Herra Gottlund kirjoitustapoinensa

Herra Gottlund kirjoitustapoinensa. Kirjoittanut D. E. D. Europaeus

– – – – – – – –. Gottlundilla on kyllä oikea sääntö kirjoituslaatunsa perustuksena, nim. ”Kirjuta’ niinuin puhutaan,” mutta lii’an horjuvaksi ja epävakaaksi on hänen kirjoituslaatunsa näin vähällä perustuksella tullut, jos vielä olisikin joku lause’ välipäin sattunut sellaiseksi muodistumaan, kuin puhutaan. Hän puhuu kyllä tahtovansa seurata’ kirjallakin Suomen elävätä mieltä ja ajatuksen juoksua omassa puhtaudessansa, eli Suomen ”henkitärtä” niinkuin hän sanoo; ja jota samaa mekin tahdomme seurata’, mutta kuin Herra Gottlund ja me te’emme sitä aivan eri lailla, niin eivät meidän kirjoituslaatumme voi’ olla’ molemmat yhtä hyvät, mutta on tämän Suomen ”hengittären” seuraamiseksi paras tie meidän taikka Herra Gottlundin kirjoituslaadun keskivälillä vain toista likempänä ja kumpaistako? Asian selvitys antaa näille vastauksen.

Muukalaisuus, yksipuolisuus ja epätieto vallitsivat kyllä kirjakielessämme sitä ennen ja sillä aj’alla kuin Gottlund kirjoitti Otavatansa. Ainoastansa Tur’un Viikkosanomat olivat vähintäin kahtena ensimäisenä vuotenansa muukalaisuudesta ja epätiedosta kielessä kiitettävästi vapaat. Innolla nousi Gottlund Otavinensa muukalaisuutta vasten kirjakielessämme ja kokikin joinkuin sitä välttää’, niin paljon kuin hänen tietämättömyytensä kielessä ja erinomainen huolimattomuutensa myödyttivät. Nämät vajavaisuudet, erinomattain viimeinen, ja sen seurassa yksipuolisuus vaivasivat kuitenkin kummanlaisesti hänen kirjoituslaatuansa, ja vaivaavat vielä nytkin yhden verran. Hän muuttihen vaan yhden yksinäisen murteen käyttämisestä toiseen, jonka kautta hän luonnollisesti ei päässyt likemmäksi Suomen kielen yleistä ja kokonaista mieltä taikka ”henkitärtä,” sillä ainakin yhtä erinäistä murretta seuratessa vierautaan pois toisista, niin että minkä se maakunta voittaisi, jonka murretta käytetään, sen kadottaavat toiset; mutta suomalaisen kirjallisuuden pitää tuleman kaikkien Suomalaisien varaksi yhtä verran.

Mutta eipä ole’ Savonkaan murretta Gottlundin käyttämä kieli oikein elävältään. Se erinomainen epämukaisuus, jota hän tahdollansa käyttää, esim. kirjoittaa, kirjuittaa, kirjottaa, kirjuttaa, kiruttaa; leipää, leipeä, leipee, leipöö; ottakaat, ottakee, ottakoo, ottaakat, otatkaa; nauramme, nauraamme, nauramma j. n. e. joita sanoja kaikkia tiettävästi ei löydykkään missään murteessa, on niin luonnotointa, etteivät nekään, jotka lieneevät kulkeneet kaikki Suomen maakunnat halki, ole’ voineet niin sokasasti ja tolkuttomasti kaikkia murteita yhdellä kertaa puhua’. Gottlundin kirjakielessä on nä’etsen miltei puoleksi länsisuomeakin, jossa hän kuitenkin ihmeellisen mukaisesti ei milloinkain käytä’ d:tä eikä g:tä, jotka hänen mielestänsä eivät nä’y’ kuuluvankaan Suomen kieleen, mutta joiden siassa t ja k hyvin usein nähdään hänen kirjoituksissa, niin että hän oikeastansa ei tässäkään kohdassa vältä’ Hämeen kieltä, ehkä hän on sitä tekevänänsä. Sellainen murteiden sekasotku on niin etäällä luonnollisesta ja elävästä kielestä, kuin se voipi olla’, sillä se ei voi’ koskaan sellaisena puheessa käytettää’. Sivistyneiden yhteiseksi puhe’kieleksi se ei koskaan voi’ kelvata’, niinkuin kaikkein muiden maiden kirjakielet ovat tulleet. Sääntö: ”kirjuta’ niinkuin puhutaan” ei siis suinkaan ole’ tullut Gottlundilta seuratuksi, sillä jos se olisi tapahtunut, niin sopisi sen luonnollisesti kääntää’ takaperinkin: ”puhu niinkuin kirjutetaan,” nim. Gottlundilta, mutta jos ken niin tekisi, niin ei häntä suinkaan kukaan voisi muuksi katsoa’, kuin hulluksi.

