Heräämiseni: 9. Kaksinaisuuden huipulla
| 8. Humaltuminen muuttuu tarpeeksi | 9. Kaksinaisuuden huipulla. Heräämiseni Kirjoittanut Arvid Järnefelt |
10. Kotona |
En voi tarkkaan sanoa, milloin vihdoin kadotin uskon alkuperäiseen tulevaisuudenhaaveeseeni.
Varmaan silloin, kuin huomasin, ettei minulla ollut entisestä suuresta rakkaudestani kansaan enää jäljellä muuta kuin se vähäpätöinen tunteen värähdys, jonka olin löytänyt äidinkielen soinnussa ja kotoisen seudun muistossa. Vähitellen oli tämän tunteen ympäriltä kadonnut koko sen taika ja sen mahti. Ja minun täytyi itsekin oudostua, että olin voinut niin mahdottomia haaveksia.
Tämän tulevaisuuden kadottaminen ei kuitenkaan läheskään vienyt minua epätoivoon. Kun tunsin, että ilma loppui tältä suunnalta, jatkoin hengitystä toisaalta, enkä ollenkaan ruvennut tukehtumaan. Entisen tulevaisuuden sijaan minä nyt vaan tein sisässäni ikäänkuin sopimuksen uuden tulevaisuuden kanssa, – kaikessa hiljaisuudessa.
Tämä sopimus uuden tulevaisuuden kanssa, – jonka luonteesen kohta tulen, – täytyi tapahtua ihan samassa kuin vanha tuli hylätyksi; niiden välillä ei ole voinut olla vähintäkään aukkoa. Sillä ilman tulevaisuutta en olisi voinut hetkeäkään elää, vaan olisin samassa silmänräpäyksessä kadottanut kaiken malttini; olisin kuin pudonnut pohjattomuuteen tai – kuten sanoin – tukehtunut. Ja tuo ylimeno vanhasta uuteen piti myöskin tapahtua niin, etten ollut ikäänkuin tietävinäni koko muutoksesta, niinkuin ainakin itsekkäästi jotakin ajatellessa tai päättäessä.
Minä vaan ymmärsin, että oli välttämätöntä antaa sekä itselleni että niille, jotka minua tunsivat, riittävä selitys muutokseen.
Sillä mehän olimme ennen kaikki toinen toisillemme koettaneet vakuuttaa juuri sitä, ettei innostuksemme ollut mitään hetkellistä nuoruuden innostusta, että mitä me ajattelimme ja puhuimme, sitä tulisimme ajattelemaan ja puhumaan koko elämämme. Emmekä me ketään olleet niin halveksineet, kuin niitä, jotka olivat koettaneet meille todistaa, että muka mekin, niinkuin kaikki muut, aikaa myöten jättäisimme innostuksen vähemmälle ja koreasti alkaisimme pyrkiä aineelliseen varallisuuteen ja yhteiskunnalliseen merkitykseen. – Me emme tulisi niin tekemään, vaikka koko maailma niin tekisi!
Ja tähän muuttuneen kannan selitykseen tarjoutui mitä sopivin tilaisuus, – tilaisuus täydelliseen käänteeseen. Sillä aivan kuin minua varten oli juuri siihen aikaan Schopenhauer ja hänen pessimisminsä tullut muotiin. Heti kun haistoin ilmasta tämän lähestyvän ajan hengen, olin minä sen ensimmäinen lapsi, ja minulle oli kohta selvänä, mitä minä tulisin olemaan sekä omissa että muiden silmissä.
