Homeros (Leinon essee)

Homeros Kirjoittanut Eino Leino

Aarre M. Peltonen on tässä toimittamassaan versiossa korjannut alkuperäisen tekstin oikeinkirjoitusta.

1

Homeros? Onko se mies? Onko se henkilö? Vai pelkkä nimi? Vai runollinen keksintö ja kansantaru?

Ei! Se on kokonainen kansa ja aikakausi.

Taikka monta kansaa ja monta aikakautta, vaikka 3000 vuoden välimatka sumentaa silmämme niitä näkemästä.

Me näemme vain Homeroksen. Me näemme vain esihelleenisen sankariajan, ihanan, kultaisen, tarumaisen aamuruskon valaistuksessa.

Miekat välkkyvät tuossa aamuruskossa. Heimo iskee vasten heimoa, sankari vasten sankaria. Orhit korskuvat, keihäät suhisevat, sotavankkurit vierivät yli veristen ruumiiden, jumalat itse jättävät autuaat asuntonsa ja taistelevat ihmislasten kera. Vihdoin kaikuu kauhun huuto: »Pyhä Hion vaipuu!» Lapset ja naiset parkuvat. Tuli leimahtaa, kaikki sortuu, kaikki murtuu, raunioituu ja häviää tyhjyyteen.

Kaikki kaukana taivaanrannalla. Kaikki kultaisen, kimmeltävän, voitollisen ja armottoman auringonnousun valaistuksessa.

Päivä koittaa korkeammalle. Äly, henkinen kyky, seikkailu saa yhä suuremman sijan kansan mielikuvituksessa. Meren takana ovat aarteet, meren takana kaukaiset maat, ryöstön ja kaupankäynnin rannat. Meri, miesten-syöjä, myrskyinen meri muodostuu sankarien suureksi viholliseksi. Merestä nousevat ihmeelliset tarusaaret kauniine kansoineen ja houkuttelevine neitoineen, merestä raisut, epäystävälliset rannat kauhistuttavine hirviöineen ja jättiläisineen. Mies se, joka viisaudella ja viekkaudella voi uhkaavat vaarat välttää sekä saapua vahingoittumattomana oman kotilietensä ääreen!

Ilias ja Odysseia! Varmaan on niidenkin välillä kokonainen kansa ja aikakausi.

Mutta mitä merkitsevät nämä pienet eroavaisuudet niiden suurten rinnalla, joista homerolainen runous itse kertoo, niiden kansojen ja aikakausien rinnalla, joita se siellä täällä ikään kuin divinatorisella voimalla eteemme vyöryttelee? Ja ne taas, mitä merkitsevät ne niiden vieläkin tarunomaisempien ihmisyyden asteiden rinnalla, jotka koko homerolaisen mielikuvapiirin takaa astuvat eteemme aikojen alkuhämärästä?

Homerosta on kauan pidetty ikään kuin rajana Euroopan ja Aasian, eurooppalaisen ja aasialaisen runouden, eurooppalaisen ja aasialaisen sivistyspiirin ja uskonnollisen haave-elämän välillä. Mutta missä Eurooppa alkaa ja Aasia loppuu, mitä runollisia tai inhimillisiä ominaisuuksia meidän on katsottava ennen kaikkea eurooppalaisiksi, mitä aasialaisiksi – kas, siinä kysymys, joka nykyaikaisen tutkimuksen edistyessä käy ratkaisultaan yhä vaikeammaksi.

Kuitenkin oltiin jo kerran olevinaan niin varmalla ja vakavalla pohjalla! Troija oli hävitetty noin v. 1000 e.Kr., siitä syntynyt hajanaisia laulelmia seuraavilla vuosisadoilla, ne vihdoin koottu yhteen Peisistratoon toimesta kuudennella vuosisadalla – ja niin oli Homeros valmis! Että tuo tarun sokea laulaja itse olisi ollut koko homerolaisen runouden sepittäjä, se kansojen perinnäistietoon perustuva teoria oli tullut kumotuksi jo paljon aikaisemmin.

Mutta kaikki tuo muu oli meidän isillemme ja vielä meidän itsemme koulunpenkillä istuessa varmaa ja vakavaa. Eikä ainoastaan se, mutta paljon muutakin, josta nykyään käy niin kummat ja epäselvät huhut maailmassa.

Kreikkalainen sivistys! Eihän siitä koulunpenkillä tosin paljon tiedetty, eräitä jumalien, sankarien ja hengen ynnä aineen miesten nimiä vain, mutta kuitenkin sen verran, että tiedettiin sen tulleen Egyptistä. Ja Egyptin sivistys oli »alkuperäistä». Se oli syntynyt, kasvanut ja kehittynyt Niilin mudasta aivan kuin koko jokilaakson kukkeus ja kasvillisuus.

Varmaan on vieläkin paljon totta tuossa olettamuksessa. Varmaan ovat hämärän muinaisajan kreikkalaiset paljon egyptiläisiltä oppineet, joiden kanssa he luonnollisesti jo varhain joutuivat tekemisiin merimatkoillaan. Mutta toisten vaikutusten tulva oli tullut Aasiasta. Ja nyt osoittavat viimeaikaiset kaivaukset, että Kreeta, tuo tarusaari, jonne myös monet esihelleeniset tarut viittaavat, on aikoinaan – ja kenties Egyptiä jo paljon aikaisemmin – ollut myöskin oman ja »alkuperäisen» sivistyksen kotisija. Sieltäkin on voinut tulla paljon tärkeitä kulttuurivaikutuksia.