Ei siinä kyllä, että hän tolkuttomasti sekoittaa kaikkia murteita kirjoituksehensa, hän täyttää sen kaikenlaisilla kielivirheilläkin, jotka eivät suinkaan voi’ tulla’ yksinänsä siitä, että hän ”vieläkin on omastakin mielestänsä kielessämme varsin kehno” jonka hän itse sanoo Suomalaisen 8:nessa lehdessä. Virhet ovat aivan usein li’ian suuret ja niin tavallisissa asioissa, ettemme arvaa’, missä pitäisikään vähemmin mieltä käytettämän, kuin niitä kavattaessa. Jo yhteinen kielioppi ja yksinänsä Ruotsin kielikin osoittaa, että lauseissa aina pääkohta (subjekt) pitää oleman samassa lu’ussa (numerus) kuin seurasanansa (praedikat), että niinkuin Herra Gottlund usein kirjoittaa ensimäisen monikkoon ja jälkimäisen yksikköön, esim. ”me ole,” ”olemme puhutellut;” välistä niinkin, että on ensimäinen yksikössä ja jälkimäinen monikossa, esim. ”monta ovat;” välistä sivusana (epithet) toisessa siassa kuin pääsana, esim. ”syän suuren;” puustavien pehmennykset aivan usein virheellisesti käytetyt, esim. ”verkonsa,” halpaks;” sanojen polvet usein väärin synnytetyt, esim. ”moneista,” ”luulessaan,” ”syntyävän,” ”sopehissa,” ”mainehtimisella,” ”syset,” ”päättymistä” j. n. e. Nämät kaikki ovat otetut Suomalaisen 17 lehdestä, ja niiden pitää oikeastansa olla’ näin: me olemme, olemme puhutelleet, monta on, syämen suuren, verkkonsa, halvaks, monista, luulleessaan, sopissa, syntyvän, mainihtimisilla, syet, päätymistä. Näin ne vasta ovat Suomea ja paitsi sanat: me, olemme ja verkkonsa kaikki Savon murretta. – Olisi samassa lehdessä paljon muitakin vikoja, jos tahtoisimme niitä lu’eskella’, taikka niinkuin Herra Gottlund sanoo, ”luskuttela.”

