Historian filosofiasta

Historian filosofiasta.

Kirjoittanut Victor Cousin

Ihmiskunnan elämän muodostaa joukko suuria tapahtumia, jotka seuraavat toinen toistaan, mutta joista jokainen erikseen katsottuna on itsenäinen kokonaisuus, pitempi tai lyhyempi näytelmä, jolla on alkuvaiheensa, kehityksensä ja päätekohtansa. Nämä eri näytelmät ovat ihmiskunnan eri aikakausia. Historian tehtävänä on piirtää kuva kaikista näistä aikakausista. Historioitsijan varsinainen tutkimus kohdistuu yksityisiin tapahtumiin, joiden keskinäisen yhteyden ja todelliset syyt hän yrittää selvittää. Hänen onkin antauduttava nimenomaan tutkimaan ja etsimään näitä syitä, mikäli hän aikoo käsitellä omaa ainettaan ja vain omaa ainettaan. Mennessään ulkopuolelle tämän piirin hän joutuu tekemään epämääräisiä yleistyksiä, mutta tämäntapaiset kaikkeen soveltuvat yleismietteet eivät lopulta sovellu mihinkään, ja koko työ jää vaille selvää luonnetta. Toiselta puolen tulee sen värityksen, s. o. sen tavan, jolla historioitsija kuvailee tapahtumia, samoin kuin hänen aatteidensakin, s. o. sen tavan, jolla hän niitä selittää, olla kuvattavan erikoisuutta ilmentävä ja paikallinen, sillä sekä väritys että aatteet viittaavat sellaiseen, mikä on erikoisluonteista: niiden tarkoitus on herättää eloon menneisyys ja kuvata todellisuutta. Sen vuoksi on niiden saatava leimansa siitä, mikä on todellisuudelle ja elämälle ominaista: niiden tulee olla yksilöllisesti määrättyjä. Siitä yksin riippuu, saako esitys loistoa ja voimaa sekä samalla luonnollisuutta, vain sikäli historioitsija voi olla maalari ja runoilija eksymättä aineensa ulkopuolelle ja unohtamatta tehtävänsä arvokkuutta, taikka itse asiassa juuri sen vuoksi, että hän pitää tarkasti silmällä sekä tehtäväänsä että ainettaan.

Näin historian runotar rientää halki aikojen, kulkee sukupolvesta sukupolveen, aikakaudesta toiseen, uskollisesti loihtien esiin niiden vaiheet järjestyksessään sekä osoittaen, mitkä todelliset syyt milläkin aikakaudella aiheuttivat minkin tapahtuman ja antoivat sille ominaisen leiman. Historia selittää ja se kuvaa. Mutta kun se on selittänyt ja kuvannut kaikki ihmiskunnan eri aikakaudet toisen toisensa jälkeen, niin nämä kuvat ja opetukset ovat esittäneet ja selvittäneet vain sarjan yksityisiä ilmiöitä: tämä sarja kokonaisuudessaan on se, mitä tavallisesti sanotaan yleiseksi historiaksi. Mutta onkohan se sitten todella yleistä historiaa? Miten pelkkä suurempi tai suppeampi kokoelma yksityiskohtia voisi herättää yleisyyden käsitteen? Mitä koossapitävää on enemmän tai vähemmän laajassa moninaisuudessa? Olen lukenut kaikki historiat, tiedän, mitä kaikkea on tapahtunut ihmisten keskuudessa, tiedän, mitä Rooma, Kreikka, Judea, Egypti ja Intia ovat olleet, tunnen keskiajan ja uuden ajan; mikään kansa ei ole minulle tuntematon, mikään tapaus ei ole jäänyt minulta huomaamatta, mutta mitä minä loppujen lopuksi tiedän? Tiedän, että ihmiskunta nyt on niin ja niin vanha, että se on kokenut enemmän tai vähemmän huomattavia vaiheita, täällä tästä, tuolla tuosta syystä. Historian oli opetettava minulle kaikki tämä, ja se on sen tehnyt. Se on täyttänyt tehtävänsä, mutta päättyvätkö tarpeeni tähän ja eikö minun tarvitse enää muuta tietää eikä tutkia sen enempää ihmiskunnan ja maailman kohtaloa? Olette antaneet menneisyyden vyöryä virran lailla silmieni editse, olette näyttäneet minulle ne maat, jotka se on jo läpäissyt, rannat, joita se on ahmaissut, myrskyt, jotka ovat kuohuttaneet sen laineita, sanalla sanoen, olette kertoneet sen juoksun vaiheet minulle, jonka se on ahmaiseva, niinkuin se on niellyt minun edeltäjänikin. Mutta minkälainen on sitten olemukseltaan se liike, joka sitä ajaa ja mihin päämäärään se pyrkii? Minkä tähden virran kulku on milloin tyyntä, milloin rajua? Eikö sen säännöttömyyksille ole löydettävissä mitään sääntöä, eikö sen pyörteillä ole mitään lakia?