Ja entäs egyptiläisen sivistyksen tähän saakka kiistaton »alkuperäisyys» sitten? Siitäkin kuuluu nyttemmin kummia puheita maailmassa. Keski-Amerikan ikivanhojen kulttuurien sorasta kaivetaan nykyään esille temppeleitä, joiden seinät ovat koristetut samantapaisten jumaltarujen kuvilla kuin muinaisten egyptiläisten. Ja väitetään, että muinaiset egyptiläiset itse, aina kun heiltä kysyttiin, mistä he olivat omille elosijoilleen saapuneet, aina viittasivat länteen, Herakleen patsaille päin...

Mutta miksi mennä niin pitkälle? Onhan sillä verrattain vähän homerolaisen tarumaailman kanssa tekemistä.

Niinpä kyllä. Ainoastaan sen verran, että homerolainen tarumaailma nähtävästi on se valtameri, johon mitä erilaisimmat Välimeren pohjukan sivistysvirrat ovat laskeneet ja sisältönsä tyhjentäneet. Ja tämä on tapahtunut jo niin varhaisina aikoina, että me voimme vain inhimillisen aavistuksen ja runollisen mielikuvituksen siivillä sinne tunkeutua.

Kuitenkin esiintyy tuo maailma meille heti Iliadin ensimmäisessä säkeessä täysin eheänä ja taiteellisena kokonaisuutena. Jumaluustarusto on valmis, ympäröivä kansanelämä on valmis, tavoiltaan, mielipiteiltään ja ominaisuuksiltaan kiteytynyt, ei vähemmän tarun juoni itse ja yleensä sitä edustavat henkilöt ja sankarihahmot. Sellaisia ei yhdessä vuosisadassa luoda. On vaadittu äärettömiä ajanjaksoja, ennen kuin eri ulkonaisten vaikutusten ja eri Hellaan heimojen sisäisten luonteenominaisuuksien lisät ovat voineet noin yhtenäiseksi ja sopusuhtaiseksi maailmaksi kokoutua.

Homerolainen maailma, sellaisena kuin se meille Iliadissa ja Odysseiassa ilmenee, lienee ollut pääpiirteiltään valmis jo ainakin kolmisentuhatta vuotta ennen meidän ajanlaskuamme, mutta arvattavasti jo ennemminkin. Mitkä ovat sitten sen pääpiirteet? Onko meillä nykyisen Euroopan myöhäsyntyisillä lapsilla enää mitään noin kaukaisten asiain kanssa tekemistä?

Ellei olisi, ei myöskään homerolainen runous enää olisi mikään elävä voima eurooppalaisessa kulttuurissa.

Me kohtaamme homerolaisessa runoudessa voimakkaan ja tavoiltaan vielä sotilaallisen kulttuurikansan, joka kuitenkin on jo ehtinyt syvälle olevaisuuden kuiluun kurkistaa. Sen uljuus, sen yritteliäisyys, sen sananparreksi tullut kirkas ja valoisa elämänusko ja elämänhalu ei suinkaan ole naiivin, lapsellisen luonnonkansan ilmi pulputtamaa, vaan sen pohjana on vakava ja traaginen tietoisuus ihmiselämän – ja kaiken elämän – turhuudesta, yksilön vähäpätöisyydestä ja kuoleman kulun tinkimättömästä välttämättömyydestä. Mutta kuoleman ja kaiken katoavaisuuden ajatus ei ollut murtanut tämän kansan elämän-tarmoa, se oli vain sitä voimistanut ja terästänyt. Koska elämä oli niin lyhyt, koska kaikki katosi kuitenkin, koska ei ollut mitään tuonen tuonpuolista, korkeintaan jotakin kalpeaa, toimetonta ja surumielistä varjoelämää, sitä tärkeämpi oli käyttää hyvin tätä elämäänsä, sitä merkityksellisemmäksi kävi jokainen sen hetki, sen vähemmän oli syytä suotta surra, sen enemmän syytä käydä täysin voimin ja pontevin kourin kiinni elämän rattaaseen. Tämä traaginen optimismi, kuten sitä joskus on nimitetty, on oleellista koko homerolaiselle tarumaailmalle. Siltä sielulliselta pohjalta nousevat sen sankarien urotyöt, samalta saa koko heitä ympäröivä elämä, todellinen ja mielikuvituksellinen, oikean arvonsa ja valaistuksensa.

Eikö tuossa ole jotakin hyvin tuttua meille? Eikö se muistuta sangen paljon meidän, 20:nnen vuosisadan lasten, maailmankatsomustamme? Missä on ero oikeastaan? Eiköhän juuri samalta sielulliselta pohjalta kummunne nykyaikaisenkin ihmisen työtarmo, elämänhaluja yritteliäisyys?

Ja sen ovat ihmiset tienneet jo kolmetuhatta vuotta sitten! Mikä nöyryytys meille! Mutta samalla mikä lohdutus, kun ajattelemme, etteivät ne tiet, joita poljemme, ole suinkaan ensi kerran astuttuja, joskin sittemmin ruohottuneita ja metsittyneitä, vaan että niitä myöten on ennenkin raikas ja reipas ihmisyys kulkenut korkeimpaan kukoistukseen ja kulttuuriin.