Toivomme että ehkä jo kyllä lienee annettuja esimerkkiä Herra Gottlundin kirjoittamista kielivirheistä, mutta jos tarvitaan, niin kyllähän näitä vasta saadaan kuin paljon suvaitaan. Erittäin on hänen laulustansa (Runolasta) kirjoitettu Helsingin Aamulehdissä 28 ja 29 vuotena 1841, ja Kalevalan XXIII:nella sivulla ovat esimerkiksi kirjoitetut kolme ensimäistä virheellistä sä’että myöskin Herra Gottlundin. Sanoimme, että ehkä kyllä lienee annettuja esimerkkiä virheistä, sillä uskomme, Herra Gottlundilla olevan paraan mielen kirjoittaa’ ja vaikuttaa’ elävästi ja oikein, ehkä hän innossansa on tullut harhapol’uille, josta hänelle ylhäkyllin on pilkkaa tehty, mutta lieneekö yksikään ystävällisesti kokenut osoittaa’ hänelle parempia teitä, kuin moitittu on ollut. Ystävällisesti ja oikein toden puolesta kehoitamme siis Herra Gottlundia heittämään pois kaiken epämukaisuuden ja säännöttömyyden kirjakielestänsä, sillä kirjakielenkin pitää olemaan niin elävä, kuin mahdollista on, siis aina yhtä mukaista ja säännöllistä, juuri sentähden, että kaikki ihmisetkin puhuuvat murrettansa mukaisesti ja säännöllisesti, eivätkä milloinkaan ota’ rajamurteen erinäisyyksiä suuhunsa, paitsi jos tahtoovat matkitella’ niitä, jotka sitä murretta puhuuvat. Ei kukaan voi’ sanoa että talonpoika pitää puheensa kieliopin kahleissa, sentähden että hän ei kertaakaan heitä sen lakia ja sääntöjä, kullaisena kunkin murteessa ovat, ja enemmin ei tavitse’ kirjallakaan sitoa’ lauseitansa kieliopillisesti, mutta ei millään muotoa vähemminkään. Mukaisuus ja säännöllisyys ovat siis Herra Gottlundilta kaiken mukomin seurattavat, jos hän mielii oikealla ja sulalla isänmaan rakkaudella Suomen oivallisessa kielessä työksennellä’, ja vielä emme suinkaan epäele’, ettei hänellä sitä aikomusta ole’.

Suomen kieli on aivan helppoa kirjoitettavaa, jossa ajatukset saavat aivan vapaasti ja luonnollisesti juosta’, sentähden oudostuttaavat paljon Herra Gottlundin monet eriskummaiset, epäluontoiset ja muukalaiset lauseet, joille usein ei voi’ löytää perustusta ruotsalaisuudessakaan. Tohtor Lönnrot, Kanava ja moni muu ovat kyllä kirjoittaneet helppoa ja puhdasta kieltä, ja niiden kirjoittamien tarkalla tutkimisella toivomme Herra Gottlundin vielä tulevan kuuluisaksikin Suomalaiseksi. Erinomattain ovat senlaiset alkusuomalaiset ja mainiot kirjat kuin Kaleva, Kanteletar, Suomen Kansan Sanalaskuja sekä Suomen Kansan Arvoituksia Herra Gottlundilta niinkuin muiltakin tarkoin tutkittavat. Niistäkin jo oppii paljon Suomen ”henkitärtä” ja kotiomaa ajatuksen juoksua suorasanaisessakin puheessa, niin että Herra Gottlund ei tarvitse’ paljon hätäellä’, jos Suomen Kansan Satuja vielä ei ole’ painettu. Kaikkien enimmin tarvitsee Herra Gottlundin kuitenkin tarkata’ Suomen kielioppia; se on aivan paljon hyödytystä antava.

