Herran hetkellä
| Herran hetkellä. (Talonpoikaismarssin aikaan.) Kirjoittanut Eero Eerola |
- Kuulkaa, kuulkaa: vavahtavi, maa,
- kumajavat äänet jo kumpujen yössä,
- harmajat vainajat liikahtaa,
- valvovi Mana, kuin oisi se työssä,
- taikka kuin juhlisi juhlaa se Ukon,
- auringon juhlaa, päivyen juhlaa,
- jolloinka maa, vesi, ilma ja taivas
- kilvaten anteja, aarteita tuhlaa,
- jolloinka kaunein on ihmisen kaipuu,
- herkintä laulua sydänveri soittaa,
- hempeinnä heinä ja ruistäihkä taipuu,
- auringon laskussa koi uusi koittaa,
- jolloinka voimaansa vapisevi maa.
- Kummut nyt liikkuvat, kuunnelkaa!
- Istuvat valkeat vainajat piiriin,
- painuvi paadelle urosta sorjaa,
- iltainen ruskotus pilvien viiriin
- kutovi unten kangasta korjaa.
- On siinä loimena harmaata paatta,
- Suomen kallion karkeeta pintaa,
- tuntuu myös kuin taattojen taatta
- nostaisi muinaista ugri-rintaa,
- kuteina päilyvät päivänkaaret,
- tai kuin impyen kultainen kassa,
- pilkoittavat noin seljät ja saaret,
- kuin vesilumpehet karkelemassa.
- Kaiken yllä, ah, helmien vyö,
- ihmeellinen taikojen yö.
- Soipi Suomen suuri virsi,
- heimon hengen heljä virsi,
- Kalevalan kantavirsi,
- Väinön lasten lajivirsi:
- Iloitkaatte, ihmislapset,
- tämän ilman kannen alla,
- laulakaatte, päivän lapset,
- luonnon suuren parmahalla,
- emon ehtoisan povella.
- Laulakaa laaksoihini tuomet,
- kukat toiset kunnahille,
- puun on pihlajan pyhyyttä,
- kukkalatvan laupeutta
- sanelkaatte, soittakaatte,
- kesävirsin viertäkäätte
- kesäkeinuissa hyvissä,
- karkeloissa kaunoisissa.
- Kaunis on kanervan kukka
- hiekkakankaan kaltahalla,
- kaunihimpi maammion kukka
- taaton hyvän tanhualla.
- Heleä on kiurun kieli
- toukokuisen taivon alla,
- heleämpi neidon mieli
- sulhon suuren suojan alla.
- Korkea kotoinen onni,
- kun on lempi laulamassa,
- sydänvalta vaalimassa,
- hyvämieli hymyämässä.
- Korkeampi kansan onni,
- kun on sopu soutamassa,
- hyvä tahto tarpomassa,
- yksimieli ylistämässä,
- viisaus tietä viittomassa,
- omatunto ohjaamassa.
- Elkäätte, etinen kansa,
- kansa vastakasvavainen,
- kaskaan viljelkö vihoa
- liian suurta suvussanne,
- elkää hautoko haluja,
- kateuden, vilpin, kaunan
- sydäntenne syövereissä,
- pohjassa oman povenne,
- muuten myrkky myrkyttävi,
- paha veri vieroittavi
- lapset laajoille poluille,
- tuulen teille, tuskan teille,
- hämärihin häipymähän,
- iäksensä eksymähän.
- Kuulkaa ääntä mannun alta:
- Suuri nousee Suomen valta.
- Ei kuulunut kylliksi kumpujen soitto,
- oli matka jo pitkä ja ääni jo loitto.
- Veli jaksanut enää ei veljestä pitää,
- ken läntehen veti, ken kiitteli itää.
- Jo tapparat nousi ja välkähti miekka,
- jo veljeshurmetta sai niellä hiekka.
- Ja suuri oli kansan tuska ja hätä:
- Oi, taattojen usko, nyt meit’ älä jätä!
- Tule turvaksi, Kaleva, kansasi huoleen,
- me käännymme nyt oman itsemme puoleen.
- Tule turvaksi, myötä nyt myös ole Mana,
- tuo luottehet julki, saa ilmi jo sana!
- Haa, kuulkaa, kuulkaa, kumajaa
- jo Suomen mantu, manner,
- taas joukot raskaat astahtaa,
- jo järkkyy isäin tanner.
- Nyt isketähän isku se,
- mi petturuuden suistaa:
- nyt maasta pois, tai mukaamme,
- ken isäin töitä muistaa!
- Suo Herra, taatto taivainen,
- nyt meille voimaa, mieltä:
- pois kauna, kade alhainen
- nyt oikeuden tieltä,
- kun totuutta me palvomme,
- se aura käyköön syvään,
- isäimme maan me turvaamme,
- päin käymme päivään hyvään.
- Päin käymme päivää korkeaa,
- kun suvituulet soittaa,
- kun onnellinen Suomenmaa
- kalleimman voiton voittaa,
- kun voittaa inhan itsessään,
- luo uuden hengen taikaa,
- näin itse Luoja ihmeillään
- vie kohti uutta aikaa.
- Vie kohti aikaa suurempaa,
- kun Suomenmaassa mielet
- ne avartuu, ja soinnun saa
- heljämmän kannelkielet,
- kun lehdot kaikki kajahtaa
- isänmaan virttä soipaa,
- ja kansa siunaa taattojaan
- ja Luojaa Kaikkivoipaa.
Lähde: Eerola, Eero 1930: Kuokka, miekka ja auringon armo: isänmaallisia runoja. Forssan kirjapaino o. y., Forssa.