»Elämän karvas kokemus oli nyt muka minulle osoittanut, etteivät aatteet ja ihanteet kelvanneet mihinkään. Kaikki tyyni oli vaan nuoruuden hullutusta. Tasa-arvoisuuden toteuttaminen oli maailmassa mahdotonta. Yhteiskunta ei liikahtanut meidän aatteittemme vaikutuksesta. Päinvastoin, mitä lujemmin siihen jyskytti, sitä selvemmin sain huomata, kuinka kallion kova se oli. Se liikkui vaan minkä itse suvaitsi, kehittyi ja muodostui vähitellen itsestänsä. Juuri tuo »vähitellen itsestänsä» oli totuus, vaikka olimmekin ennen halveksineet sitä ja pitäneet sitä anastajain ja sortajain valittuna tunnuslauseena. Mutta mitään kehitystä parempaan päin ei yhteiskunnalla voinut olla, koska tasa-arvoisuus oli saavuttamaton. Aina tulisi olemaan niitä, jotka tahtoivat ylentää itsensä muiden kustannuksella. Koko yhteiskunta-rakennus ei ollut muuta kuin rauhallinen tilaisuus muutamille sysätä raskain työ toisten niskoille, vapautuakseen siitä itse ja päästäkseen ylellisyyden ja hyvinvoinnin nautintoon. – Mutta yhtä vähän kuin oli yhteiskunnalla mitään tulevaisuutta, yhtä vähän oli tulevaisuutta odotettavana yksilöllä. Kaikki se onni, jota ihminen haaveksii ja odottaa tulevaisuudelta, on turha häikäsykuva, – niin, jos ei onneksi tahdo sanoa varallisuutta ja porvarillista avioliittoa; kaikki vähitellen sammuu ja katoaa ja muuttuu mullaksi; ihminen saattaa korkeintaan vaan surullisesti hymyillä sille elämälle, jota hän oli pantu elämään. Jos hän vielä jotakin toivoi ja johonkin luotti, niin oli se todistus hänen kehittymättömyydestään; kaiken kehityksen hienoin huippu oli synkkä pessimismi, ja sen järkevin pää – itsemurha.»
Olin siksi sokaistu, etten itsekään voinut erottaa omaa kuvaa oikeasta olennostani, vaan luulin olevani sitä, mitä tahdoin olla omissa ja muiden ajatuksissa: Ja sentähden, vaikka hyvin tiesin, että olin luopunut vanhasta tulevaisuudestani paljoa ennen, kuin olin katsonut tarpeelliseksi muuttua pessimistiksi, kuvailin kumminkin, että tämä pessimismi todella oli minut näin perinpohjaisesti muuttanut.
Itse asiassa olin kuitenkin niin vähän pessimisti, etten ainoastaan ollut tekemättä itsemurhaa, vaan päinvastoin olin mennyt naimisiin ja antautunut täydellä todella ratkaisemaan kysymystä, miten voisin järjestää elämäni mahdollisimman mukavaksi, huolettomaksi, suloiseksi, onnelliseksi. Ja tiesin hyvin, että se juuri oli minun uusi tulevaisuuteni.
Elämäni punainen lanka oli ihan itsestään siirtynyt entisestä tulevaisuudesta. Minulle yhtäkkiä ei ollutkaan enää tärkeä koko kansan rakkaus, vaan yhden ainoan ihmisen: vaimoni.
Erilaisuus pyrintöjeni esineissä ei estänyt täydellistä yhtäläisyyttä tämänkin uuden rakkauden historiassa. Minä olin löytänyt senkin, niinkuin olin löytänyt isänmaan rakkauden, aluksi vähäpätöisenä tunteena sydämmen monien tunteiden joukossa; olin sitten temmannut sen erilleen muista, nostanut ylemmäksi muita, ikäänkuin että: tässä se nyt on! minäkin olen nyt löytänyt sen kuuluisan rakkauden, jota runoilijat ylistävät ja joka romaanin sankareja viepi teosta tekoon, sen ikuisen rakkauden, jota varten ihmiset elävät ja maailma pyörii! minä tahdoin tuntea sitä yhtä voimakkaana kuin kuka tahansa muu! – Ja niin paisutan minä tämänkin tunteen mahdollisimman suureksi, aivan kuin tahtoisin sillä itselleni todistaa, että olen nyt löytänyt elämän varsinaisen sisällyksen. Minä tahdon taaskin uhraantua. Minun oma etuni ei saa merkitä mitään. Minä elän vaan sitävarten, että saattaisin vaimoni onnelliseksi. Ja taas olen tuntevinani samaa luottamusta ja varmuutta, enkä epäile mitään.