Itämainen viisaus, sellaisena kuin se esimerkiksi Salomon Saarnaajassa meille esiintyy, oli pysähtynyt kaiken epäilyyn. Kreikkalainen viisaus, sekin kyllin epäiltyään, otti tuosta askeleen eteenpäin ja johti juuri kaiken-epäilyn ja kaiken-turhuuden tunnosta syvimmän opin, mitä ihmiskunta tänäkään päivänä vielä on tullut tuntemaan, nimittäin opin elämän arvosta, hetken, kultaisen, kiitävän, lyhyen elämänhetken kauniista kimmellyksestä.

2

Tyypillisin homerolaisen tarumaailman sankareista on ehkä Akilleus. Näyttää kuin runo hänen hahmossaan olisi tahtonut kuvata todellisen sankarin ihanteen, sellaisena kuin tuon ajan helleenit sen käsittivät, valtavan, voittamattoman sodassa, uskollisen ystävyydessä, kiivaan vihassa ja aran kaikessa, mikä koski miehen kunniaa. Hänenpä, uljuuden, maineen ja voiman seppelöimän urhon suusta kaikuu myös kauneimpana tietoisuus elämän lyhyydestä ja kerran kadotetun, ajallisen hetken iäisestä korvaamattomuudesta.

Jo hänen äidillään, meren-jumalatar Thetiksellä on ollut tunne häntä synnyttäissä, että poika ei tulisi kauan elämään. Ja Akilleus itse sanoo siinä kuolemattomassa kohtauksessa, jossa helleenien lähettiläät Aias, Odysseus ja Foinix koettavat häntä jälleen sovintoon Agamemnonin kanssa taivuttaa, että hänen elämänsä mitta on matemaattisesti epäsuorassa suhteessa hänen maineeseensa: jos hän jää Troijaa muiden kreikkalaisten kera piirittämään, silloin on kotiinpalaus häneltä evätty, pikainen surma on hänet saavuttava, mutta hänen urhoutensa maine on elävä iankaikkisesti. Mutta jos hän palajaa rauhassa takaisin isiensä armaaseen maahan, silloin on hänen maineensa seppel kuihtuva, mutta hänen elämänsä on kestävä kauan eikä ennenaikainen kuolema ole sitä katkaiseva.

Näin sanoessaan Akilleus tosin uhkaa valita jälkimmäisen vaihtoehdon. Mutta me huomaamme heti, että se on uhman, vihan ja tilapäisen mielen myrtyneisyyden puhetta, jolla ei ole mitään syvempää pohjaa sankarin koko olemuksessa. Hänen sielussaan on kyllä nuoruudesta saakka soinut se kohtalotarten laulu, jossa nämä ovat luvanneet hänelle sankarin todellisen arvon, pitkän maineen mutta lyhyen elämän. Näin käy, näin tapahtuukin. Akilleus sortuu. Mutta juuri tekemällä hänet tietoiseksi oman elämänsä lankaa uhkaavasta kohtalosta on homerolainen runo alusta alkaen luonut hänen päänsä ympärille tuon traagisen optimismin tai sankarillisen traagisuuden tunnon, joka ei voi olla meitä esteettisesti syvältä järkyttämättä.

Helleeniset runoilijat olivat jo homerolaisena aikana herkuttelijoita. Nuorena kuolevan, erinomaisilla lahjoilla varustetun sankarin traagisuus ei vielä riitä heille: he antavat hänen, jonka otsaan jo syntymästä on lyhyen elämäniän surumielinen leima kirjoitettu, samalla intohimoisesti rakastaa elämää. Elämän rinnalla eivät kaiken maailman aarteet merkitse hänelle mitään, sanoo hän, eivät Ilionin, eivät itse Apollon temppelinkään. Niitä kaikkia saa sodassa, saa taistelemalla, niin karjaa kuin kolmijalkoja ja ruskeaharjaisia hevosia. Mutta ihmisen henki, sanoo hän, ei palaja koskaan, sen jälkeen kun se kerran on haihtunut kuolevan huulilta. Tämän tietoisuuden vuoksi on elämä kallis hänelle. Siksi hän ei sotatantereella kiivaimmin temmeltäessäänkään esiinny meille sokeana uskalikkona, vaaran ja kuoleman kevytmielisenä uhmaajana, mutta todellisen, sivistyneen sankarin perikuvana, joka tietää mitä hän tekee, silloinkin kun hän panee henkensä alttiiksi hänelle henkeä kalliimpien tarkoitusperien toteuttamiseksi.

Muutoinkin on koko tuo telttakohtaus maailmanrunouden huippuja ja varmaan Hektorin ja Andromakhen syystä ihaillun kohtauksen rinnalla helmi itse homerolaisenkin runouden kirjo-kankaassa. Kaikki siinä suorastaan uhkuu korkeinta kauneutta ja inhimillisyyttä. Lähettiläät tulevat ja tapaavat Akilleun istumassa telttansa ovella luuttu kädessään ja laulamassa miesten voitteloita. Häntä vastapäätä istuu hänen ystävänsä Patroklos vaikenevaisena, kunnioittavana kuulijana. Laulun loputtua tapahtuu yleinen tervehtiminen, lähettiläät pyydetään telttaan, istutetaan purppuramatoille ja heille tarjotaan viiniä ynnä kaikessa yksinkertaisessa patriarkallisuudessaan miellyttävä liha-ateria, joka samassa silmänräpäyksessä valmistetaan. Sitten vasta esittää Odysseus asiansa.

