Hiihtäjätär.

Kirjoittanut Antti Mäkinen


Iloisna viidan halki
Tuoss’ impi kiitelee
Ja lylypuinen kalhu
Hangella liitelee.
Kuin oravainen puussa,
Niin hapset häilähtää,
Nuo kullan kiharaiset,
Ja keinuu kaunis pää.
Sujuilee suksi norja
Ja kaapsahdellen – hei!
Noin reippaasti tuo jalka
Vaan tepsuttelee; – ei
Väsymys mieltä paina,
Ei pelko rintoa:
Luo liike verevyyttä,
Tuo tuuli intoa.
Ai! Säihkyileehän silmä,
Ja huuli hymyilee,
Kun norjasti noin neiti
Uljasna hiihtelee. –
Vaan kylm’ on talven tuuli,
Ja viima vinkuilee:
Ja posken kulta ruusut
Tuulessa vaalenee.
Mäkiä neiti laski
Ja hiihti noroja,
Kunnekka joki-jäälle
Vie rinne kalteva:
Vinhasti suksi luistaa
Ja – voi! jää keinahtaa –
Nyt aallon pyörtehessä
Jo immyt huudahtaa.
Jo taasen hiihtää impi,
Ja lumi tuoksahtaa,
Kun poiss’ on uljas ryhti,
Ja jalka horjahtaa,
Ja liepehet, jotk’ äsken
Tuulessa leikkien
Löyhyivät, vuotaa vettä,
Vavahtaa kätönen.
Ja silmän sulo säihky
Jo sammuu kyyneliin,
Ja kyyneleistä kylmä
Luo lumen vaaleviin
Poskihin helmilöitä –
Oi, julma kylmyys – voi!
Ken sulle julman vallan
Ja ankaruuden soi?

Ah! Toivotonna neiti
Hitaasti hiihtelee,
Ja rukoileva katse
Ympäri liitelee,
Kuin rauhatonna lintu
Armoa anelee
Ja turvaa metsän puilta,
Kun taivas kylmenee.
Jo hämäräks’ käy ilta,
Ja metsä peittyy – oi!
Lumehen – kankahilta
Jo suden ääni soi.
Vaan kiihtyy kylmä viima,
Ja henki hyytävä
Sivelee kasvopäitä
Ja viiltää sydäntä.
Ja loistettaan luo kuuhut,
Ja pilvitarhastaan
Käy säihkyväiset tähdet,
Levolle lapset maan;
Mut’ impi yhä hiihtää:
Ah! Tylsä – suloton
On sammuvainen katse,
Ja jalka voimaton.
»Oi koti! Enkö nähdä
Sinua enää voi?»
Niin huokaa hän – vaan toivo
Se kerran vielä soi
Voimia ponnistella
Ja – koti pilkoittaa:
Viel’ yritys – ja impi
Jo kodin nähdä saa!
»Oi! kiitos, Isä taivaan
Siis viime kerran saan
Nyt nähdä kodin armaan
Ja vanhemmatkin – vaan
Nyt auta, Herra armas,
Jo voimat uupuvat
Hyvästi, isä, äiti
Ja siskot armahat!»

On kylmä talvi aamu,
Ja härmäkukkasiin
Säteilee kulta rusko,
Ja lumen kiiltäviin
Kiteisiin säde päivän
Luo ensi suutelon:
Niin havahuttaa luonnon,
– Herättää inehmon.
Vaan nurmen nietoksella
Nyt neiti uinahtaa
Ja lumivillasilla
Hienosen sijan saa:
Levossa lepää päähyt,
Ja silmä ummistuu,
Poskilla jäiset ruusut,
Ja suljettuna suu.
Ei, kotihin hän päässyt
Ei tähän matalaan –
Vaan Yli-Isän luokse
Hän pääsi kotiaan:
Ei siellä kylmän vaivat,
Ei tuskat ruumistaan
Nyt sullo – Karitsalle
Hän laulaa kiitostaan.


Lähde: Mäkinen, A. 1912: Runoelmia. Helsinki.