Ei tarvitse’ Herra Gottlundin luulla’, että kielen oikein eläväksi käyttämiseksi tarvitaan pitäytyä’ ainoastansa yhdessä puheen murteessa, samoin kuin jokainen elävä ihminenkin puheessansa tekee. Sen kautta tultaisiin vaan yksipuolisesti kirjoittamaan yhdelle paikkakunnalle, ja vajavaisuus rankaisisi sellaista kielen rajoittamista. Meiän pitää kirjoittaman kaikille Suomalaisille yhtä paljon ja kaikilla on omia etuuksia puheessansa, joista voivat sanoa’: meidän puheen jälkeen pitäisi tämä ja tämä mutka aina kirjoitettaman, niin se olisi sen ja sen tähden parempi. Kaikista murteista, se on, koko kielestä pitää kirjamurre’ ha’ettaman; pitää ahkeroittaman käsittää’ aivan kielen mielijuurta (ideal), sen täydellisyyttä ja kyllyyttä, joita ei yhdestä murteesta saada’. Siitä voittaa ajatuksen juoksukin aivan paljon. Jokainen näkee, että nykyinen kirjakieli on paljoa elävämpää kuin Raamatun Suomi. Kuinka me tahdomme kieltämme kirjoitettavan, on Herra Gottlund jo saanut lukea’ lehdissämme 16, 18–20, johon aivan mielellämme soisimme hyviä lisäyksiä niin Herra Gottlundilta kuin muiltakin; se olisi kaikki Suomen kielen suureksi voitoksi. Eikä se olekkaan vaikeata Herra Gottlundille, ruveta’ kirjoittamaan mukaisesti ja säännöllisesti, sillä hän käyttää sanaa monella lailla, kuin kussakin murteessa käytetään ja sanoo yhden olevaan niin hyvän kuin toisenkin, koska niitä vaan käytetään. Kuin kirjuttaa, kirjottaa, kirjuittaa, kiruttaa ja kirjoittaa kaikki ovat oikeat, niin pitää viimeisenkin oleman oikean, eikä Herra Gottlund siis koskaan riko’ kieltä vasten, jos hän aina käyttää sitä, eikä muita koskaan, mutta voittaa paljon sillä, että tulee mukaisesti ja sen kautta luonnollisesti kirjoittaman. Niin on laita kaiken epämukaisuuden kanssa Herra Gottlundin kirjoituksessa ja pääsy siitä joka paikassa yhtä helppo. Sana kirjoittaa’ ei ole’ yksin sen tähden käytettävä, että syytä ei löydy’ er’etä’ tavallisesta kirjoitustavasta, mutta senkin tähden, että ainoastansa se on niistä kaikista oikea. Kuin nimittäin tahdotaan sanoa’ että varustaa’ jollakulla jotakuta, niin tehdään anottu lausukka annetun nimukan monikon kohdinnasta. Niin tulee sanasta kirjoja, kirjoittaa’ (= kirjoilla, se on, kirjavuuksilla varustaa’), sanoista lautoja, nimiä, kuvia, tulee laudoittaa’, nimittää’, kuvittaa’ j. n. e.

Pitkä aa ja ää ei ole’ suinkaan alkuperäisin kuulunut oa ja eä, sillä Lyydiköt ja Vepsäläiset Aunuksen läänissä, joiden kieli, niinkuin ennenkin olemme sanoneet, vielä on suuremmassa alkuperäisessä säännöllisyydessä, kuin muut Suomen kielen murteet, sanovat aina puhtaasti ja selvästi aa ja ää, ehkä Karjalan ja Venäen kielet kahden puolen juuri tahtoisivatkin toista äänneetä. Niiden likimäisillä heimolaisilla Suomen puolella, Hämäläisillä, on sama äänne’ vieläkin pysynyt ja pitää huolimatta aina puolensa kirjakielessämme. Hämäläiset eivät siis ole’ suinkaan saaneet sitä Ruotsin kielestä. Savolaiset ovat siitä oppineet sanomaan oa ja eä, kuin niiden hitaat leukapielet eivät niin kohta jaksa’ au’eta’ niin paljon kuin pitäisi, ääntääksensä aa ja ää, ja suun vielä vähemmin auki ollessa tulee luonnollisesti a:n edellä o ja ä:n edellä e kuulumaan. Välistä seitattuuvatkin leukapielet keskimatkalle, josta sitte tulee oo, kuin pitäisi oleman oa ja ee taikka öö kuin pitäisi oleman eä taikka öä, esim. katos, leipee, leipöö j. n. e. Muuten tätä ei voine’ selittää’, kuin kuitenkin al’usta niin ei ole’ ollut.

