Hirsalassa

Hirsalassa. Kirjoittanut Ina Lange

Sisältyy kokoelmaan Erämaan ja saariston tarinoita.

On tavallinen saaristo-taulu, joka nähdään yhdestä ikkunasta. Kesä-aurinko valaisee kirkkaana saarista ulappaa. Tummia havumetsiä näkyy kaikkialla. Ruovokko täyttää lahdenpohjan tuolla loitompana, ja sisimmäisessä perukassa, jossa meri muodostaa kapean salmen, savuaa äsken sytytetty kaski.

Siellä, täällä pilkistää pieni tupa kuusien välillä, harmaana kuten takana oleva kallio ja ikäänkuin etsien suojaa tuulelta. Vuorissa asuvat haltijat, jotka ovat ottaneet ihmisasunnot turviinsa. Tuvissa jossain ylhäällä ylisillä rakentavat ja asuvat nuot pienet salaperäiset olennot, varjellen asujamia kaikesta pahasta, joka uhkaa heitä ulkoapäin, se on, vetehisiltä, metsänhaltijoilta, hiisillä, peikoilta, ja vihdoin – häjyiltä ihmisiltä.

Toisesta rusthollin ikkunasta on ihan toisenlainen näköala. Se on jylhä, hoitamaton metsä, joka nähdään. Metsässä asuskelevat sudet koko pitkän talven läpitsensä; sieltä lähtevät ne usein aivan lähellä talon ikkunoita eläinten ja ihmisten pyynnöille. Ne vartioitsevat uskollisesti, kun pakkanen tulee ja hanki kannattaa.

Puolen penikulman päässä maallepäin siltä puolen, kaukana kaikista ihmisasunnoista, on kuusisessa kummussa pieni maanluola, joka on enimmän perunakellarin näköinen. Siinä asuu vanha Veitikka yksinään läpi koko vuoden. Muinoin palveli hän tässä talossa, oli nuori ja kaunis yhtä varmaan kuin hän nyt on kuusikymmentävuotias ja ruma kuin noita. Mutta metsässä ei hänelle milloinkaan tapahdu mitään pahaa. Metsänhaltija itse on luvannut häntä suojella, ja meren neito ei sen tähden uskalla ahdistaa häntä, vaikka olisikin tahtonut, ”sillä meren neito pitää vihaa minua kohtaan,” sanoo hän – ehkä on Veitikka oikeassa.

Kolmas ikkuna huoneessa näyttää vielä toisen taulun täynnänsä sointuisuutta. Etelässä ja lännessä erämaan jylhä, mutta ihastuttava runollisuus, idässä puolisivistyksen runottomuus. Lähimpänä on karjapiha ja perässä navetan takana ääretön ruispelto kesantona. Sarkojen välillä luikertelee tie epätasaisena ja harmaana. kuuma aurinko on polttanut saven kuivaksi, niin että sen päällä kuljetaan, kuten jähmettyneellä vuorikuonalla.

Siltäpä näyttävät kylätiet niillä seuduin. ”Ei ole varoja rakentaa parempia,” sanovat talonisännät.

Mutta sisässä isossa rusthollarituvassa, joka nykyjään on vuokrattu ”kesän huviksi,” puhelee iloinen nuoriso. Puhutaan vanhasta Veitikasta. Nuorin neiti, hän joka vastikään oli tullut puoleksi kihloihin serkkunsa ylioppilaan kanssa, on itse ollut luolassa, ”luultavasti,” sanoo hänen sulhasensa, ”siinä salaisessa toivossa, että siinä saisi tietää tulevan kohtalonsa!” Mutta pieni morsian pilailee ja hymyilee, puhelee ja naljailee. Kuinka hän sitä tehdessään muistuttaa mieleen kulkusen, joka kilisee koko päivän, miten hän on leivosen tapainen, joka alituisesti lirittelee, vain lirittelee! Ja täytyyhän hänen olla iloinen, hänen, joka on perheen auringonpaiste, sen tulevaisuuden toivo ja sen ainoa ilo.