Hän tekee sen tavallisella kaunopuheisuudellaan. Hän kuvailee kreikkalaisten hätää ja muistuttaa Akilleun mieleen, mitä tämän isä Peleus oli sanonut lähettäessään poikansa Agamemnonin avuksi Troijaa valloittamaan: voitto oli seuraava Akilleun askeleita, mutta hänen oli koetettava hillitä ylpeää sydäntään. Paljon lupaa nyt Agamemnon hänelle riidan sovittajaisiksi, kultaa ja hevosia, kaupunkeja ja naisia, Briseiksen, jonka hän aikaisemmin oli Akilleulta ottanut mahtisanallaan, vieläpä oman tyttärensä ruhtinaallisine myötäjäisineen.

Nousee nyt Akilleus puhumaan. Hän tekee sen voimalla, vihalla ja intohimolla, joka on muuten outoa homerolaisen runouden tyynelle sanontatavalle, muistuttaen miltei Shakespearea. Hän huomauttaa, mikä vääryys hänelle on alituisesti tapahtunut, kun hän, urhoollisista urhoollisin, joka aina on katsonut silmiin kuolemaa, on saanut vain saman osan voittosaaliista kuin pelkurikin. Kaksitoista kaupunkia hän on merisodalla valloittanut ja yksitoista maasodalla, valinnut parhaat aarteet sieltä ja tuonut kaikki Agamemnonille. Tämä on istunut vain kädet ristissä laivojensa lähellä ja ottanut kaikki vastaan kuin hyväkin voittosankari. Muille päälliköille ja kuninkaille hän on jaellut kunnialahjoja, Akilleulta yksin hän on ottanut pois jotakin, nimittäin ihanan naisen, jonka kanssa hän nyt hekkumoikoon kylläkseen! Mistä sitten on koko tämä sotaretki saanut alkunsa? Miksi on Atreun poika tänne johdattanut Hellaan ruhtinaat? Eikö Helenan vuoksi? Rakastavatko naisiaan siis yksin Atreun pojat (Agamemnon ja Menelaos)? Eikö jokainen jalo ja viisas mies? Älköön hän enää yrittäkö Akilleun mieltä tiedustella! Koskaan ei Akilleus enää ole luottava häneen!

Näin edelleen.

Kauniina, suloisena, surunvoittoisena esiintyy meille Akilleun sankarihahmo, kaikesta rajuudestaan ja hillittömyydestään huolimatta. Samalla kun hän on suurin sankari, hän on myös inhimillisin ihminen Hellaan ruhtinaiden seassa. Siis myöskin syvimmin traaginen. Niinpä sopiikin parhaiten hänen suuhunsa tuo ikään kuin koko ihmiskunnan sydämestä kumpuava lause, jonka hän tuonelan tummalta ovelta sittemmin siellä käyvälle Odysseulle linkoaa: mieluummin tahtoisi hän olla kurjin päiväpalkkalainen maan päällä kuin hallita koko vainajien valtakuntaa!

Valtava voimassaan on myös Akilleun vastustaja Agamemnon. Runo on varustanut hänet miltei yliluonnollisella arvokkuudella ja majesteettisuudella. Hänenkin hahmoansa suurentaa hänen kohtalonsa syvä traagisuus, joka tosin kohtaa häntä vasta hänen kotiin palattuaan: hänen oma vaimonsa saattaa surman hänelle. Eipä hän suotta ollutkaan Atreun poika, Tantaloksen turmaan ja rikoksiin vihityn heimon jälkeläinen.

Agamemnonin kautta me ikään kuin siirrymme sankareista jättiläisiin ja puolijumaliin, siihen harmajaan esipolveen, joka jo homerolaisten runoilijain aikana mahtoi kangastaa kansan mielissä tarunomaiselta. Se vilahtaa meidän sielunsilmiimme sieltä täältä homerolaisten säkeiden takaa, enin kuitenkin ehkä Nestorin, Pyloon kaikuvan puhujan, jonka runo sanoo jo eläneen kahden sukupolven iän ja nyt kolmatta samalla sananvoimalla hallitsevan. Riidan syntyessä Akilleun ja Agamemnonin välillä hän nousee ylös ja muistuttaa, antaakseen ikään kuin enemmän pontta sanoilleen, mitä miehiä hän on ennen nähnyt ja kuinka nämäkin ovat häntä kunniassa pitäneet. Peirithoon ja Dryaan, Polyfemoksen ja Theseun kalpaveli hän on ollut, ja hän sanoo: uskokaa, ne olivat voimakkaimmat kaikista maan asukkaista, olivat itse ja taistelivat vain vastaan voimakkaimpia. Keitä vastaan sitten? Vuorikentaureja! Tällä yhdellä ainoalla sanalla siirtää runo meidät jälleen arvaamattomia askelmittoja taaksepäin, niihin tarun ja mielikuvituksen kyklooppisiin aikoihin, jolloin jokaisessa vuorenkolossa asui peljätty hirviö, jolloin eläinten ja ihmisten epämuodostumat vallitsivat maailmaa, jolloin jumalat tulivat ihmisten tytärten tykö ja siittivät heidän kerallaan yliluonnollisia jättiolentoja.

Mutta niilläkin mielikuvitteluilla on ollut varmaan jokin vastaavaisuutensa todellisuudessa.

