Hongan laulu

Hongan laulu Kirjoittanut Herman Laukkanen

Kuljin kentillä, kedoilla,

kuljin honkien keskellä,

kautta hienon hiekkarannan.

Päivä kentälle se paistoi,

punas mansikat mäellä.

Säde kultainen kedolla

kukan suudellen avasi.

Honka humahdellen lauloi

iki-ihanan sävelen.

Aallot hienon hiekkarannan

tarut kertoilivat kummat.

Kysyn päivyeltä tuossa:

kelle mansikat sä kypsät?

Hovin herrallepa varmaan.

Päivä vastaisihe siihen:

– Herja herralle on niitä!

Paremp maassa makaamassa,

kuin on herran herkkuloiksi.

Kysyin säteheltä päivän:

– Kelle kukkasen avasit?

Varmaan hovin tyttärelle.

Vastasi vihassa säde:

– Kukka porona parempi,

kuin on hovin tyttärelle!

Kysyin hongaltakin vielä:

– Kelle honkani humiset?

Kaipa laulat unenvirren

unettomalle unehen,

kasvumaasi haltijalle,

jonk on paha uneen päästä.

Kiljas kiukkuisena honka:

– Horna hälle tuutijaksi

mokomallekin möhömahalle!

Kun ei muuten uneen pääse,

iäti unetta olkoon!

Kysyin vielä viime kerran

hiekalta heliärannan:

– Sinä kaipa kaskut kerrot

kummaksi sen kultatytöin,

joka luoksesi tulevi

silkkilöissä sipsutellen,

silmät jonka on siniset,

kutrit kuni kultalangat?

Rasahti heliä hiekka:

– Kerron, kerron kaskut hälle,

kerron kaskut mut kamalat,

että kauhussa katala

suorii kotiinsa, kopea.

Viisi hänen silkeistänsä

tahi kultakutreistansa;

rohdinpaitakin somempi

päällä kunnon lapsukaisen

kuin on silkit tään tenavan;

hapsoset sekavat toisen

katsoella kaunihimmat

kuin kultakutrit tään kakaran.

Kumma kuunnella ol tuota.

Aloin aatella kovasti,

kelle kaikki tää ihana,

vaiko itse sen pitävät.

Sekä surukin sukesi

alle rinnan riskamahan.

Miel oli laululle ruveta;

nyt en tiennyt, kelle laulaa,

kelle runoni tekisin.

Istuin maahan mättähälle

alle hongan naavaparran,

suru sylkytti sydäntä,

mieli alle aallon painui,

vedet silmihin tulivat.

Näki honka huolimielen,

kysäsi suruhun syytä.

Haastoin mielihaikeani:

– Laulut mielessä majavi,

runot rinnassa kytevi;

aioin laatia lauluja,

aioin runoja raketa;

nyt en tiedä, mitä tehdä,

kun niin kovat on sanomat

luonnon laulajainkin suussa.

Kuuli kun suruni syystä,

honka hyväillen humahti:

– Turhia sureksit syitä.

Laula, laula lauluasi,

rakenna runosi virsi;

mikäpä estäisi siitä.

– Niin, mutt kellepä nyt laulan?

– Kellepä siis laulus aioit?

– Tietty, hovinherrallemme

sekä hänen tyttärelleen.

– Miks et muille voisi laulaa?

Vaikka työläislapsoselle.

– Heille laulusta mitäpä,

ei he kuitenkaan ymmärrä.

Heidän iloton elonsa,

huoli paha huomisesta,

leikki leipäkannikasta;

ei he laulua ymmärrä,

ei he runoja rakasta.

Toista on hovisten luona:

heillä elämä ihana

keskellä on kultakoruin;

he ovat laulujeni lapset,

ihmiset ihmerunojen.

Hyvä honkani hymähti:

– Voi, kuin erehdyt sä, veikko.

Hovissa elo etevä,

laulun siellä ei väliä.

Toista työläisten kotona;

siellä on elo ikävä,

puute paha painajainen;

lapsen siellä läyli olla,

ikävä on isän mieli,

emolla sitäi pahempi.

Sinne laulusi lähetä,

sinne runosi rakenna,

siellä niitä kaivatahan,

tahotahan, tarvitahan

iloksi ikävän mielen,

auvoksi apean hetken;

kuulevi kun laulun isä,

heltivi jo sydänsuru,

huoli raskas huomisesta;

sointuvi kun laulun sävel,

äiti itkevä ilostuu

ja itse loihe laulamahan

värttinätä vääntäissänsä,

tuppuistansa tuutiessa;

virittävi kun vienon virren,

jo tyyntyy lapsi tuudissansa,

hymyyn kiertyy hieno huuli,

maireheksi suu supukka,

näkee kauniita kuvia,

näkee mansikat mäellä

suuret, punasenpuhuvat,

keksii kukkaset kedolla

kirjavat, koreanväriset,

kuulevi huminat hongan

töyhtölatvan, naavaparran,

vieläpä helinä hiekan

kertoo kaskut kaunihimmat;

niihin nukkuvi riupukka

suu mareessa, huuli hymyssä.

Heille meidänkin laulumme,

heille vienoiset virtemme,

tuonne työläisten kotihin,

elon matalan majoihin,

leipähuolten huonehisiin.

Päätti honka huminansa.

Mutta minä mättähällä

istuin kauan ihmetellen

aivojeni askartaissa.

Vihdoin valkes mulle tieni

ja kun valkes, syän sykähti.

Hyvin puhuit honka vanha,

pajattelit naavaparta;

oikein lauluni osutit,

sinne niiden vain pitävi,

tuonne työläisten kotihin,

leipähuolten huonehisiin.

Ja niin nyt lauluni lähtevi

aivan uusille urille.

Ennen kulki ne kuvissa,

korkeissa hovikodeissa.

Nyt mä virteni viritän

pienten majain pimennossa,

alla kattoin ahtahien,

missä onni outo vieras,

ilo sitäi ihmehempi;

siellä on lauluni lavitsat,

siellä kunnon kuulijani,

missä isä ikävissään,

missä äiti äänetönnä,

missä pienet paitaressut

ilman lauluja elävät,

ilman virsiä viruvat.

Sinne laulelen lauluni

ikävöijien iloksi,

noiden pikku palleroisten,

sievien sinisilmien.

1925

Lähde: Rakettu on raudalla, tulesta on tuotu: Neuvosto-Karjalan suomenkielistä runoutta vuosilta 1917–1940. 1976. Kokoelman laatineet ja toimittaneet T. Summanen ja A. Mishin. Karjala-kustantamo, Petroskoi.