Hienoa sukua
| Hienoa sukua. Kirjoittanut Carl Ewald |
Oli kerran aatelismies, jolla sukupuussaan oli sata esivanhempaa.
Heidän kuvansa riippuivat ritarisalin seinällä heidän linnassaan, heidän luunsa lepäsivät komeiden muistotaulujen alla kappelissa. Viimeinen heistä ajeli rullatuolissaan pitkin puistoa eikä osannut elää tai kuolla eikä liioin tehdä mitään muutakaan maailmassa.
Sitäpaitsi oli aatelismiehenä joukko sukulaisia kolmannessa ja neljännessä polvessa, jotka kävivät linnassa vierailemassa, koska heila siellä hyvin kestittiin. Oli vanhoja setä nuoria, vaan kukaan heistä ei ollut paljoa parempi kuin ukko rullatuolissa, vaikka tosin kävelivätkin omilla jaloillaan. He olivat kelmeitä ja väsyneitä, ei voineet ilolla eikä puhua mistään, ei ymmärtää mitään. Kun he haavoittuivat, ei mitään verta juossut, kun rakastivat, ei mitään lapsia siinnyt, kun he ajattelivat, niin ajatuksia ei syntynyt. Varjoina he kulkivat läpi komeiden huoneiden, mitään tekemättä. Ainoastaan jonkun sylkiessä heidän sukutauluihinsa, kerääntyivät he yhteen ja haukkuivat ohuin äänin ja tyhjin sanoin.
Yksin aatelismies käveli heidän keskuudessaan voimatta käsittää että hän ja he alkujaan olivat samaa rotua. Sillä hänen käsivartensa oli vahva, ajatuksensa selkeä ja silmänsä iloiset. Rivakasti hyppäsi hän ratsunsa selkään, onnellisena otti hän rakastettunsa syliin ja kauas kuului hänen äänensä niiden joukossa, jotka maassa puhuivat.
Eräänä päivänä otti hän serkkunsa syrjään toisista ja puhui hänelle:
”Sano minulle, jos tiedät, mistä se johtuu, että minä olen niin punainen, kun te kaikki muut olette niin kalpeita?”
Serkku, joka vihasi häntä iloisuutensa vuoksi, puristi pienet silmänsä yhteen ja vastasi:
”Mitäpä minä siitä tietäisin? Sanovat, että talossa oli kaunis kuski äitisi aikana”.
Aatelismies hypähti pystyyn sellaisella kiireellä, että toinen luuli heti joutuvansa surman suuhun.
”Mitä sanot ... onko se totta?” hän huusi.
Sitte hän ryntäsi ulos eikä seisattunut ennenkuin löyti kuskin luut, pani ne komeaan kirstuun, vei ne kappeliin ja asetti niiden päälle kauniin muistotaulun, jossa kuskin nimi loisti suurissa kultaisissa kirjaimissa.
Carl Ewald. (Politiken).
Lähde: Työmies 22.9.1900.