On ollut aika, monia vuosituhansia sitten – Hellaassa niin kuin muuallakin maailmassa -, jolloin ero ihmisen ja muun luonnon välillä on ollut niin pieni, että ihminen on joka hetki ollut sen kanssa suoranaisessa, välittömässä yhteydessä ja kosketuksessa. Eläimet ovat olleet hänen veljiään, kukat kedoilla hänen sisariaan, hän on käyskennellyt niiden keskellä ystävällisenä niille, joita hän voi jollakin muotoa käyttää hyväkseen, vihamielisenä, nuijaansa, käpäliinsä ja hampaisiinsa turvautuvana niitä kohtaan, jotka jollakin tapaa saattoivat uhata hänen olemassaoloaan. Kehittymättömien aivojen kummitukset hallitsivat hänen henkistä elämäänsä. Mutta enemmän kuin se merkitsi hänelle hänen läheisin ruumiillinen elämänsä, hänen yksinkertaiset viettinsä ja intohimonsa, nälkä ja rakkaus, molemmat tuon saman suuren ja salaperäisen voiman synnyttämiä, jota on tapa itsesäilytysvietiksi nimittää. Mutta sama vietti määräsi hänen suhteensa muuhunkin luontoon, siihenkin, joka ei välittömästi voinut olla hänelle hyödyksi eikä vahingoksi. Yön pimeys pelotti häntä, ukonjyrinä sai hänen kasvonsa kalpenemaan, kuolleen sukulaisen näky sai hänen sydämensä kutistumaan sanomattomasta aaveellisesta kauhistuksesta. Suuri tuntematon ympäröi joka taholta häntä. Eikä se varmaankaan voinut olla ihmisen ystävä, koska se ei tullut esille, koska se ei itseään ilmoittanut, koska sen koti oli yö ja sen aseita kuolema ja luonnonmullistukset. Hirvittävä, peljättävä se oli ja siksi oli sitä koetettava sovittaa ja lepyttää.

Varmaan ovat kaikki pahat jumalat paljon vanhempia kuin hyvät. Pelko on epäilemättä ollut ihmisen ensimmäinen tunne luonnon valtojen edessä. Vasta paljon myöhemmin on hänessä voinut syntyä hartaus ja kiitollisuus.

Mitä äärettömiä aikakausia onkaan tarvittu kreikkalaisen jumalaistaruston luomiseksi! Jo homerolaisessa runoudessa se esiintyy meille täysin valmiina ja sopusuhtaisesti muovailtuna kaikessa valoisassa, kuulakkaassa kauneudessaan. Mutta olisi väärin luulla, että se olisi aina ollut sellainen. Nuo jalot hahmot ovat varmaan alkuaan olleet hyvinkin epäinhimillisiä ja vääristyneitä, olkoon sitten, että tuo uskonnollisten mielikuvien ääretön muovailutyö on helleenien itsensä tai joidenkin muiden kansojen, arvattavasti lähinnä egyptiläisten ja Kreetan alkuasukasten suorittama. Pienoiskoossa me saamme siitä mielikuvan kreikkalaisesta kuvanveistosta. Vanhimmissa Apollo-kuvissa esimerkiksi on egyptiläinen vaikutus vielä varsin tuntuva. Koko tyyppi vaikuttaa meihin kylmältä, tylyltä, kaavoihin kangistuneelta. Vasta vähitellen, vuosisatojen kuluessa, pehmentyy sen mittaeltu, matemaattinen kauneus lempeäksi, valoisaksi, vapaaksi ja inhimilliseksi. Toisin sanoen: helleeniseksi, ja samalla on sanottu, mikä oli syvin ja vielä nykyäänkin silmäänpistävin ero egyptiläisen ja kreikkalaisen hengenelämän, uskonnon, kauneuskäsityksen ja yhteiskuntaihanteen välillä.

Varmaankin lainasivat kreikkalaiset paljon muotoja Välimeren vanhemmilta kulttuurikansoilta. Mutta he valoivat niihin uuden sisällyksen. Tuo sisällys, tuo henki, Hellaan syvä, kuulakka kansansielu on ollut pääasiallisilta aineosiltaan valmis jo homerolaisen runouden aikana, joskin se ateenalaisessa muodossaan myöhemmin saavutti suurimman kukoistuksensa ja yksityiskohtaisimman hienostuksensa.

Runouteen nähden, joka tässä ennen muita tulee kysymykseen, merkitsi helleenisyys ihmisyyden kaikinpuolista, samalla rehevää ja kuitenkin tarkasti rajoitettua kuvastelemista. Se oli vapaan mielikuvituksen leikkiä, mutta aina kiinteän järjen – ei arkipäiväisen ymmärryksen – alle alistettua. Itämaiseen, esimerkiksi raamatulliseen runouteen verrattuna se on hyvinkin realistista ja todellisuuden pohjalla liikkuvaa. Intialaisen kukkean runouden rinnalla se on kylläkin karua ja luisevaa, äärimmilleen tyylitellyn, ylimyksellisen ja yliesteettisen kiinalaisen laulun rinnalla taas varsin yksinkertaista ja kansanvaltaista. Se on aamuruskon runoutta. Se on nuoren, terveen, nousevan, kauneusjanoisen kansan runoutta, kansan, jonka sielussa sen eri kyvyt, kuten järki, tunne, tahto ja mielikuvitus olivat yhtyneet tavattoman sopusuhtaiseksi kokonaisuudeksi. Mikään niistä ei ollut ylivallassa eikä edellä muita. Kaikki toivat vain oman lisänsä kuvitellun, muotoihin muovailtavan korkeamman ihmisyyden kauneus mereen.