– Minulla oli niin hauskaa, – kertoi hän nyt, – minulla oli niin erinomaisen hauskaa! Isä nukkui päivällisunta, mennessäni, äiti leipoi korppuja ja Erkki raukka istui ulkona ja leikki hiedassa. Oh kuinka maa on hyvää sellaisille viattomille raukoille ja onnettomille ihmisille kuin veli Erkille! Hän on heikkomielinen hän, no! mitä vielä? Hän ei tee kenellekään pahaa ja nauraa vain kaikelle! Kuinka hän iloitsee päiväpaisteesta ja luonnosta! Minun käy kuitenkin enemmän sääli sisar Emiiliata, joka on keuhkotautinen. Ei ole ihmeellistä että äiti näyttää niin surulliselta, silloinkin kuin hän leipoo mitä hienompia rusinakyrsäsiä – – – – No niin, minä jätin kaikki tyyni, kiipesin tuon aidan yli ja juoksin, kunnekka tulin Veitikan kuuluisalle kummulle.

Nuori sulhanen uhkasi sormellaan: – Sinä vasta olet pieni metsäsorsa, Kreeta. Mikset ottanut minua mukaasi?

– Sinä tiedät ett’ei äiti kärsi sitä, että juoksen metsissä nuorten herrain kanssa ilman ”sörkeliä,” ja sitäpaitsi tahdoin olla yksin. Kun tulin perille, seisoi Veitikka perunamaassaan ja kaivoi maata kepillä. Ah, kuinka hän oli todellisen noidan näköinen! Koukkuinen kuin kuusi ja aivan harmaa! En ole milloinkaan ennen nähnyt mitään niin rumaa. Ajatteleppas, että hän on ollut kihloissa entisen Hirsalan herran kanssa, oikeen hienon herrasmiehen kanssa! Kuvaile mielessäsi, että hän on ollut nuori! Usko, että hän on ollut kaunis! Oh, sehän on ihan mahdotonta....

– Tiedätkö, Antti, hän ei ollut näkevinänsä minua, kun tulin, mutta ojentaessani hänelle ison, tuoksuvan kukkasvihon, tuli hän ystävällisemmäksi ja kutsui minut sisään. Se oli juuri se, jota tahdoinkin. Sinä tiedät, että kumpu on lähellä erästä Kaisaselän lahtea ja, että luola on korkeitten, oivallisten mäntyjen ympäröimänä. Pieni ikkuna on katon alla, mutta sitä ei nähdä ulkoa. Mutta päällä kasvaa turpeita sekä siellä, täällä hiukan kanervaa ja muutamia ruukiin tähkiä turpeiden välillä. Savutorvella tuolla ylhäällä on mitä kummallisin muoto, se on ruukun näköinen.

Huoneessa sitävastoin on oikein hauska. Musta uuni on ulkoa päin koristettu vanhoilla verkoilla, ja sisältäpäin koko joukon kummallisilla tuohisilla huonekaluilla, jotka hän itse on laittanut.

Sängyllä on saunalavan muoto. Peittona käyttää hän suden nahkaa ja patjoiksi kimppu olkia ja vähän heiniä. Se tuoksuu niin ihanasti kuihtuneelta nurmitähkiöltä.

– No, Kreetaseni, mitä hän ennusti, tulemmeko rikkaiksi ja onnellisiksi?

– Hiljaa, Antti niin saat kuulla! Veitikalla oli vanha kaappi, jonka hän oli perinyt talosta. Vaalean siniseen pohjaan oli maalattu punaisia ruusuja, tulpaaneja ja hehkuvia sydämiä. Kaapissa oli kolme kirjaa: raamattu, virsikirja ja Robinson Crusoe. Hän osaa lukea, mutta ainoastaan kesällä, sillä talvella joutaa aurinko niin harvoin pilkistää sisään. Välistä sataa lunta niin että se peittää koko luolan, ja silloin ei hän näe mitään, ennenkuin on ennättänyt luoda lumen tieltä ja tehdä aukon vapaaksi. Hänellä ei ole silloin muuta valoa kuin päresoihtu.... ja sillähän on leimuava ja punainen valo. Parhaasta päästä elelee hän pimeydessä.

– Voi poloista raukkaa! minkätähden asuu hän niin yksin metsässä, eikö kävisi häntä ottaminen tähän taloon asumaan?