Mutta tässäkin käy jalojen aikomusten niinkuin ennen. Aivan pian ne kääntyvät vastakohtaansa. Sillä nytkään ei minun rakkauteni synnytä muuta kuin tulevaisuuden tarkoituksia. Ja nykyisyydessä pääsee itsekkäisyyteni täyteen valtaan. Rakkauteni on nykyisyydessä vaan vaatimus, että hän minua rakastaisi. Ja sitä varten minä koetan olla hänen edessänsä kaikkea muuta kuin mitä olen. Ylennän alituisesti itseäni hänen silmissään, puhun hänelle suurista aikeistani, joita tuskin itsekään uskon, ja koetan laittaa niin, että hän vaan oivaltaisi, että minä olen parempi, jalompi, viisaampi, lupaavampi kaikkia niitä miehiä, joita hän tuntee tai tulee tuntemaan. – Sitten minä vähitellen alan huomata, kuinka yhä enemmän paljastun hänen edessään ja hän ei oikein tunnusta minua siksi, miksi olen tahtonut antaa itseäni ilmi; alan usein epäillä, että hän näkee jotakin alhaista minun olennossani, ja sentähden ei voi ihailla minua, ei pitää minua muita parempana eikä rakastaa muita enemmän; alan kiusata häntä mustasukkaisuudella ja katkeroitan sekä hänen että oman elämäni, pannen alttiiksi koko sen onnen, jota olin sekä hänelle että itselleni aikonut.
Ainoa onni se oli odotettavana tulevaisuudeltamme. Nykyisyys ei nytkään viehättänyt minua entistä enemmän. Nykyisyydessä en tehnyt mitään koko huomiolla enkä koko rakkaudella. Kaikki tein tulevaisuudelle. – Vaimoni kerran kyyneleet silmissä valitti, ettei minulla ollut mitään oikeata halua kodin laittelemiseen. Muistaakseni en osannut puolustaa itseäni, mutta minä tunsin näin: – kyllähän minä kotia haluaisin rakentaa, mutta eihän tämä meidän kotimme ole se oikea, se koti, jonka me kerran todellakin perustamme; eiväthän nämä satunnaiset huonekalut, jotka sinä olet tuohon kerännyt ja järjestänyt, tule ehkä olemaankaan siinä oikeassa tulevaisuuden kodissa. – –
– Mitä sinä tekisit, jos saisit sata tuhatta? kysyi vaimoni.
Mitäkö minä tekisin. Sepä kysymys!
Yhdeltä puolen se oli juuri ydinkysymys. Sillä tiesinhän minä, että minulle oli tullut kaikkien ajatusteni ajatukseksi kysymys, miten voisin saada tarpeeksi rahaa toteuttaakseni vastaisen onnen.
Ja toiselta puolen minun täytyi hämmästyä, etten voinut vastata tähän kysymykseen. Aikeita oli monenlaisia ja erilaisia. Ja ne, jotka olivat lähimpänä sydäntä, tuntuivat niin lapsellisilta ja alastomilta, ettei niitä olisi omalle vaimollekaan tunnustanut aikamiehen totisiksi tulevaisuuden ajatuksiksi.
Kun istuin kesällä kalastellen venheessä, saattoi minulle olla niin perin selvänä, mitä rahoilla tekisin. Tietysti toteuttaisin vanhan haaveeni: ostaisin maatilkun, johon rakentaisin kesäasuntoni. Eikä se vielä ollut pääasia. Pääasia oli, että siinä olisi minulle erikoinen venevalkama ja erotettu huone kalastustarpeita varten, jotka järjestäisin tarkasti, verkot erilleen, onkivavat erilleen, siimat vyyhteihin hyllyille ja sinne myöskin koukut, kukin laji omaan eri rasiaansa. – Tai ajattelin vastaista purjevenhettäni, jonka sisustus oli minulle pienempiin erikoisuuksiin asti selvänä.
Näin kesällä. – Mutta syksyllä oli tulevaisuuden kuva jo toinen:
Tärkeätä oli kaikissa tapauksissa lämpimät, korkeat, aistikkaasti sisustetut huoneet. Minun huoneessani (– vaimoni huone oli vähitellen häipynyt mielikuvituksesta) pitäisi olla kokonaismatto yli permannon, – käynti ei saisi kuulua kuin hiljaisena tassutuksena, – arvokkaat verhot korkeissa ikkunoissa, tummat seinät, joita koristavat taulut ja kipsikuvat. Kirjoituspöytäni – painava, viheriäverkainen – tulisi seisomaan vapaasti melkein keskellä huonetta. Pöydällä olisi matalajalkaiset kynttilät, komeat kirjoitusneuvot, avattu kirja, jonka lehdellä luinen paperiveitsi.
Tai kun kävelen alkaneen syksyn lokaisilla kaduilla: Miksi en pitäisi hevosta ja vaunuja! Ettäkö sitä moititaan ja nauretaan? Mutta moittijat ja naurajat eivät ole muuta kuin kadehtijoita. Mitäpä moitittavaa olisi asiassa.