Jos homerolainen runous ylimalkaan on kauneusarvoltaan johonkin verrattavissa, lienee se intialaiseen, joka eräiltä inhimillisiltä arvoiltaan onkin ehkä tässä pelottavassa kilpailussa etusijaan asetettava. Sitä sivistynyttä lempeyttä, sitä suvaitsevaa humaanisuutta, sitä hienostunutta sielunherkkyyttä ja tunteen aateluutta, joka henkii meitä vastaan Sakuntalan, Vasantasenan ja Nala ja Damayantin laululehdistä, ei homerolainen runous voita. Sen sotaiset, jäntevät, tarmo- ja toimikykyiset ihmiset ovat toista verta. Samoin on näitä sielullisia arvoja vastaava taiteellinen asu toinen. Intialaista runoutta lukiessa on kuin kaahlaisi polvia myöten kukkasissa. Helleenisen runouden keveä keinunta muistuttaa taas laivankantta sinisellä merellä, päivän päältä hellittäessä, raikkaan, suolaisen tuulen purjeita pullistaessa.

3

Homerolainen runous oli heräävän, alkuperäisen kreikkalaisen runouden yhteistuote. Taikka kuka tietää, ehkä sen keralla meni mailleen eräs kreikkalaista vanhempi, mutta sille sukulainen kulttuurimuoto, sama, jota mykeeneläiseksi sanotaan. Varmaa vain on, että tuon runouden takana seisonut tarumaailma ei silti jäänyt kreikkalaiselle hengenelämälle kuolleeksi ja hedelmättömäksi.

Niin oli laita esimerkiksi spartalaisen tarupiirin, jota helleeninen runous ylimalkaan saa kiittää eräistä kaikkein ihanimmista ja juhlallisimmista aiheistaan. Tantaloksen suku, Atreun pojat Menelaos ja Agamemnon, Helenan ryöstö, Agamemnonin onnettomien lasten kohtalot, kaikki tuo traaginen ainehisto on tietysti syntynyt vasta vähitellen kansan mielikuvituksessa ja vasta sukupolvien yhteistyöllä saanut lopullisen runomuotonsa ja ilmaisunsa. Mutta on suuri ero sen tavan välillä, miten homerolaiset laulajat noita taruhenkilöitä käsittelivät, ja sen, miten myöhemmät suuret traagiset runoilijat. Edellisille on asia vielä aivan kuin eilen tapahtunut, Agamemnon on heille elävä olento, jonka he miltei ovat tunteneet ja joka toimii, liikkuu, tuntee ja ajattelee tuossa meidän edessämme. Myöhemmin, ateenalaisen runouden kultakautena, hän on jo siirtynyt ikään kuin kauas taivaanrantaan, pelkäksi runolliseksi mielikuvaksi. Huomaa heti, että välillä olevat vuosisadat – jos tuo lakedaimonilainen kuningassuku sitten lie elänyt koskaan – jo ovat tehneet tyylittelevän tehtävänsä.

Homerolainen runous tuli siten koko myöhäisemmänkin helleenisen kansanhengen kulmakiveksi. Epäilemättä se ei ole koskaan ollut sanan varsinaisessa merkityksessä kansanrunoutta, kuten esimerkiksi meidän Kalevalamme. Ylimyksellistä ritarirunoutta se on ollut, ruhtinasrunoutta, jonka nauttijat ja ymmärtäjät ovat olleet maan ylhäisintä ja sivistyneintä valiojoukkoa. Varmaan ovat Ilias ja Odysseia taideteoksina paljon tuosta yleisönsä korkeasta kehitystasosta voittaneet. Niiden plastinen kauneus, suloinen sanonta, kuvien selväpiirteisyys ja ennen kaikkea sankarihahmojen ylevä juhlallisuus ovat varmaankin olleet olennaisia jo varhaisimman helleenisyyden ruhtinashoveille ja sivistyskeskuksille.

Monessakin suhteessa johtaa homerolainen runous ajatuksen meidän omaan kansalliseepokseemme. Niin erilaista kuin onkin kuvitella valkopartaista karjalaista runolaulajaa kesäisen nuottasaarensa rannalla tai korpikuusen juurella, nuotiotulen ääressä ja tuikkivien tähtien alla ikuisia virsiään virittämässä sekä homerolaista »rapsodia» majesteettisessa manttelissaan, välkkyvien aseiden ja patriarkallisten ruhtinaiden keskellä Akilleun, Peleun pojan, vihaa laulamassa, niin paljon yhtymäkohtia tarjoaa kuitenkin tuo kuvittelu. Ja ennen kaikkea: esteettisiä yhtymäkohtia. On jotakin samaa homerolaisen ja kalevalaisen runouden kauneuskäsityksessä, joskin myös syviä eroavaisuuksia. Yhtäläisyyksien joukossa tahtoisin silloin mainita molempien raikkaan ja naiivin luonnollisuuden, molempien kyvyn valaa kuvailemansa tapaukset ja henkilöt kummalliseen, tarun ja todellisuuden väliseen aamuautereesen, perustunnelman syvyyden ja sanonnan keveyden, vielä lisäksi ihmisten ainaisen vetoamisen yliluonnollisiin voimiin ja jumaluusolentoihin. Kalevalainen jumaltarusto tosin ei ole lähestulkoonkaan niin pitkälle kehitetty kuin kreikkalaisten, mutta sen sijaan tuntuu sen ihmisten sielunelämä verrattomasti kehittyneemmältä ja monipuolisemmalta.