– Hän ei mistään hinnasta mailmassa jätä tupaansa. Veitikka omaa itse kummun perunamaineen, mäntyineen, rytöineen. Siinä on hän asunut neljäkymmentä vuotta. Hän pilkkoo itse puunsa ja kantaa ne metsästä niin lähelle luolaa, että talvella ei ole vaikeata saada ne kotio lumesta. Perunansa pitää hän permantonsa alla, ja verkoista, joita hän kutoo, saa hän rahoja leiväkseen.

Heti alipuolella on ranta. Veitikka kalastaa ja suolaa itselleen kaloja. Ne riittävät koko vuodeksi. Kesinä lainaa hän kalastajain ruuhet ja laskee verkkojansa, mutta talvella hakkaa hän avannon jäähän ja vetää ylös turskia. Hän on kummallinen olento, tuo Veitikka, ja nyt tiedät koko hänen taloudellisen tilansa. Tahdotko tietää vielä enemmän?

– Minä tahdon tietää mitä hän ennusti sinulle, puhu siitä mieluummin, niin olet hyvä!

– Kuinka ikävä sinä olet! Ei hän ensinkään ennustanut. Hän kertoi vain, ja nähdessään kuinka mielelläni minä kuultelin, tuli hän oikein sydämmelliseksi.

– No, puhu mistä hän jutteli! Varmaankin kummituksista, aaveista, peikoista ja kaikenlaisista hullutuksista, hän on varmaankin ollut Rastikaisen vuorella ja viettänyt ”pimeyden voittoa valosta” jouluyönä, hän on tai ajanut pulkassa porolla aina jääkuninkaan noitajuhlaan asti ja siellä iskenyt tulta nokallaan toisia noita-akkoja vastaan, tahi kuinka?

– Joll’et ole totinen, niin olen vaiti kuin muuri, etkä sinä saa tietää mitään. Hän puhui kohtalostaan, ja huvitti minua niin, ett’en milloinkaan enään unohda sitä.

– Kerro se, pieni leivoseni, kerro vaan minä kuuntelen mielelläni. Mitä sanoi hän sinulle?

– Hän kertoi, mitä hän kerran oli nähnyt tästä ikkunasta, jonka ääressä me nyt istumme. Se oli juuri tämä näky-ala, jota hän tarkoitti. Tässä seisoi hän tuona merkillisenä päivänä, ja tuosta näki hän tuota kauheata...

– Kas, Kreeta miten soma olet, kertoessasi surullisia tapauksia. Nyt olen oikein innostunut kertomuksesi. Jos sadussa on rakkauttakin, niin sehän hyvä, jatka nyt, olen paljaana korvana, mutta puhu kaikesta alusta saakka.

– No niin, luulen sen olleen niin, että hän oli kamarineitsyenä tämän talon patruunan emännälle, rouva von Bergcronalle. Patruuna oli inhoittava herra, ylpeä alustalaisilleen, ilkeä vaimolleen, jonka hän petti kotiopettajattaren vuoksi, ja häijy pojalleen vaan sitävastoin piti hän suuresti tyttärestään, joka puolestaan kuritti isäänsä. Talossa oli alati riita, rajuja kohtauksia ja alituista epäsopua. Ja kun patruuna sai tietää nuoren herran rakastuneen Veitikkaan ja tahtovan mennä naimisiin hänen kanssaan, joutuivat asiat vielä pahemmalle kannalle.

– Eräänä sunnuntai-aamupuolella, juuri sydänkesällä, oli poika puhunut ukolle rakkaudestaan Veitikkaan, mutta saanut kovia sanoja ja kylmää pilkkanaurua vastaukseksi kysymykseensä, suostuisiko isä hänen naimisensa ja antaisiko hän hänelle aiotun pehtorin paikan talossa. He olivat eronneet toisistaan vihollisina ja vihapäissään ja kiroten ja sadatellen. Onneton sunnuntai, alotettu ja lopetettu ilman siunausta!

– Kun nuori herra oli jättänyt isänsä, juoksi hän puutarhan läpi ja ales rantaan, jossa hänen sisarensa ynnä tämän kotiopettajatar istuivat purjeveneellä valmiina purjehtimaan merelle. Paitsi näitä molempia oli nuori neiti Laura G. siellä myöskin, hän, joka oli määrätty morsiameksi Veitikan armaalle. Se oli kaunis tyttö, ylpeä ja mailmallinen, vaatettu vaalean punaiseen ja liehuvaan harsoon. Keskellä, isonpurjeen luonna istui Puutarha-Kalle, se oli hän joka hoiti airoja.

