessä [21.6.1890] numerossa on meillä loppukuvaus Emile Zolan viimeisestä suuresta romaanista ”Ihmispeto”. Luulisi sitä runoilijan mielikuvituksen tuotteeksi ja siltä se monessa kohden tuntuukin. Kuitenkin on jotain siihen vivahtavaa tapahtunut joku aika sitten lähellä Pestin kaupunkia.

Joukko ihmisiä oli huviretkellä kaupungin ympäristössä, josta illan tullen palasivat junalla takaisin. Seisotuttiin hetkeksi muutamalle asemalle. Yhtäkkiä nähdään takaapäin tulemassa tavarajuna täyttä vauhtia. Virkamiehet antavat ajoissa varoitusmerkkejä, juna on vielä 1,000 metriä asemalta, mutta ei pysähdy. Kaksi ratavahtia juoksee vastaan lyhtyjen kanssa, viittilöiden ja huutaen, mutta junan kuljettaja ei heitä kuule. Hän seisoo ikkunassa, pää käsien varassa ja tuijottaa ulos yön pimeyteen. Vieläpä lisää junansa kulkua kuta likemmä asemaa juna tulee. Koetetaan välttää tapaturmaa, mutta ainoastaan harvoilla on tarpeeksi mielenmalttia juosta ulos huvijunasta. Seuraavassa silmänräpäyksessä on tavarajuna töytännyt matkustajajunaan ja musertanut viimeisen vaunun pirstaleiksi. Kamala parahdus .. ja sitten on kaikki hiljaa.

Neljä ihmishenkeä hukkui, niiden seassa vasta nainut nuori nainen, jonka pelkuri mies jätti avuttomaksi junaan. Joukko haavoittuneita ja raajarikkoja.

Tavarajunan kuljettaja olisi voinut torjua vaaran.

Hän ei tehnyt sitä. Miksi ei? – siitä ei ole päästy selville.

Sillä kuka tuntee kaikki ihmissielun salaisuudet. Mitä ajatteli hän nojautuessaan ikkunaa vasten ja tuijottaessaan pimeyteen? Hän ei ollut juopunut, se tiedettiin. Oliko hän värisokea? Tahtoiko hän tehdä suuremmoisen itsemurhan?

Hullautunut juna.

Sota oli juuri julistettu Sotamiesjunain kulettaminen oli jokapäiväisenä rasituksena rautatiellä ja virkamiehistö väsymyksestä menehtymäisillään. Tavalliset toimet kokonaan epäjärjestyksessä ja ylimääräiset junat saattoivat säännöllisille alituista myöhästymistä. Kaikki parhaat veturien kuljettajat pantiin viemään sotamiesjunia. Ja niin sai Jacques eräänä päivänä johdettavakseen mahdottoman junan, kahdeksantoista vaunua, täynnä sotamiehiä.

Hänen lämmittäjänsä Pecqueux tuli juovuksissa veturitalliin. Edellisenä päivänä oli hän tavannut rakastajattarensa Bhiloménen ja Jacquesin yhdessä. Ei hän ollut sen johdosta sanaakaan virkkanut, kulki synkkänä ja kyyräsi silmillään maahan niinkuin ei olisi uskaltanut katsoa esimiestään kasvoihin. Mutta tämä tunsi, kuinka uhka nousi lämmittäjässä päivä päivältä, hän herkesi yhä uppiniskaisemmaksi ja täytti annetut määräykset tyytymättömällä murinalla. He olivat kokonaan lakanneet puhumasta toisilleen. Tuo pieni liikkuva rautasilta veturin ja tenderin välillä, jonka päällä ennen olivat kulkeneet niin yksimielisinä oli nyt muuttunut kaitaseksi, kovin vaaralliseksi kosken kiveksi, jonka päällä kaksi verivihollista väijyi toinen toistaan. Viha kasvoi kasvamistaan, se jäyti heitä kumpaakin, heidän pysytellessään tuolla muutamain neliökyynäräin ahtaalla alalla, josta pieninkin sysäys olisi voinut heittää heidät nurin niskoin maahan. Ja nähdessään tänä iltana Pecqueuex'n päissään Jacques jo tuli levottomaksi.

Juna, jonka oli lähteminen liikkeelle klo 6, myöhästyi. Oli jo yö kun saatiin sisään sotamiehet, joita mätettiin karjavaunuihin niin kuin elukoita. Niinpian kuin tämä juna olisi ehtinyt Pariisiin, tulisi toinen viemään heitä sieltä eteenpäin Reinin virtaa kohti. He olivat jo väsymyksestä menehtymäisillään, ja puolipyörryksissä lähdön hurakasta. Mutta kun heille oli jaettu viinaa juotavaksi, vallitsi koko joukossa kiihoittunut, raaka iloisuus ja silmät pullistuvat ulos päästä pyöreinä ja punaisina. Ja kun juna pääsi liikkeelle ja juoksi ulos asemalta, niin yltyivät he kaikki huutamaan ja laulamaan kuin hurjat.