Homeros on kuvaamataiteellisen, Kalevala säveltaiteellisen kansan kertomaruno. Siitä niiden syvät sisäiset eroavaisuudet. Myöskin voisi sanoa, että Homeros on lähempänä länsimaista, Kalevala itämaista kansansielua, »länsimainen» silloin käytettynä jotakin rajoitettua, täsmällistettyä ja reaalista, »itämainen» jotakin mystistä, fantastista ja rajatonta merkitsemään. Homerolaista runoutta lukiessa lepää ihmissielu kuin kirkas merenpinta kajastellen sen päällä päilyvää taivaankantta. Kalevalainen runous liikuttaa sen taas milloin kuutamoiseksi, milloin aurinkoiseksi, milloin synkäksi ja loihtulauluiseksi aallonläikäksi.

Jättäkäämme jo vertaukset, vaikka emme silti vertailuja. Tosiasiana pysyy, että monet niistä esteettisistä arvoista, jotka homerolaisessa runoudessa ilmenevät, ovat sittemmin tulleet määrääviksi koko länsimaiselle taidekäsitykselle. Kalevalalle erikoiset esteettiset arvot taas, jotka näiden rivien kirjoittajan mielestä kyllä pystyvät homerolaisten kanssa kilpailemaan, eivät vielä ole edes suomalaista saati sitten muiden kansojen taidekäsitystä määränneet. Mutta mikään ei estä meitä kuvittelemasta, että kerran niinkin on tapahtuva. Sitä ennen on maailman kuitenkin herkistyttävä ja hienostuttava Kalevalan lempeän laulumaailman kaltaiseksi, joka nykyisellä amerikkalaisuuden ja preussilaisuuden aikakaudella näyttää jotakuinkin etäiseltä unelmalta.

Eräs homerolaisen – sanoin kuin kalevalaisenkin – runouden pääominaisuuksia on, ettei se ole tehtyä enemmän päällä kuin sydämelläkään, vaan niin sanoaksemme koko kouralla, koko ihmisyydellä, on tarvittu terveitä ihmisiä luomaan sitä, ja tarvitaan myös terveitä siitä nauttimaan. Taikka oikeammin: ainakin kaipuuta terveyteen, terveellisen henkisen ravinnon ikävöimistä, halua ehjentyä, karaistua ja kokonaistua omalta sielulliselta olennoltaan. Niin kauan kuin tuota pyrkimystä on sivistyneen ihmiskunnan rajamerkkien sisällä, tulee myös homerolainen runous elämään.

Kreikkalainen kansanhenki oli kuitenkin liian laaja mahtuakseen homerolaisen, todellakin hiukan liian karun ja rajoitetun kauneusmaailman puitteisiin. Pitkien ja nähtävästi sangen barbaaristen vuosisatojen jälkeen koitti helleenisyydelle Ateenan taiteellisen kukoistuskauden mukana uusi aamu, uusi keskipäivän korkeus. Yhden vuosisadan kestäessä (vv. 500-400 e.Kr.), persialaissotien ja peloponnesolaissotien välisenä lyhyenä ajanjaksona se nousi taimelle, nuokkui ja lakastui. Homerolaiset sankarit olivat menneet menojaan, ilmeni uusia, ensin ankaria sotilashahmoja, kuten Miltiades ja Themistokles, sitten kaiken ruumiillisen ja sielullisen sopusoinnun perikuvia, kuten Perikles ja Sofokles, vihdoin rappeutuvan ajan tyypillisiä edustajia, kuten Alkibiades, Sokrates ja Euripides. Lukija hämmästyy ehkä tavatessaan Sokrateen kunnioitetun nimen noin merkillisesti käytettynä, mutta olkoon hänen persoonallisuutensa muutoin ollut kuinka jalo tahansa ja kuinka suuret tahansa hänen ansionsa Ateenan kansalaisten ajatuskyvyn kehittämiseen nähden, esteettisenä ilmiönä hän epäilemättä oli aika poroporvari. Ja jo se seikka, että kansanhengen päähuomio nähtävästi samoihin aikoihin kääntyi pois puhtaasti esteettisistä nautinnoista siveys-opillisiin ongelmiin, todistaa rappeutumisen ajan jo lähestyneen. Järkeily tappoi runouden, viisastelu taiteen ja mielikuvituksen. Turhaa on sanoa sen johtuneen yksinomaan »tapojen turmeluksesta» , kuten tuo helppohintainen historiallinen lauseparsi kuuluu. Yhtä hyvällä oikeudella voisi joku toinen väittää sen ajan siveellisestä pyrkimyksestä, siis juuri edellisen vastakohdasta johtuneen. Kumpikin ovat nimittäin korkeimman ja terveimmän runouden vihollisia. Niiden olemassaolo – jota meidän ei ole tarvis epäillä – yksin todistaa, että kansanhenki jo jollakin tapaa on järkähtänyt juuriltaan, että se on luonnollisen pohjansa kadottanut ja pyrkii omia keinotekoisia teitään entistä eheyttään saavuttamaan.