– Nuori herra punaisena ja kiihoittuneena, hyppäsi veneeseen, työnsi ulos ja istuuntui perälle. Hän katsahti ympärilleen. Oli rasvatyyni, ilma hiukan helteinen ja tukahduttama. Hän kiristi jalusnuoran lujalleen ja rupesi viheltämään iloista säveltä. Kalle souti verkalleen, opettajatar torueli ranskaksi ilmasta, nuorilla naisilla oli kullakin romaaninsa.

Patruuna, joka oli nähnyt veneen jättävän rannan, oli huutanut Veitikkaa, joka parastaikaa järjesteli majakkoihin isoja kimppuja kaiken häiveisiä tuoksuvia ruusuja.

– Tirkistä ulos – oli hän sanonut, – tuolla purjehtii nyt armaasi tulevan vaimonsa kanssa. Katso nyt tarkkaan häntä sillä sinä näet hänet viimeisen kerran. Ennenkuin vene palaa, pitää sinun pötkiä tiehesi – mutta vuosipalkkasi lahjoitan sinulle armeliaisuudesta, vaikka se kyllä on enemmän kuin mitä ansaitset! Joll’et tottele minua jättämällä tätä taloa ennenkuin purjehtiat ovat palanneet, niin annan koirien ajaa sinut tielle. Hanki palvelusta jossain kaupungin ravintolassa, siellä voit viekotella poikia mielesi mukaan. Kunnekka sinulle ilmoitan, voit seista täällä ja olla neitinä, mutta heti kun olen saanut päästökirjasi valmiiksi, saat panna tavarasi myttyyn. Saas nähdä, mitä voit hankkia katseillasi, kenties palaa hän takaisin – saadaan nähdä!

Veitikka raukka seisoi äänetönnä. Aurinko loisti niin keltaisena ja hieno auder täytti vaaleansinisellä häiveellään koko maiseman. Hän muistelee kaikkea vielä niin hyvin, ja kertoo sen niin kauniisti. Siinä oli lahti, tummat kuusiset rannat, ruoko loitompana ja kauniimpana perässä, keskellä ulappaa purjevene uusine, valkoisine, tavattoman korkeine purjeineen ja lipukkeineen....

Taivaan rannalla, jossa havaitaan pieni palainen tuota suurta, avaraa metsää, taisi Veitikka eroittaa pienen, mustan pilven. Se kasvoi. Se läheni ja tuli niin oudoksi muodoltaan. Hänen silmänsä seurasivat koneentapaisesti sen yhä suurempia piirteitä. Venettä ei enään soudeta; pienen saaren suojelemina näyttivät purjehtijat olevan puoleksi hervonneina auringonhelteestä. Mutta pian oli saari sivuttu ja iso ulappa oli edessä. Raju, voimakas, vastustamaton, kuin salama pilvistä syöksyvä tuulenpuuska painoi silmänräpäykseksi kiristetyt korkeat purjeet, kallisti veneen kovasti niin että vesi karkasi sisään ja parissa sekunnissa keinui se kaatuneena aalloilla.

Hän ei enää nähnyt mitään. Hänen katseensa pimeni. Hän kuuli vaan kuinka ulkona, puutarhassa onnettomuutta ennustava suhina liehui puitten oksissa ja tunsi kuinka lämmin, raskas ilma äkkiä viilistyi ja kävi ikäänkuin kosteaksi. Rannalla loistivat ensimäiset aallot ikäänkuin valittaen sillan kivien välillä, pärskästi ja vaahtosi.

Veitikka luuli silmänräpäyksen auringon pistäneen häntä ja käyneensä hulluksi siitä, hän luuli, patruunan kovien sanojen ja samaten hänen näkönsäkin olleen pelkkää pahaa unta. Hän seisoi kivettyneenä, eikä voinut liikkua paikaltaan.

Patruuna, joka narisevilla sunnuntaisaappaillaan käyskenteli salissa, herätti hänet tuntoon.

– No, piika, – sanoi hän, – nyt saattaa olla tarpeeksi! Jätitkö jäähyväisiä armaallesi, vai kuinka? Mene nyt panemaan vaatteesi myttyyn, tässä on rahaa, sinä katala lutka!

