Hildred
| Hildred. Kirjoittanut Fredrika Runeberg |
”Laulujen Klenmor, laula, anna soida sävelten harpunkieliltä! Viritä virsi sankaritöistä, sodan verisestä, huumaavasta leikistä! Anna soiton kajahtaa, ”kuin kilvillä kalvankalske”; mutta laula myöskin kauneuden kiitosta, anna lauhtua laulun, kuin lauhtun illan lempeä kaiku tyyneyden Loch Lomondin vesillä vallitessa, kun miekanmittelön melskekin hempeänä ja hyväillen Ben Lomondin kalliolta kajahtaa, kuin loiskina lempeän laineen.”
Mielihyvällä kosketti päällikön puhuessa Klenmor harpun kieliä ja vuorivirran lailla kohisivat kuohuvana koskena sävelet. Mutta nopeasti nousi pystyyn mies päällikön vierestä, jossa oli istunut paljon ylempänä vasalleja, vieläkin ylempänä palvelijoita pöydän alapäässä. Se oli Dougal, Hildredin kasvatti-isä, tulevaisien-tietäjä. Esiin astui hän laulajan luo, tempasi huotrasta tikarinsa ja sivalsi sillä kielet poikki, jotta ne katkenneina kimakasti valittaen hajalleen kimposivat. Kuin yön pilvistä salama, sinkosi katse päällikön silmästä. ”Dougal, entinen urostyö kuluu, riitä ei kilveksi hetken pahalleteolle. – Tuokion säilä helposti tulevaisuussilmän sammuttaa. Mene!”
Korkealle kohotti Dougal harmaan päänsä ja sanoi: ”Ei koskaan pidä Eakinin tytär kuulla laulua, jossa ylistetään sen kauneutta, joka hänen jälkeensä kerran on istuva Korallin’ rinnalla päällikön puolison paikalla. Korallin’ kalpa vanhan Dougalin lävistäköön, hän taitaa kyllä kuolla.”
Tuokion seisoi hän paikoillaan ja poistui sitten verkalleen salista.
Kalpeana ja jäykkänä kuin kuvapatsas istui ylpeä Hildred, Korallin’ puoliso, sysimustat silmät vaan leimusivat.
Mutta päällikkö itse istautui jälleen, tarttui viiniä kukkurallaan olevaan hopeamaljaan ja tyhjensi sen kiivaasti yhdessä henkäyksessä, täytti sen uudelleen ja ojensi sen laulajalle sanoen: ”Juo, Klenmor, juo! Anna viinin virittää laulun tulta! Kätke malja, lohduttakoon sen hopea sinua kielten hopean kadottamisesta!”
Laulajan synkkä katse kirkastui, mutta laulua isännän antelijaisuuden kiitokseksi ei hän laulajan tavoin voinut virittää, sillä katkenneet olivat kantelon kielet. Ja nyt nousi Korallin ja sanoi: ”Ylös, nuolet ja jouset! Rientäkäämme! Joka ampuu tuon patsaaseen kiinnitetyn kilven puhki, saa mainion jahtitorven palkakseen.”
Pystyyn karkasivat kaikki miehet ja tempasivat aseensa. Korallin’ katseesta peljästyneenä oli nuori Eedit ikäänkuin suojaa etsien painautunut aivan likelle Hildrediä. Saksilaistyttö ei vielä ymmärtänyt ylänkömaan kieltä. Hän oli ainoastaan nähnyt, vaan ei käsittänyt, mitä vasta oli tapahtunut. Nyt katsoi hän ylös Hildrediin, mutta nähdessään tämän jäykästi häntä silmäilevän, väistyi hän, mieli synkkänä tietämättä oikeastaan miksi, kauvemmaksi hänestä ja koetti kiinnittää huomiotaan miesten sotaleikkeihin.
Vielä kauvan istui Hildred kalpeana, kuvapatsaantapaisena, mutta viimein virkkoi hän kolkosti: ”Haa, tiesin sen jo kauvan sitten, tunsin sen niin olevan, vaikka en tahtonut sisällistä ääntä uskoa! Mutta tietäjän sanoissa kuvastuu tulevaisuus. Hänen silmänsä näkee vielä kasvattityttären kunnia-istuimella Korallin’ rinnalla; mutta sisäinen silmä näkee siinä jo saksilaisten tytön. Haa, minun täytyy saada apua!”