Että pehmennetylle t:lle ja k:lle tarvitaan merkit, äännettäköön sitte kuin kussakin, osoitetaan selvästi aikakautisessa kirjassa Suomi 1841. Näistä olemme jo mekin jutelleet ennen mainitussa kirjoituksessamme. Hyvä olisi siis, ettei Herra Gottlund enään käyttäisi j:tä pehmennetyn k:n siassa, sillä suurin osa Suomen maata heittää sen pois ja Turkulaiset vaan käyttäävät sitä vielä. Tässä asiassa olemme me siis paremmin käyttäneet Savon puhetta kuin Herra Gottlund. D, jos vaikka pikkuisempi, tarvitsee Herra Gottlundin myös käyttää’, ja vaan ilmoittaa, ettei sitä Savossa eikä muu’alla Länsisuomessa äännetä’, niin kaikki on sillä hyvä. Sanomme että jos vaan Herra Gottlund tahtoo, niin on hänen kielensä huokeammin kuin uskoisikaan kelle hyvänsä vertoja vetävä.

Uusia sanoja tehdessä tarvitsisi Herra Gottlundin myöskin olla’ aivan varusan ja ottaa’ vaarin siitä, mitä olemme samasta asiasta sanoneet ennen mainitussa kirjoituksessamme. Lii’an vähän vaarin otettua voidaan usein erehtyä’. Niin on esim. tietomuksella toden perästä juuri se merkitys, jonka Matti Matalainen sille on antanut, sillä nimukoista ja mainikoista päättein -mus ja -mys tehdyillä sanoilla osoitetaan aina jotakuta ihmistä taikka eläintä jolla on vähän lii’aksi sanottua kaltaisuutta esim. ilkimys, äkimys, ylimys (öfversittare) tuhkimus j. n. e. Toinen on laita lausukoista samalla päätteellä tehtyjen sanojen kanssa, mutta tietomus, tarinamus j. n. e. eivät ole’ lausukoista tehtyjä.

Ei tarvitse’ Herra Gottlundin pelätä’, että kieli olisi toisen suusta otettua, jos Herra Gottlund seuraisi Lönnrotin kirjoitustapaa, sillä se ei ole’ mitään muuta kuin aivan luonnollisinta, että yhdessä kylässä ja tavallisesti, usiemmassa pitäjässäkin puhutaan aivan samaa murretta, eikä kuitenkaan voi’ sanoa’ että he ottaavat kielen toisensa suusta. Aivan yhtä luonnollista on siis sekin, että kirjamurre’ on kaikilla yhtäläinen. Onhan se kaikissa muissakin kielissä yhtäläinen, ja eivät kuitenkaan valita’ sitä. Grekan kielessä käytettiin kyllä alkupuolella usiempaa murretta kirjalla, mutta aina mukaisesti yhtä sekauttamatta muihin. Mutta me olemme jo niin valistuneet, että jo voimme pyytää’ kirjakieltämme yhteen murteeseensa vakautumaan. Eihän itse ajatus, joka on pääasia olekkaan kuivissa sanojen puustaaveissa; ne eivät ajatuksia miksikään muuta’, siis voipi kirjoitustapa ilman mitään vahingotta sovitettaa’ kielen vaatimuksien jälkeen. Aivan tärkeä asia olisi, jos meidänkin rakastettu ja arvosa kielemme vaikka kuinka kohta tulisi samaa etua nauttimaan, kuin muut Europan kielet jo aikaa sitte ovat nauttineet nim. vakautunutta kirjakieltä. Tässä vakautumisessa on Herra Gottlundin kirjoitustapa muita enemmin jäl’illä. Kyllä soisimme, ettei niin olisi.

Suomme myös Herra Gottlundia heittämään pois muukalaisen laulutavan, erinomattain kuin se niin onnettomasti tahtoo onnistua, ja käyttämään omaa niin erinomaisen suloista runolaulua, niinkuin olemme osoittaneet lehdissämme 11, 13 ja 14. Kahtalaista runorakennusta ei löydy’, ehkä Herra Gottlund Runolan esipuheessa omaksi tarpeeksensa niin on sanonut. Ei se ole’ luonnollistakaan. Ympäri Europan kuuluisat Karjalan runot Kalevalassa ja Kantelettaressa, joissa ei mitään sellaista kahtalaisuutta löydy’, pitäävät aina puolensa paljoa paremmin kuin huonot Savolaisien tekemät runot Väinämöisissä ja missä hyvänsä. Ja ilman sitä ei löydy’ niissäkään sellaista kahtalaisuutta, ehkä muuten kehnoutta kyllä.