Taikka minä tulisin matkustamaan ulkomaille, missä eläisin sen ajan, joka Suomessa on pimein ja ikävin. Kartuttaisin siellä tietojani, puhuisin sujuvasti ranskaa ja englanninkieltä, ja kotimaassa olisin keskuksena kaikelle kirjalliselle ja taiteelliselle elämälle.
Ja ihan kuin kaupanpäällisiksi saattoi näihin tuumiin liittyä aatteellinenkin puoli, joka ei ollut suinkaan vielä käynyt minulle tarpeettomaksi.
Kun minä tähän kaikkeen tarvittavia suuria rahoja saadakseni ajattelin niitä korkeita yhteiskunnallisia asemia, joihin lainopilliset tietoni ja kielitaitoni minua oikeuttivat, niin minulle samassa tarjoutui ihankuin itsestään tilaisuus olla sekä isänmaallinen että jalomielinen. Korkealta asemaltani minä kyllä tietäisin valvoa isänmaani etuja ja vaikuttaa kansani parhaaksi. Eikä ainoastaan sitä; Tahtoisin myöskin olla uskollinen nuoruuteni varhaisimmille aatteille. Minä käyttäisin vaikutusvaltaani aikaansaadakseni demokraattiseen suuntaan käyviä muutoksia yhteiskunnallisissa oloissa. Lausunnoissani aina pyrkisin siihen suuntaan, että tasa-arvoisuus ja yhdenvertaisuus kansalaisten kesken lähenisi toteutumistansa; enkä missään ummistaisi silmiäni, missä tämä kysymys olisi ratkaisun alaisena.
Tämmöinen aatteellinen mieliala ei minussa suinkaan ollut mitään satunnaista, vaan minä päinvastoin siihen perehtymistäni perehdyin. Toisin sanoen: minä tiesin niin selvästi kuin omin silmin näin, että pyrin yhteiskunnalliseen asemaan rahan ja personallisen hyvinvoinnin vuoksi; mutta minä tahdoin kuvailla ja kuvailinkin, että pyrin sinne jalomielisyydestä.
Tämä kuvaileminen tuli minulle tarpeelliseksi. Sillä minulle tuli tarpeelliseksi esiintyminen käytännöllisenä, kelpaavana ja luotettavana kansalaisena sen valtiollisen puolueen silmissä, johon kuuluin ja jonka kannatusta pyrinnöilleni toivoin.
Ja kun niin oli, niin ei ollut mikään helpompaa kuin jättää sikseen pessimismi, joka ei näihin piireihin ollenkaan sopinut. Täällä ei kukaan kysynyt, mitä minä olin ollut »ylioppilasaikana». Olot ympärilläni olivat kokonaan muuttuneet, ja minä itse olin nyt jo täysikäisten, julkisuudessa toimivien kansalaisten keskuudessa, jossa en suinkaan tarvinnut pelätä, että kukaan olisi tullut tutkimaan minun isänmaallisuuteni todellisuutta ja vaikuttimiani. Siellä ei edes kuulunut sopivaisuuteen puhua suoraan siveellisistä vaikuttimista julkisessa toiminnassa; olisi tuntunut kovin kömpelöltä ottaa vakaassa seurassa semmoista puheeksi. Siellä puhuttiin vaan puolueen käytännöllisistä tarkoitusperistä. Ja kaikki tuo muu se kuului paremmin lyseolaisille. Oli tietysti itsestään selvä, että julkisuudessa vaikuttavat miehet toimivat isänmaanrakkaudesta, että jokaisella heistä oli sisällinen vakaumuksensa, joka oli hänelle ylin toiminnan ohje. Mutta jos sattumalta muistui nuoruus ja sen vilpittömyys, niin naurahdettiin vaan sopivalla tavalla, tarkoittaen sillä osoittaa, että poikamaisuus oli jo jäänyt ammoisten aikojen taa.
Puolueessa annettiin kullekin arvoa sen mukaan, kuinka pitkälle kukin oli ennättänyt mahdollisuudessa astumaan johonkin vaikuttavaan yhteiskunnalliseen asemaan. Ihmiset ihailivat siropukuisia, vakavia nuoria miehiä, jotka osasivat käyttäytyä ja edustaa itseänsä.
Enkä tarvitse siis lähemmin selittää, mimmoisen kuvan minäkin nyt olin itsestäni luonut.
Huomattava on, että minä tähän aikaan, samalla kuin kaksinaisuuteni näin kasvoi, tulin yhä itsetietoisemmaksi siitä, että minä ja minun kuvani olivat eri asioita.