Vielä säteilee valossa Ben Lomondin huippu, laaksossa vallitsee yö. Yli Loch Lomondin pinnan pauhaa mylvivä myrsky ja viskaa vaahtopäitä kohti jyrkkänä vedestä kohoavaa, autiota kalliota. Ei, ei autiota, kallionlouhikossa asuu siellä Norna vanhus, veden ja tulen ja ilman mahtava valtijatar.
Yksinäinen venonen taistelee järven vihaisia vaahtoharjoja vastaan. Ken on se uskalijas, joka ei myrskyä ja yötä pelkää? Päällikön vaimo, hänkö se on, joka tukka liehuvana tuulessa ja vaatteet vihurin vallassa taistelee vastaan myrskyä ja sadetta, joka nyt alkaa virrata alas?
”Norna avaa, avaa Hildredille, päällikön vaimolle!”
Kuorimattomista hirsistä veistetty ovi työnnettiin syrjään ja ulos luolan ulkoholviin astui Norna. Räiskyvä soihtu hänen kädessään paloi kirkkaasti ja singahutti säkeniä laajalle ympäröivään yöhön, joka nyt vaippana laskeusi yli tienoon. Kelohonka Ben Lomondin kukkulalla häämöitti vaan hämärästi enää vasten pilvistä taivasta. Mutta kirkkaasti valaisi soihtu Nornan kookasta vartta hänen siinä seisoessaan ja kädenviittauksella tervehtiessään heimonsa päällikön puolisoa ja pyytäessään häntä käymään sisälle.
Hildred astui sisälle. Vesi virtasi hänen hiuksistaan ja vaatteistaan. Hän ei sitä huomannut.
”Norna, sinä olet mahtava. Päällikkösi vaimo rukoilee sinulta apua.”
Norna hymyili omituisen hurjasti.
”Rakastiko Korallin’ vaimo sadetta ja myrskyä, koska ei liikkeelle lähtiessään käskenyt niitä tyyntymään?”
”Myrskyä, sadetta? Vähät niistä! Aseta myrsky ihmisrinnassa, Norna! Se se taitoa kysyy!”
”Onhan Hildred ylpeä. Eikö hän kykene asettamaan myrskyä niin pienessä lammikossa, kuin on ihmissydämen veri? Mitä Hildred Nornalta pyytää?”
”Norna, kuule minua! Eräs heimomme lapsi, Korallin’ sukulaisia, meni naimisiin alamaan pojan, Saksilaisen kanssa ja muutti puolisonsa kera tämän kotiin, jossa hän myös synnytti lapsen. Joku aika sitten kuolivat isä ja äiti ja Korallin otti huostaansa turvattoman tytön, jonka suonissa heimon veri virtaa. Korallin toi tytön taloonsa ja siitä saakka on tämä siellä oleskellut. Alamaan tytön kultakutrit, hänen mairittelunsa ja kuutamosilmänsä ovat Korallin’ lumonneet. Saksilaisten hento tyttö, joka ei taida muuta, kuin kamarissa neulan kanssa leikkiä, on voimakkaan velhonnut. Norna on mahtava, sinä hallitset luonnonvoimia. Poista Korallinia kiehtova lumous, karkoita saksilaistyttö!”
”Onko Hildred miehensä sydäntä tutkinut?”
”Kauvan olen mielistelevän, hennon tytön liehakoimista peljännyt. Tänään sain varmuuden. Dougal, tulevaisien-tietäjä, on nähnyt hänet Korallin’ vaimona.”
”Eikö Hildred ole kuolevainen?”