Sille, jolle taide on jotakin pyhää ja kauneus jumalallista, korkeinta uskontoa, on moinen asioiden meno luonnollisesti valitettavaa. Mutta se kuuluu kansojen kehitykseen, niin kuin kevät, kesä, syksy ja talvi luonnon elämään. Myöskään kansat eivät ole ikuisia. Niidenkin on mentävä menojaan, kuten yksilöidenkin, ja kaiken, mikä on syntynyt, täytyy kuolla. Niin on laita myös esteettisten arvojen, taideilmiöiden ja kauneuskäsitysten. Mutta kukin kansa elää nähtävästi voimakkainta kauneuselämäänsä nuoruutensa juhannusjuhlassa. Sen mielikuvitus on silloin kyllin tuores vielä toimiakseen vapaasti ja keveästi, mutta ei enää lapsellisen Hihaton syvimmän järjellisyydenkään poluilta poiketakseen. Se sulkee piiriinsä koko ihmisyyden, kansan vanhetessa saa joko käytännöllinen järki tai epätoivoinen kuolemanpelkoja sitä vastaava nautinnonhalu voiton siinä, jolloin sen henki joko kangistuu kaavoihinsa tai höllentyy ja rappeutuu. Kaikki nuo oireet saattavat olla myös yhtaikaa ja samassa kansanhengessä havaittavina. Taikka kenties ne kaikki kuuluvatkin yhteen, ollen saman suuren itsesäilytys vaiston synnyttämiä, joka ei tahdo tunnustaa vanhuutta, joka ei tahdo alistua kuolemalle, vaan taistelee sitä vastaan kynsin hampain milloin itsekurituksen, milloin itsehävityksen, milloin käytännöllisen järjen, milloin rajattoman aistihekkuman aseilla, vain elääkseen, vain tunteakseen elämän kosketusta. Näin oli laita ateenalaisen kansanhengen aikoinaan ja niin on ollut varmaan kerran myös mykeeneläisen.

Me ymmärrämme parhaiten tuon, jos jälleen ajattelemme omaa kohtaamme ja omaa kansallista viljelystämme. Varmaan on karjalainen kansanluonne meillä Suomessa syvimmin viljelty, mutta samalla rappeutunein. Siinäkin ovat kaikki yllä mainitut vanhuuden oireet olemassa: tapojen turmelus, kaupustelu-järki, epätoivon iloja usein myös palava uskonnollisuus. Se on jo horjahtanut pois alkuperäiseltä kalevalaiselta kannaltaan, mutta ehtinyt myös tuoda suomalaiseen hengenelämään suuremman lisän kuin mikään muu heimo meillä.

Voi olla totta myös, ettei koko Suomen kansa koskaan tule mitään suurempaa ja omintakeisempaa lisää ihmiskunnan yhteiseen kulttuuriin lahjoittamaan kuin Kalevalan. Silloin saattaa olla meille lohdutuksena, että kreikkalaisten laita ainakin kirjallisella alalla on hiukan samoin. Senkin pysyvimpänä kirjallisena muistomerkkinä tulee varmaan aina Homeros säilymään. Vaikea on ajatella helleenistä kansanhenkeä ilman sen lyyrisiä tai draamallisia tulkitsijoita, vaikein kuitenkin ilman eeppisiä. Syviä, kauniita, suorastaan ihmisyyden sydämestä kumpuavia ovat kreikkalaisen murhenäytelmän kuorot, mutta ne vaikuttavat kuitenkin aina jonkin verran hautajaisilta Homeroksen aamuraikkauden rinnalla. Nausikaa! Ikuinen nuoruus kimmeltelee homerolaisen runouden yllä aivan kuin viileän, suolaisen meren vaahti tuon kylpevän kuninkaantyttären heleällä iholla. Sellaiseksi me tahdomme helleenistä kansanhenkeä kuvitella, ja sellaisen kuvan on Homeros antanut siitä.

Homerolainen runous vakiutti plastisen kauneuden muodot maailmaan. Aikana, jolloin sittemmin niin suloiseen kauneuteen kehittynyt kreikkalainen kuvanveistotaide vielä oli varsin epävapaa ja vieraiden vaikutusten alainen, se loi sarjan valtavia, sopusuhtaisia muistopatsaita, kiteyttäen niissä ei vain oman kansansa ja omien vuosisatojensa, vaan kaikkien kansojen ja kaikkien aikojen plastisia ihannemittoja. Siksi ei olekaan aivan väärin sanoa, että Homeros oli Hellaan ensimmäinen ja suurin kuvanveistäjä.

Samalla hän oli suuri järjestäjä. Kautta kaikkien maiden ja kaikkien aikojen on homerolainen ja sen keralla koko kreikkalainen runous vaikuttanut makua puhdistavasti, mielikuvien rajattomuutta hillitsevästi, pyyhkien pois barbaarisia, sekasortoisia päähänpistoja, polvistaen ihmisiä järjellisen, viljellyn kauneuskäsityksen ikuisen jumalattaren kasvojen eteen. Koko länsimainen kirjallisuus ja länsimainen sivistys lepää sillä pohjalla.

Mutta se ei ole suinkaan tapahtunut ilman taistelua. Tuhantisen vuotta jälkeen Homeroksen lähti samasta Välimeren perukasta toinen voima, toisen kansallisen mahtiponnen pitkälle kantava kauneusmuoto, joka alusta alkaen oli edelliselle vihamielinen. Niin paljon kuin ne ovat toisiinsa sekoittuneetkin, niin monta aselepoa kuin on tehtykin niiden välillä, ovat ne tähän päivään saakka seisoneet jyrkästi vastakkain, usein samassa ajassa ja samassa kansanhengessä, jopa saman yksilön sydämessäkin.

Se oli juutalaisuus, se oli kristinusko.

Lähde: Eino Leino: Maailmankirjailijoita. Mietelmiä, toim. Aarre M. Peltonen, Otava 1978, julkaistu alun perin lehdessä Uusi Aura 2.2.1913, 8.21913. ja 25.2.1913