Herranvoima.

Kirjoittanut Eero Eerola


Paiskoo myrsky valtameren pintaa,
aukee merihaudat ihmeinensä,
nousee ihmiskätten ylpeet teot,
laivat maitten kuulut, niinkuin kupla,
koska olkipilliin lapsi puhuu
vaahtovettä leikkivadissansa,
nousee mailman ihmeet valta-aallon
harjaa, syöksyy, vapisee ja vaipuu
raajarikkorungoin suureen, hurjaan,
hukuttavaan syliin.
                     Taikka särkee
vuolas, villi virta edestänsä
vuorenselän ikivanhan, paiskaa
väkivoimin yli vaahtojansa,
hypyn huiman tehden satain mittain.
Silloin pauhu sen jo maita kiertää,
kuuluu penikulmat kumu yhä;
ylväs, ylpee voimist’ on se koski,
niinkuin leikin tehden pyörät tempaa
tehtaan työtätekeväiseen lentoon.
Yksi sentään yli muiden voima,
herranvoima, yläilmain mahti.
Reunaa taivaan kun se ensin kiirii,
liikkuu luonnossa jo oudot enteet,
aavistelu arka, tuskaa täysi.
Hiipii päivä pois, se päälleen käärii
pilvein huolihunnut kolkot; mykkyys
maassa on, ja taivas vaiti vartoo,
tulee pilvivuori pilven päälle,
niinkuin joukot synkät, taisto valmiit
selkätukena on toisillensa.
     Silloin viesti,
     salaman säihke
     idästä lyöpi
     länteen hamaan,
     seuraa toinen, kolmas,
     leiskaa jo uhkan
     sinisenä loimuna taivaat,
     käy jymy ilmoja,
     niinkuin säätäis
     Luoja taas maailman
     uudestaluomisen töitä.
     Käy jymy, sinkovat
     särkevät liekit,
     maassa on vavistus, siunaus, kauhu,
     istutaan yksissä huoneissa hiljaa,
     parkaistaan, kun maaperä keinuu,
     ryskää katot,
     kaatuu kartanon komea koivu,
     kiitää pirstoina pitkin pihaa.
Meri, ylväs ennen sekä laivain
ahne, huokaa syvään nyt ja anoo
nöyrin, katuvaisin, mustin muodoin
armahdusta.
             Kuuntelevat kosket,
tehtaat seisoo, vetten pauhu hukkuu
taivahitten ääneen; maitten, merten
sydäntä nyt sytee tilinteon
hetki suuri, vapisuttavainen.
Toisin vuoroin pimeys ja uhka,
toisin valo silmänkaato-kaunis,
jyly, jymy ylähisten tarhain,
räiske, säihke, kunnes kolkot putoo
kauhun vaahdot ohi akkunoiden.
Yksi ylähäll’ on herranvoima,
tulee, menee se kuin tuomar’ ylhä,
mentyä sen siunaa ihmislapset,
ristii rintansa taas uuteen eloon;
puhdas, selkee luonnonkin on lupa.


Lähde: Eerola, Eero 1916: Lauluja ja runoja. Arvi A. Karisto, Hämeenlinna.