”Olen, kuolevainen olen, niin, ja jäljestäni on ehkä toinen tuleva Korallin’ vaimoksi. Toinen on omistava hänen sydämensä, toinen on tuleva hänen lastensa äidiksi. Hän on unhoittava Hildredin ja toinen on jakava hänen kunniansa ja istuva hänen rinnallansa. Haa, ja Eakin, poikani, pienoiseni, hän joutuu äidittömäksi ja emintimän silmä on kadehtien katseleva Korallin’ esikoista! Mutta, vaikka niinkin kävisi, kunhan ei siksi tule tämä Eedit, tämä saksilaisnukke, tämä heikko korsi, joka jo miekan-helähdyksen kuultuansa katkeaa! Ylänkömaan päällikön puoliso ei saa olla heikko, hänen tulee sietää aseenkalskeen kuulemista, eikä pidä verenvuodatusta peljätä. Aurinko ei saa vuoteessa tavata häntä, suuren talon hoitajata, satojen muonanjakajata. Saksilaisten tyttö lepää hemmoteltuna patjoillansa ja palvelijattaret hävittävät kokoamani runsaat varastot. Loppuiko konsa tartanikangas Hildredin kammioista, vaikka miehistä viisikymmentä olisi pukuja tarvinnut? Saksilaisten tyttö on kehräämisen asemesta oppinut kirjasta lukemaan, kankaankudonnan sijasta kynällä kirjoittamaan. Norna, neuvo minua poistamaan Korallinia kietova lumous!”
”Huomenna tulee Norna päällikön taloon.”
Norna viskasi muutamia luolan kolkassa hehkuvia kekäleitä kokoon ja heitti niille lisää risuja, jotka leimahtivat tuleen. Savu tuprusi luolan holvikattoa kohden ja katosi näkymättömistä raoista ulko-ilmaan.
”Tuli on lämmin Nornan luolassa, kuin päällikönkin salissa. Elä lähde vielä, kuule myrskyä, kuule sadetta! Norna ei niitä pelkää; hän asuu sateessa, häntä kantaa myrsky. Mutta nämä vallat eivät maan valtijaita kumarra. Elä vielä lähde, poski on kalvas, käsi vapisee.”
”Huomenna,” virkkoi Hildred, vastaamatta Nornan kutsuun.
”Huomenna, vaikka tuuli, aalto ja pilvet sitä vastaan asettuisivat!”
Ja Norna tuli, mutta kuumeessa ja houreissa makasi Hildred. Hän sanoi: ”Norna, kohta kuolen, sitä mylvi mulle myrsky, sitä sohisi mulle sade tunkeutuessaan lävitseni ja hyydyttäessään vereni jääksi, sitä aallot vaahdoten venheen laitaan kohisivat. Minun täytyy kuolla, mutta hänen täytyy minua seurata, hänen täytyy myöskin kuolla. Anna mulle tuo tikari, sukkelaan! Hänen täytyy kuolla!”
Kiivaasti tempasi Hildred tikarin, mutta viskasi sen sitten kauvas luotansa: ”Ei, ei sentään kuolla! Hän on niin hento. En tahdo heikkoa sortaa. Eläköön hän, kunhan ei tavota sitä, mikä on minun, minun ijankaikkisuudessakin! Poistakoon hän lumouksen, johon hän Korallin’ kietoo.”
Kotvasen lepäsi Hildred ääneti, mutta puhui sitten taas matalalla, hillityllä äänellä: ”Norna, minun täytyy kuolla, mutta en sitä voi, ell’en tiedä, ett’ei tämä saksilaistyttö milloinkaan tule Korallin’ vaimoksi, ei milloinkaan lapseni äidiksi!”
Pystyyn kohosi Hildredin kalpea, tuijottava haamu ja sanoi kumeasti: ”Jos Eedit tulee Korallin’ vaimoksi, niin täytyy minun kostaa. Sielussani palaa tuli, se on vihan liekki, se ei sammua saata. Valtasi nimessä, Norna, tulta ja vettä vallitsevain voimain nimessä manaan sinua: anna mulle koston keinoja!”
Ikäänkuin manauksen masentamalla vaipui Norna vavisten kokoon. Hän vastasi ankaralla ponnistuksella: ”Haa, minun täytyy totella, kuoleva hallitsee minut, ei ihminen enää, eikä vielä henki!”
”Kiiruhda, Norna, kohta on liian myöhäistä! Mitä saa aikaan kuolleen viha, joka vielä haudassakin elää?”
