Horna
| Horna. Katkelmia. Kirjoittanut Joel Lehtonen |
I.
muokkaa- Talvinen yö sylin synkeydet avaa,
- mustana aukee ilmojen tie.
- Puhuri raisuille ratsuilla ravaa,
- yhäti ylhäälle kulku sen vie,
- kuultavat kalkkaina silmäinsä luolat,
- orhien suitsissa vaahtoovat kuolat,
- elämä huimaten alle jää.
- Surma on synkeän kaipuun pää.
- Seuraasi tahdon, villitty viima,
- täällä ken viipyy, kahlehet saa.
- Jos elo vaiva on, elosta lakkaan!
- Kahleita jäljestä laahaa en, hakkaan
- kahleeni poikki! Kontrahdeita
- tehnyt en kelleen kun elooni tulin,
- kotrahdeitta myös siipeni sulin.
- Jännitin, kiinnitin tahtoni juosen.
- Kehno, jo katkesi! Vinhasti nousen
- synkeyden syliin. Tyhjyys, niele!
- Orhilla liehahdan ilmojen tielle.
- Ivaten kirkuen jälkeeni huudan:
- – Hyvästi orjuus ja orjien maa!
- Kymmenes osa on ihmisistä
- pappeja, vuoteja, tiranneita,
- muut ovat arkoja kuhnureita,
- lampaita, hyvien paimenten laumaa,
- jolle on kaitainen karsin luotu.
- Ei ulos laumoja lasketa siitä.
- Säästävi paimen peltonsa aumaa!
- Heikkeni lampaan jalka jo seisten,
- ei pahoin potki ja ei mene karkuun,
- tyytyvi pehkuun ja turvaa parkuun.
- Syntyvi oinas lampaiden joukkoon,
- sille ei pelkkä pehku vain riitä,
- potkivi ylitse ahtaiden aitain,
- aumoja etsien turvaa sarviin.
- Kohtapa paimenet kiiltävän veitsen
- kurkkuunsa lyövät, ellei kaitain
- karsinaseinäin keskellä palaa.
- Lämmin on lampaan villainen vuota,
- riistäviä paimen lampaalta villat,
- villoista lämpimät sukkansa neuloo.
- Syysyö paukkaa ja rakeita tarhain
- raoista lampahan selkään seuloo.
- Lammas vilusta väristen huokaa:
- – Kaitse mua paimen parhain,
- kiljuvat ympäri jalopeurat
- etsien niellä lammasraukkaa,
- sitä mä uskoin varsin jo varhain!
II.
muokkaa- Ryhtyivät kerran suurimpiin
- papit ja upseerit viisauksiin,
- Hirttivät oinaan hyvän ja tuhman,
- mi oli hyppinyt karsinasta,
- puskenut pappien pöydät nurin.
- Kun oli surmattu oinas tuo,
- niin sen määintä nurinkurin
- lammaslaumalle tulkittiin!
- Hän oli ollut lammas vasta!
- Hän oli näyttänyt hulluksi uhman,
- hän oli pelastanutkin lampaat
- haluamasta aumojen ääreen,
- näät oli itsekin käynyt siellä,
- kuilut ja leijonat kohdannut tiellä,
- saanut haavoja kurkkuun ja sääreen,
- tuotu takaisin hieverillään,
- petojen puruun pejooni kuoli!
- Kuolemallaan poies vuoli
- lampaan halut laidunmaille!
- Kun on oinas kuolleena, arvet
- kaulassa, vaarattomina sarvet,
- hyvä on silloin pässinpään
- aatetta ruveta vääntämään!
- Lammas ijäti lampaaks jää,
- turhaan päkkäsi pässinpää!
III.
muokkaa- Kumise tuiskuinen, jylhä yö,
- orhini kuolaisin suitsin ravaa!
- Kansa jos tuhmuutta näin kapinatta
- kestää aikoo, niin valittamatta
- tehköön sen, kylmänä hammasta purren.
- Vaiva ei kevene itkien, surren.
- Vaan se kun vaieten ei ole orja,
- kutsuen nouskohon taisteluun!
- Kahliva jaloutta ymmärrä ei.
- Saakohon sitä min ymmärtää,
- vihaa ja iskuja, rautaa ja verta,
- kerrankin soudella synkeetä merta,
- min vihan yllytty sorron sää.
- Orja jos sortajan tapoja lainaa,
- sortajan alleen ja sorahan painaa,
- ei paina häntä, vaan itsensä nostaa,
- kahleet ansainneelle vie.
- Kuka kauniin ja hyvän vertaa
- lammaslaumojen arkuuteen.
- Ei ole tyhmä vaan konna myös,
- hän, ken huutaa: hyväelkää
- sitä ken teitä pahoin sortaa.
- Hän on hyvä, kun hyvin – pelkää!
IV.
muokkaa- Ulkokullatun synnin suojaks
- kirkko alttariliinan heittää.
- Kirkon tornia pitkin reittää
- saattaa Juudaskin taivaaseen.
- Luulin tulleeni ilon tuojaks,
- synnyin tuhmien orjuuteen.
- Siinnyt on papin helman alla,
- mutta korvessa kunnahalla
- Kiehuivat luonnon mahlat ja medet,
- kevät kuohui ja käki kukkui,
- kosken kumina ylkä lauloi
- riemun virttä ja kun kasvain,
- niin vain vapaus mua pauloi,
- veret suonissa soi, ei vedet!
- Siksi kahleita kärsimään
- herkemp’ oon kuni yksikään!
- Siksi kuoleman vietän häitä
- nauran orjien hölmöpäitä.
- Hullu tyhmien vuoksi sodin!
- Ennen kuolen kuin ruoskan odin
- kauan sieluain raastaa suon
- Uuden vapauden itse luon!
- Lennä heponi valoon koin!
- En mä luota nyt iloon taivaan,
- itse eloni loin jo vaivaan
- elon tyhjäks kun tehdä voin!
- Lennä ilmoja hopeaharja!
- Katoo viimeinen tähtisarja,
- auringot sammuvat, tyhjyys aukee,
- kaikki kuin uneen raukee.
- Ylhäällä kuulen kuin alhaalta mies
- nauraisi, elämän viluinen jätti.
- Hänpä on vankilan vartijamies,
- hänpä se inehmot tyrmiin mätti.
- Tuskan hikeä valuvat päät,
- siellä on arkain ja elämän häät!
- Jätti se katsoo, jätti se ilkkuu
- jäisenä huutaa ja nauraa ja vilkkuu
- silmä kun kolea naurunsa soi:
- – Kahleille syntyvät, kuolevat, oi!
- Hiljaa mä hymyilen aatos kun raukee,
- Kuoleman tyhjyys kun suurena aukee:
- – Hyvästi orjuus ja orjien maa!
Lähde: Työmiehen Illanvietto 1906, n:o 6.