Veitikka huokasi. Enkä minä milloinkaan saanut jättää hyvästi en milloinkaan! Meren neito otti hänet minulta, ja vielä päälliseksi hänen morsiamensakin. Niinikään muutkin, patruunan tyttären ja kotiopettajattaren. Ainoastaan poika raukkaa, hän jäi jälelle, katsokaa, hän pitää kiinni veneen talasta. Merimorsian ei huoli tuollaisesta rumasta talonpoikaisrengistä, mun armaani tuli hänen saada. Oi sinä taivaan pyhä isä, jos olisin saanut kuolla hänen edestänsä!

Patruuna näki sen liian selvästi. Iltapuolella saatiin ylös neiti Anna, kotiopettajatar mutta vasta monta päivää jälkeenpäin nuoren herran aiottu morsian, neiti Laura sekä toinen neiti. Sisar oli tarttunut nuoren herran kaulaan ja opettajatar ja hänen jalkaansa sillä edellisellä oli kädessään hänen kaulahuivinsa ja jälkimäisellä hänen toinen saappaansa. Mutta nuorta herraa itseä ei voitu, vaikka kuinkakin etsittiin, milloinkaan löytää. Veitikka kyllä tiesi missä hän oli. Juuri siellä missä vene kaatui, on vuolas virta, ja siellä alhaalla asuu merenneito.

Kun kaksi naista rakastaa liian paljon yhtä miestä, suuttuu merenneito ja ottaa hänet itse, niin sanoo satu.

– Ah, pikku Kreeta, se oli kauhean liikuttavaa! No kuinka kumpu joutui Veitikalle?

– Hän sai sen lahjaksi ijäkseen patruunalta, joka heti myi talon ja muutti pois onnettoman, murtuneen vaimonsa kanssa. Veitikka on itse suureksi osaksi rakentanut luolansa, ja häntä pidettiin tietysti vähän hupsuna aina tuosta tapauksesta saakka. Hän tuli sellaiseksi jona hän nyt on – Jumala tiesi miten. Hän elää elämää, jota en saata itselleni selittää, mutta viisas hän varmaankin on, vaikka sitä ei alussa luulisi. Hän ei elä yksin, sanoo hän, ei ensinkään. Hänellä on raamattunsa, Jumalansa ja – haltijansa. Kun meri on jäässä ja tulee kylmää merenpohjalle, silloin irroittuu hänen armaansa morsiamensa sylistä ja astuu ylös kummulle, jossa he ennen kesäiltoina haaveksivat. Hän astuu tuohon pimeään huoneeseen, joka silloin itsestään saa valoisamman hohteen, ja siellä kertoo hän merkillisiä kertomuksia syvyydestä. Ja Veitikka kuuntelee yö toisensa perästä talvi talvesta. Kun kevät-aurinko sulattaa lumen ja haihduttaa jääpeitteen, silloin ei hän enään uskalla tulla Veitikan luo. Silloin täytyy hänen viipyä toisen luonna siellä alhaalla – ja hän, tuo vanhuus seurustelee haltijain ja kesän kaikkein luonnottarein kanssa, jotka talvella nukkuvat....

Ja nyt, Antti, olet kuullut kaikki. Katso nyt ulos, katso! Tuolla saaren luonna asuu Veitikan rakastettu merenpohjalla, ja siellä nähdään välistä syysilloin, juuri ennenkuin jää sitoo aallon, kookkaan olennon ikäänkuin toisen valkoisen olennon takaa ajamana koettavan paeta kummulle. Se on merenneito, jota tahtoo estää häntä menemästä ylös Veitikan luo. Elä luule sitä jääusvaksi, ei, se on tuo hukkunut raukka, mutta hän ei tule perille, ennenkuin tulee aivan pimeä ja paljoa kylmempi.

Niin, niin, kaiken tuo voin selvästi nähdä, jos vaan vähän ummistelen silmiäni! Tuossa näköalassa on jotakin surullista, mutta kansallinen se on; jos tietäisin, minkätähden meidän suomalaisessa luonnossamme usein on jotain niin kolkkoa ja synkkää; on ikäänkuin suloinen arvoitus, joka odottaa selitystä! – – – –