Pystyyn nousi Norna, kalpeana, kuin kuollut. Hänen silmänsä tuijottivat, hiukset näyttivät nousevan pystyyn ja käsi ojennettuna seisoi hän puhuen ikäänkuin pelokkaasti, kuin hänen olisi ollut pakko lausua sanat: ”Eeditin tultua Korallin’ vaimoksi on hän kolme kertaa vallassasi, silmänräpäyksen joka kerralla. Kerran joka kevät, päivän valjetessa kuun juuri täydeksi tultua, päivän ja yön tasaannuttua keväällä. Jos sulle onnistuu sillä hetkellä tavata hänet nukkumassa, on hän vallassasi. Mutta hengen lakeja ei kukaan rankaisematta riko. Ell’ei teko silloin ole suoritettu, niin ei sulla enään ole pelastusta sammumattoman vihan kuluttavasta tulesta. Hildred, Hildred, valitse rakkaus, elä vihaa valitse! Se kalvaa, se polttaa ijankaikkisesti! Anna vihan sammua rakkauteen!”
Valitushuutoja kaikuu yli Loch Lomondin vesien. Itkua ja?? parkumisen kaiku kajahtaa Ben Lomondin rotkoista. Minkätähden itkevät heimon vanhat vaimot, minkätähden valitushuutoja kajahtaa? Korallin’ ylpeä puoliso on kuollut, häntä vielä kerran kunnioitetaan, ennenkuin ruumiinsa multaan kätketään. Valvojaisia vietetään, itkijät siellä kuolonvalitusta itkevät.
Kauvan laulavat runoniekat laulua Hildred ylpeästä ja Eedit soreasta. Ja ylänkömaan tytöt laulavat laulua siitä, kuinka rakkaus kuitenkin vihan voittaa.
Runoilijat laulavat ja ylänkömaan immet laulavat, ett’ei Hildred ylpeä saanut rauhaa haudassansa. Viha pakoitti häntä harhailemaan, kuin tuulessa syksyinen pilvi.
”Ensimmäisenä vuonna,” niin laulavat he, ”kuun ensi kerran täydeksi tultua, koittehen ensi säteen taivaanrannalla kimmeltäessä, tapasi Hildredin harhaileva henki Eeditin työssä ahkerain neitojensa etupäässä ja kahta vertaa suurempi viha sydämessä riensi hän pois harhailemaan vielä vuoden.”
”Toisena vuonna,” niin laulavat he, ”samalla hetkellä tapasi Hildred Korallin’ nuoren vaimon rukoilemassa nukkuvan puolisonsa vuoteen ääressä ja kahta katkeramman vihan vallassa täytyi hänen taas rientää pois harhailemaan.”
”Ja kolmannen vuoden hetki tuli,” niin laulavat he vielä, ”ja hurjassa myrskynpyörteessä tuli Hildredin ajelehtiva henki tempaamaan nyt nukkuvan Eeditin. Mutta nuoren emintimän käsivarrella, kiharapää nojallaan hänen rintaansa, uinuu pieni poika, Hildredin lapsi. Ensi kerran on kuumeessa hehkunut poika saanut hetken levon, ensi kerran ovat Eeditin silmät uupumuksesta ummistuneet, hänen monta päivää ja yötä valvottuansa ja vaalittuansa sylissänsä vaikeroivaa lasta.”
”Yhä tyynemmäksi lauhtuu myrsky,” niin laulavat runoniekat, niin laulavat tytöt, ”yhä kirkkaammaksi selkenee taivas, itä koristeleiksen hehkuvilla ruusuilla, päivän silmä säteilee yli maailman ja iloisena aukaisee nuori Eedit silmänsä, sillä niin herttaisen tyynesti nukkuu pienoinen hänen povellaan.”
”Eikä enää,” niin lauletaan riemuisin sävelin, ”ei enää levotonna harhaile Hildredin henki, sillä haudan toisella puolellakin elää tosin viha, mutta vihaa voimakkaampi on rakkaus ja Hildredin viha sammui rakkauteen.”
Lähde: Runeberg, Fredrika 1900: Kuvauksia ja unelmia: valikoima kertomuksia. Suomentanut Ilta. G. W. Edlund, Helsinki.