Eikö itse sen olemassaololle ole mitään perustetta? Siinä se, mitä tahdon tietää ja mikä on minulle tärkeätä tietää, sillä muuten en tiedä mitään, vaan näen joka taholla vain merkityksettömiä tapahtumia ja oikukkaan kohtalon sattumanvaraista leikkiä. Mutta mitä tietoa on tieto jostakin pelkästään satunnaisesta, hetkellisestä ja katoavasta?

Mutta sattuma, sanotaan, on juuri todellista? Epäilemättä, mutta todellinen ei ole samaa kuin tosi. Todellinen tulee meidän tietopiiriimme vain, mikäli se vastaa totuutta, jota se heijastaa, jonka mukainen se on. Todellisen yläpuolella on sen olemassaolon oikeutus, katoavaiseen maailmaan sisältyy toinen, joka on katoamaton, joka on sen periolemus, sen totuus ja arvo.

On mahdotonta tuntea itse totuutta sellaisenaan, koskapa siihen ei päästä kuin kulkemalla todellisen kautta; ei taas riitä, että tuntee vain todellisen, sillä todellinen ei ole muuta kuin toden enemmän tai vähemmän uskollinen ilmenemys. Jos pitää ilmenemystä, kuvaa, symbolia tai merkkiä itse merkittävänä asiana, itse totuutena, tekee itsensä syypääksi pahaan ja kovin tavalliseen erehdykseen, johon lankeaa, kun tutkii tai kuvailee näkyväistä ja aistillista osaa inhimillisissä vaiheissa kohoamatta niiden alkusyyhyn ja todelliseen perikuvaan asti. Kuuluisat historioitsijat, jotka olette ikuistaneet joidenkin Kreikan kansakuntien kohtalot ja lait, teidän kuvauksenne ovat loistavia ja teidän aatteenne usein syvällisiä. Te tempaatte minut Ateenan tai Korkyran julkiselle torille, Attikan tai Lakonian taistelutanterille, te osoitatte oivallisesti, mikä kukisti Ateenan, mikä taas vei Lakedaimonin voittoon, mutta mitä merkitsee lopultakin yksi kansakunta sinne tai tänne koko ihmiskunnassa? Mitä merkitsee tämä Ateena, tämä Lakedaimon keskellä yleistä kulttuuria? Ovatko ne tilapäisiä ja mielivaltaisia ilmiöitä, jotka sattuma synnyttää ja sattuma hävittää, vai onko niillä oma osansa näyteltävänä, ja esittävätkö ne jotakin aatetta elämän yleisellä näyttämöllä? Juuri tällainen aate olisi saatava selville, olisi löydettävä ja tuotava näkyviin ne eri aatteet, joita eri kansat ovat edustaneet. Se olisi ihmiskunnan todellista historiaa, sen sisäistä historiaa, joka suhtautuu muuhun historiaan niinkuin kemia yksinkertaisiin aistihavaintoihin. Historioitsijat ovat kuvanneet todellisuutta ja niin sanoakseni elämän ulkokuorta: tämä kuvailu on sanan varsinaisessa merkityksessä historiaa, jolla on oma henkensä ja omat erikoiset sääntönsä. Historian on tyydyttävä olemaan se, mitä se on ja jäämään omien rajojensa sisäpuolelle. Nämä rajat ovat samat, jotka erottavat tosiasiain maailman näkymättömien aatteiden valtakunnasta. Viimeksimainittu väikkyy edellisen yläpuolella, heijastuu siihen ja toteutuu siinä. Se noudattaa toista kaikissa tämän kehitysvaiheissa ja murroksissa; nämä maailmat kulkevat rinnakkain ja riippuvat toisistaan, ne ovat keskinäisessä yhteydessä ja kietoutuvat toinen toiseensa joka kohdassaan. Jos toisella maailmalla on huomioitsijansa ja historioitsijansa, minkä tähden ei myöskin toisella? Minkä tähden ei kerrottaessa tapahtumista, joista ihmissuvun elämä muovautuu, voitaisi palauttaa todellista järjestystä noihin näköjään mielivaltaisiin tapahtumiin siten, että osoitetaan niiden yhteys korkeampaan maailmaan, johon ne kuuluvat? Tämä olisi historiatiedettä korkeimmassa merkinnässä, ja se syntyisi ja kehittyisi niinkuin kaikki muutkin järkeen perustuvat tieteet, jotka muodostavat filosofian. Se olisi kenties kaikkein vaikein haara, mutta onko se silti vähemmän tärkeä ja onko tämä riittävä syy julistaa se ihmishengeltä kielletyksi ja olla uskaltamatta käydä siihen käsiksi? Historian filosofia oli ja sen täytyikin olla vanhalla ajalla tuntematon. Vanhan ajan ihmiset eivät olleet nähneet kyllin paljon, jotta heitä olisi kiusannut näytelmän väsyttävä muuttelevaisuus ja niiden epälukuisten katastrofien hedelmätön vilinä, joiden ainoana seurauksena näyttää olevan vain jokin hyödytön ilmeenmuutos inhimillisten olojen ulkomuodossa. Ollen nuorempia ja ylipäänsä valoisampia ja tyynempiä kuin uuden ajan ihmiset, antiikin lapset eivät nurkuneet kohtaloaan, sillä kohtalo ei ollut heitä lyönyt niin hirvittävästi ja niin usein. Me, jotka olemme nähneet antiikin jalon maailman katoavan ja joita vallankumousten taukoamaton myrsky on syössyt milloin mihinkin tilanteeseen, me, jotka olemme nähneet niin monen valtakunnan, uskonlahkon ja ajatuksen vaipuvan unhoon, jotka olemme joutuneet kulkemaan raunioilta raunioille tullaksemme sinne, missä nyt asumme, voimatta siinäkään levähtää, me olemme, me nykyajan lapset, väsyneet näkemään sitä maailmaa, joka alituisesti muuttuu kasvoiltaan. On luonnollista, että me lopultakin alamme kysyä, mitä merkitsee koko tämä leikki, joka pitelee meitä niin pahoin. Jääkö ihmiskunnan kohtalo samanlaiseksi, paraneeko se vai huononee, edistyykö vai taantuu keskellä vallankumousten myllerrystä? Minkä tähden on vallankumouksia, mitä ne riistävät ja mitä ne tuovat tullessaan, onko niillä jokin päämäärä, piileekö kaikessa tässä levottomassa menossa ja ylipäänsä ihmiskunnan kohtalossa jokin vakava tarkoitus? Kaikki nämä antiikille miltei tuntemattomat kysymykset alkavat häiritä sielujen rauhaa ja kumeasti ahdistaa ajattelevia mieliä. Kaikki eivät huomaa tätä sisäistä levottomuutta, mutta ei ole monta etevää henkilöä, joka ei sitä tuntisi. Ei ole monta, joka ei hautoisi usein tietämättään näitä synkkiä ongelmia sydämensä sisimmässä ja niitä yrittäisi ratkaista tavalla tai toisella.