Aivan mielellämme olisimme suoneet Herra Gottlundinkin ansainneen tulla’ lu’etuksi niiden Suomen maan mainioiden miehien joukkoon, joista viimme vuoden Saima sanomissa niin usein juteltiin, ja joista kuuluisimmat ovat Lönnrot, Kastren, Runeberg j. n. e. Ainoastansa omien töitensä kautta ovat nämät miehet niin kuuluisiksi tulleet ja sama keino on Herra Gottlundillekin auki. Aivan sydämemme pohjasta suomme Herra Gottlundillekin siihen vahvaa tahtoa ja onnea, se olisi suureksi kunniaksi Herra Gottlundille, niinkuin kaikille Suomalaisille, sillä kunnia on meilläkin osana siitä, että meillä on Lönnrot, Kastren ja monta muuta sellaista kuuluisata nimeä, ja joiden joukkoa soisimme lisäytyvän vaikka kuinka paljon. Olkoon Herra Gottlund aina vakuutettu siitä, että sen verran kunniaa maailmassa saadaan, kuin ansaitaankin; siis jos nä’emme itsiämme vähän kunnioitettavan, niin on kaikki oma syy. Nykyisinä aikoina ei maailma kunniata jakaessa enään pety’, paitsi mitä joka osaamatoin talonpoika tietämättömyydessä tehnee.

Työtä nyt Suomen jalosti nousevalla kielellä on yltäkyllin. Vaadimme ja toivomme siis Herra Gottlundia aivan intosasti yhteen työhön; kielemme kunnian ja valistuksemme enentämiseen ja kor’ottamiseen, jota erinomattain toivomme Herra Gottlundilta niinkuin ainoalta Suomen kielen opettajalta korkeaopistossamme. Hävettää se meitä, nähdä’ armasta kieltämme noin tärvätyksi, kuin joka viikon Herra Gottlundin sanomalehti Suomi sen osoittaa. Minkä ajatuksen saaneevat sanomalehden Suomen lukijat kielestämme, kuin näkeevät sen olevan ei vielä sitä paremmassa korjuussa. Eikö sitte Herra Gottlund tahtoisi sekä kielensä että itsensä’ puolesta tulla’ niin mainioksi kuin Lönnrot. Sitä toivomme.

Jos taas Herra Gottlund on tarvitseva kovempia sanoja kuin tässä olemme käyttäneet, niin tietäköön jo, että sitte ei säästetä’, sillä me rakastamme kieltämme enemmin kuin että kärsisimme sitä niin vähin huolin käytettävän, juuri kuin ei sillä olisikkaan arvoa ja kunniata.

Tällä kirjoituksellamme emme ole’ mitään muuta tarkoittaneet kuin Herra Gottlundin ja kielemme kunniata ja hyötyä. Kelpo mies aina hyvän tuntee ja ottaa sen vastaan; ainoastansa kunnotoin ei sitä te’e’. – Nyt olemme kokeneet täyttää’ lupaustamme lehdessämme 6.

Lähde: Suomettaren vuosikerta 1847, 1. kesäkuuta s. 2–3 ja 22. kesäkuuta s. 1–3. [Tekstikorpus]. Kotimaisten kielten tutkimuskeskus, Helsinki. Viitattu 16.12.2006. Sisältyy kokoelmiin 1800-luvun korpus: Suomettaren vuosikerta 1847. Saatavissa osoitteesta http://kaino.kotus.fi/korpus/1800/meta/smtr/smtr1847_rdf.xml.