Taivas oli pilvessä ja tähdet peittyivät lähenevän ukkosen usvaan. Yö on tuleva pimeäksi, ei yksikään tuulenpuuska liikauta tukahduttavan kuumaa ilmaa. Tuuli, joka käy kulkiessa vastaan, on paksu ja lämmin, mustassa ilmanrannassa ei näy muita valoja kuin merkkilyhtyjen tulet. Kuljettaja lisää vauhtia päästäkseen ylös vastamäkeä Harsleurista Saint-Romainiin. Hänen entinen koneensa, hänen rakas Lisoninsa olii musertunut. Hän oli saanut ohjattavakseen uuden, jonka tapoja hän ei vielä tuntenut, vaikka oli koettanut niihin tutustua. Se oli liika nuori vielä kovin oikullinen, uhkuen hillitsemätöntä intoa. Erittäinkin tänä yönä oli hän taipuva saamaan verta päähänsä pienimmästäkin nykähdyksestä, nostamaan höyryä pannuun yli määrän vähänkin hiiliä lisättäessä uuniin. Käsi koneen avaimessa vartioi Jaques sitä herkeämättä, levotonna lämmittäjänsä epäillyttävistä liikkeistä. Pieni lamppu, joka oli asetettu valaisemaan vesiputkea, jätti heidän seisomasijansa puoli hämärään, mutta hehkuva uuninsuu-pelti punasi heidän jalkansa alapuolelle polvia. Hän tuskin erotti toverinsa, mutta ellei hän erehtynyt, niin oli tämä häntä pari kertaa koskettanut jalkoihin, ikäänkuin tarttuakseen niihin kiinni. Mutta se oli ehkä vaan juopuneen kujeilemista, sillä hän kuuli hänen naureskelevan ääneensä, särkevän kiihkeästi hiiliä vasaralla ja paukkavan lapion kanssa. Joka hetki avasi hän uunin oven ja heitti sisään järjettömät määrät polttoaineita.

– Jo riittää! huusi Jacques.

Mutta toinen ei ollut ymmärtävinään, syysi vaan lapiollisen toisensa perästä. Ja kun kuljettaja vihdoin puristi häntä käsipuolesta, niin käännähti hän päin vihoissaan, saaden syytä riitaan, jota oli hakenut, ja huusi yhä nousevassa humalassa:

– Elä nykäse, eli eroat minusta!... minua huvittaa ajaa laukalla!

Juna kulki nyt nopeinta vauhtiaan sitä alamäkeä, joka ulottuu Bolbecista Mottewilleen. Sen oli mentävä yhtä myötäänsä Pariisiin eikä seisotuttava muualla kuin välttämättömissä vesipaikoissa. Tuo mahdoton möhkäle, kahdeksantoista pitkää vaunua, ääriään myöten ahdettuna ihmisillä, kiiti läpi mustanmaaseudun pitäen lakkaamatonta jyminätä. Miehet siellä sisällä, joita näin vietiin ammuttaviksi, loilottivat kohti kurkkuaan, niin kovasti, että heidän huutonsa voitti pyörien kolinan.

Jacques potkasi uunin oven kiinni ja koettaen pysyä rauhallisena virkkoi hän lämmittäjälle:

– Tulta on liiaksi... Menkää levolle jos olette juovuksissa.

Samassa silmänräpäyksessä nakkasi Pecqueuex sen taas auki ja kiiruhti heittämään uutta hiiltä sisään, niinkuin olisi ollut hänellä aikomus ajaa lentoon koko kone. Tämä oli selvää kapinoimista, käskyjen tahallista tottelemattomuutta. Ja kun Jacques kumartui sulkemaan tuhka-seulaa vähentääkseen edes vetoa, tarttui lämmittäjä häntä vyötäisiin, ja koetti äkkinäisellä sysähdyksellä saada hänet survastuksi alas koneesta.

– Konna! Vai tätä sinä tahdonkin!.. Saadaksesi sanoa, että olen pudonnut..!

