Huhtikuun kuutamo

Huhtikuun kuutamo. Kirjoittanut Saima Harmaja

Suunnaton kuu

aavoilta heijastuu.

Siinnossa pettävän kevään se kultana väikkyy.

Siintäen läikkyy

aaltoja rantaan ja taivaan himmeys hento

vain yhä tummentuu, kun varjojen lento

käy yli maan.

Rinnaltaan

nostavat aallot kuuta, ja sen kuvajaista

kimaltavaista

pyytävät taas käsivarsin kostein nuo.

Kuultoa juo

vain meren mainingit sinikutrit ja hehkusta säteen

jäi kuva käteen,

rakkauden

varjona, tuskainen.

Nyt sano viimein, etkö jo rantaan kääntyä saata,

tuskasta laata!

Kauas vie

virvasta virvaan aavojen vaipuva tie.

Oi sydän kiittämätön, sinut tappava sana

lävisti kerran, ja vieläkin vapisevana

pelkäät kuulloksi varjon ja harhaksi säteen

kalleinta aarrettakin, min aallotar nostaa

prinssien käteen.

Siks, sydän mieletön, täytyy sun tuskasta laata!

Pettävä on

meren syöveri, tutkimaton.

Kruunun hyljeksityn pois liukua suo se ja kostaa.

Kultia vei

kyllin jo välkkyvä hauta, mi ei koti ihmisen, ei.

Siksi jos aarteen sait, älä säiky, vaan väkevämmin

paina se rintaasi, jossa on ainoa lämmin.

Kylmä on aalloissa maata.

Lähde: Harmaja, Saima 1935: Sateen jälkeen: runoja. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo.