Honkasalo

Honkasalo Kirjoittanut Ragnar Rusko

Saapui viesti linjan takaa

Punakaartin esikuntaan:

»Konsa teidän miehet makaa

rauhallista aamu-untaan,

silloin Harjakankaan tieltä

katkaistahan Poriin kulku,

lyödään Punakaarti sieltä,

pohjoiseen on eessä sulku.

Noormarkkuhun Kaapulasta

hyökkää valkojääkärjoukko,

suunnitellaan tänne vasta

punaisille tehdä loukko.

Syy on valkoisilla kaunaan:

talvi kun on maattu tässä,

pitäis’ päästä Poriin saunaan,

pääsiäinen kun on lässä».

Hätkähdä ei Honkasalo,

vaik’ ois surman sanat mitkä,

otsallansa outo valo

kuulee viestin miesi pitkä.

Hymyillen hän raapi niskaa,

silmissä on vakaa pilke:

»Jopas pirun meille viskaa,

taitaa tulla aika vilke.»

Määräykset kohta jakaa

toisten päälliköiden kuulla,

Honkasalo, miesi vakaa,

haastaa proletaarin suulla:

»Koska kysyn tarvis suuri

valkoisia tänne kantaa,

ollaanhan me jouten juuri,

voidaan heille löyly antaa».

***

Yöhyt on kuin tuoni tumma,

josta elon loimu häätyi.

Kierroksellaan kuuhut kumma

Havulinnan torniin jäätyi.

Hiljaista on Noormarkussa,

eipä kompaan käänny kielet,

aatokset on taistelussa,

ottelussa miesten mielet.

Päällikköä painaa taakka,

raskas huoli, murhe ajan,

jota kantoi siitä saakka

kun hän tunsi luokkarajan.

Synkistyvät silmäkulmat,

itseään ei sääli hällä,

mutta sodan säännöt julmat:

oli leikki – elämällä.

Heittää viimein miettimästä,

veljet vain ois halu säästää,

mutta valkoisia tästä

Poriin nyt ei sovi päästää.

Vuotta aamun sarastusta

seisten luona tykkihylyn.

Valkenee jo taivas musta –

kohta lahtarit saa kylyn.

***

Ensi laukaukset kiiri

pitkin tumman taivaan rantaa,

laajeni jo tulipiiri,

kohta kaiku melskeen kantaa.

Harjakankaan kylän veivät

valkoiset kuin haukka palan.

Saivatko he voiton? Eivät!

Punaiset taas valtas alan.

Mutta toisin Noormarkussa,

pirut pääsi kirkon suojaan,

etenivät taistelussa

luottain hyvään herraan luojaan.

Hätkähdä ei Honkasalo

vaik’ ois’ surman viestit mitkä,

otsallansa outo valo

hymyilee nyt miesi pitkä.

»Lyökkää tulta meijeristä,

kuularuiskut soikoon sieltä!

Tulkoot vaikka helvetistä,

poistuvat he viimein tieltä.

Teitter! Iske tykeilläsi

maahan suojat herranhuoneen,

paista sillä hurttain pläsi,

paistettuina menköön tuoneen!

Nyström, kierrä Söörmarkussa

metsätietä Kaapulahan,

perääntymään paina musta,

iske sieltä selkään pahan.

Pylkkänen ja Koskeliini

hyökkää Noormarkusta äkkiin,

näin me saamme hurtat kiinni,

painetaan ne tuonen säkkiin».

Alkoi soitto hitonmoinen,

tulessa jo roihui kirkko.

Sitkeä ol’ vainolainen,

viimein siltä taittui nirkko.

Pelästyi ja läksi pakoon,

heitti kaikki saunatuumat.

Kaapulasta lyötiin lakoon –

kirkolla sai löylyt kuumat.

***

Työ on tehty, hiljaa taasen

painuu päivyt illan syliin,

rauhaa kaipas, vihdoin saa sen,

lepo laskeutuu kyliin...

Päällikkö, taas rauhan miesi,

otsallansa hohtaa valo,

kohta koko kaarti tiesi:

»Hymyilee taas Honkasalo».

Rakas oli kaarti hälle,

joka mies kuin ainut veli.

Itsensä hän uhras tälle,

niinkuin muut, niin hänkin eli.

Niinpä miehet häntä ikään

rakastivat johtajana.

Tehos’ paremmin kuin mikään

Honkasalon käskysana.

Värisevän pojan päästi

vahtimasta talviyössä,

itsellensä vaivan säästi,

itse seisoi vahdin työssä

rinnassansa varma, pyhä,

kirkas usko ihmisyyden voittoon.

Näin hän yössä valvoi yhä

tähystellen aamun koittoon.

***

Suomenlinnan harmaa valli.

Vallin luona Honkasalo...

Haukahti jo surman halli –

valui hiekkaan hurme jalo,

suli kuumaan veljesvereen,

mikä vallin luona hohti,

yhtyi siihen sankarmereen,

joka kumoukseen johti.

1928

Lähde: Rakettu on raudalla, tulesta on tuotu: Neuvosto-Karjalan suomenkielistä runoutta vuosilta 1917–1940. 1976. Kokoelman laatineet ja toimittaneet T. Summanen ja A. Mishin. Karjala-kustantamo, Petroskoi.