Hän oli tarttunut kädellään kiinni tenderin laitaan, he luisuivat ulos molemmat ja kauhistuttava paininlyönti alkoi tuolla pienosella rautapeltisillalle, joka tärähteli hirvittävästi. Hampaitaan kiristäen ja sanaakaan virkkamatta ponnistivat he viimeisiä voimiaan saadakseen toinen toisensa ulos pienestä aukosta, jonka kulki ainoastaan hieno rautavitja. Mutta se ei ollut niinkään helposti tehtävissä, ja hullautunut kone kiiti yhä kiljuen eteenpäin; suhkaistiin sivu Barentinin, ja juna puski Malaunayn tunnelin mustaan nieluun. Molemmat taistelijat kierivät nyt sylikkäin hiilisäiliössä, kolahtelivat päineen tenderin seiniin ja koettivat välttää tulemasta lähelle tulipunaista uunia, joka poltti heidän jalkojaan niin pian kuin ne ojentuivat sinnepäin.

Jacques jo aikoi nousta ylös, sulkea höyryn, huutaa apua ja sillä tavalla vapautua tuosta hullusta miehestä, joka oli raivoutunut juopumuksesta ja mustasukkaisuudesta. Hän tunsi sitä paitse jo hengästyvänsä, oli pienempi kasvultaan, ja hänen voimansa alkoivat väsähtyä. Tehden viimeisen voiman ponnistuksensa ojensi hän kätensä koneen avainta kohti. Mutta toinen keksi sen heti, asettui tanakkaan asentoon, sai vyötäisistä kiinni vastustajansa ja nosti hänet ilmaan kuin lapsen.

– Ah! sinä tahdot seisottaa!.. Ah! sinä olet ottanut minulta vaimoni .. mene, mene, saat mennä!

Kone pyöri pyörimistään, juna syöksi sähisten ulos tunnelista ja jatkoi matkaansa pitkin aution synkkiä kenttiä. Malaunayn aseman ohitse pyyhäisttiin tuulenpuuskana eikä ulkona seisova asemapäällikkö edes ehtinyt näkemään noita kahta henkensä puolesta taistelevaa miestä, joita tuo hirviö kuletti selässään näkymättömiin.

Mutta kooten viimeiset voimansa karkasi lämmittäjä vielä kerran isäntänsä kimppuun. Tuntien onton ilman jalkainsa alla ja nähden häviönsä tulleen kouristihe putoava pitelevän kaulaan niin kovasti, että veti hänet mukanaan. Kuului kaksi kauhistuttavaa huutoa, jotka sekautuivat toisiinsa ja hävisivät samassa. He putosivat yhdessä, sortuivat pyöriin, katkesivat keskeltä kahtia ja jäivät sylikkäin radalle kauheaan syleilykseen, nuo, jotka niin kauvan olivat eläneet veljinä ja toverina. Heidät löydettiin päättöminä, jalattomina, kahtena muodottomana verisenä runkona, jotka vielä puristivat toisiaan niin kuin kuristaakseen.

Vapaana johtajistaan mennä raivosi kone aina vaan ja aina vaan. Se sai antaa valtaa nuoruutensa hullulle voimalle niinkuin suitseton varsa, joka on päässyt hoitajansa käsistä ja laukkaa kenttä pitkin. Pannu oli vettä täynnä ja uuni hiiliä jo ensimmäisen puolentunnin kuluessa nousi höyry hurjalla nopeudella ja vauhti lisääntyi lisääntymistään. Konduktööri oli varmaankin nukahtanut uuvuksissaan. Sotamiehet, jotka yhä enemmän päihtyivät vaunujensa kuumuudesta, ihastuivat yhtäkkiä kiihtyneestä kuluesta ja alkoivat laulaa yhä äänekkäämmin. Marommen aseman ohi mentiin myrskypilvenä Ei kuulunut enää vihellyksiä lähetessä asemia ja vekselipaikkoja. Suunta oli maan suoraan eteenpäin ja juna kuin äänetön peto, joka maha matalana ja eteenpäin ojennettuna ajaa otustaan takaa.

Vihdoin huomattiin vaara asemilla. Kaikki sähkökoneet alkoivat soida pitkin koko rataa, kaikki sydämmet sykkivät pelosta ja kauhistuksesta, kun levisi uutinen tuosta kummitusjunasta, joka oli nähty Rouenissa ja Saltewillessä, jota ei saatu seisahtumaan, ja joka ilmaannuttuaan hävisi yhtä pian yön helmaan, jonnekin tietämättömään kaukaisuuteen.

Mitä huolivat vaunuissa olijat siitä, jos kone lopulta heidät murskaksi musertaisi. Veihän se heidät kuitenkin kuolemata kohti! Ja ilman johtajaa, keskellä yöllistä pimeyttä, kuulematonna ja näkemätönnä petona, karkasi juna määrättömille perille, ladattuna kanuunanruoalla, noilla sotamiehillä, jotka olivat puolihulluina väsymyksestä, jotka olivat päissään ja jotka lauloivat.

Lähde: Päivälehti 21.6.1890.