Viime vuosisadan keskivaiheilla syntyi eräs oppi, avara kuin ihmisajatus, loistava kuin toivo, ensin innostuneesti vastaanotettu, nyt joutunut liiaksi syrjään, mutta aina jäävä turvapaikaksi valio sieluille. Turgot, joka esitti meille opin ihmisen kehittyväisyydestä kohti täydellisyyttä, esitti sen osoittamatta sitä todeksi, ja mitä tulee siihen mieheen, joka vallankumouksen miekan häilyessä hänen yllään löysi tästä opista viimeisen lohdutuksensa, niin hänen ajatuksensa, jotka kuoleman läheisyys ikäänkuin pyhitti, ovat pikemminkin yleviä kuin sattuvia eivätkä kestäisi vähänkään ankarampaa arvostelua. Condorcet ei tunne riittävästi menneen ajan tapahtumia ja hän sijoittelee niitä vaivattomasti mielivaltaisiin luokituksiin, jotka vähäisinkin kritiikki riittäisi särkemään. Siinä tarkoitusperässä, jonka hän määrää ihmiskunnan pyrinnöille ja kehityskululle, tuntuu hänen aikansa iloton filosofia: päämäärä on melkein kokonaan aineellinen, samalla kuin se on haaveellinen. Condorcet lupaa meille pitempää elämää maan päällä, mutta elämän arvoa ei määrää sen pituus, vaan sen siveellinen suuruus, ja pelkkä kuolemattomuus on vähemmän kuin yksi ainoa hetki hyvettä. Onnea ei tietenkään tule halveksia; on luvallista, on oikein ja välttämätöntä tavoitella sitä, mutta kohtalomme todellinen päämäärä on olentomme, kykyjemme, ennen muuta henkisten kykyjemme täydellistäminen. Siinä on se suuruus, joka on kaiken muun suuruuden perikuva, siinä se laki, jonka mukaan mitataan ja arvostellaan kaikkia inhimillisiä pyrintöjä, lanka, joka voi meitä johtaa historian sokkelokäytävässä, tähti, joka valaisee ja ohjaa ihmiskunnan vaellusta.

Lähde: Ranskan kirjallisuuden kultainen kirja. 1934. Toimittanut Anna-Maria Tallgren. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo ja Helsinki.