Mutta vaikka tulin itsetietoisemmaksi, en minä kuitenkaan koettanut heikontaa kuvaani enkä siitä vapautua. Päinvastoin minulle tuli yhä tärkeämmäksi uskotella itselleni, että se oli juuri minun kuvani, joka jotakin merkitsi, ja että tuon toisen minuuden piti vaan koettaa sovittautua kuvan mukaan. Sillä siitä, että muut tunnustivat tätä kuvaa ja sen perustuksella toivoivat minusta jotakin ja kannattivat minua, riippui koko menestykseni, tulevaisuuteni ja onneni.
Muistan hyvin siltä ajalta monta tekoa, joita tiesin aivan itsekkäiksi, lähteneiksi mitä tavallisimmista pikkumaisista vaikuttimista. Mutta minä en asettunut niitä arvostelemaan, en ottanut ollenkaan lukuun, että vaikuttimeni johtuivat halusta ylentää omaa itseäni, ja katsoin kokonaan tämän sisäisen tiedon ohi. Se, että minä oikeastaan en uskonut mihinkään isänmaallisiin vaikuttimiin, – se, että minä oikeastaan olin ateisti, – se kaikki oli minusta jotakin epäoleellista, ja oleellista oli minusta se, mitä olin ulkonaisesti, julkisesti, muiden silmissä, puolueen silmissä, niiden silmissä, jotka odottivat minusta lupaavaa virkamiestä.
Ja jos tämä kaksinaisuus häiritsi minun sisäistä rauhaani, niin ei minulla ollut muuta neuvoa kuin päästä sopusointuun kuvani kanssa. Minun täytyi ruveta ajattelemaan niinkuin kuvani oli kaikissa tapauksissa ajatteleminen. Kun minun piti esiintyä isänmaallisena, sopivassa määrässä kirkollisena, yhteiskuntaa ja olevia oloja. puolustavana, niin aloin hakea järjellistä tukea semmoisille mielipiteille, – pitihän minun toki voida puolustaa itseäni vastaväittäjiä vastaan. Eikä mikään ollut helpompaa. Kaikki oli sitä varten valmistettu ja jo minua odottamassa. Kaikki oli ammoisista ajoista valmiiksi mietitty, kaikki vastaväitteet kumotut ja perusteettomiksi todistetut. Kuka ei tuntisi noita ikivanhoja ajatuksia yhteiskunnallisten olojen historiallisesta kehityksestä, olevien olojen pyhyydestä, kirkonopin välttämättömyydestä rahvaan vuoksi j.n.e. Minäkään en siis tarvinnut näitä ajatuksia itse muodostaa, otin vaan ne täysin valmiina omikseni. Ne olivat tarjolla kuin minua varten. Minne katsahdinkin, siellä ne jo itsestään tulivat minua vastaan, tahtoen ikäänkuin onnitella minua. Ja kun olin ensin yhden ainoan omistanut, kaikki muut virtasivat itsestänsä mukana, aivankuin koko olentoni olisi ollut juuri niitä varten laadittu kuilu.
Ei mikään asia niinkuin tämä auttanut minua pääsemään vakavien ja kypsyneitten joukkoon. Minun taakseni kerääntyi itsestään koko siihen tarvittava tausta. Kun joku nuorukainen tuli minulle selittämään olevien olojen nurinpuolisuutta ja vaati senvuoksi niiden mullistamista, saatoin nyt minäkin aivan niinkuin ne muut vakaat pudistaa hymyillen päätäni. Mutta jos hän itsepintaisesti pysyi väitteessään yhä vaatien mullistuksiansa, niin en tarvinnut muuta kuin avata jonkun laatikon niistä monista, jotka kaikki olivat täytetyt lainopillisilla ja sosioloogisilla tiedoillani ja aivan kuin leikilläni heitellä sieltä esiin tavaraa, – kun hän jo vaikeni mykäksi ja painui alakuloiseksi oman riittämättömyytensä tiedosta.
Mutta puolueessa oli minut huomattu. Ja minä kuulin ääniä, jotka muun muassa arvelivat, että minä olisin saatava Pietariin Suomen ministeri-valtiosihteerin virastoon. – –
Jos tämän kuvauksen perustuksella nyt tahtoisi antaa yleisen arvostelun minun luonteestani, niin saattaisi olla hyvin helppo vaan lyhyesti sanoa, että olin turhamielinen.
Arvostelu voi olla aivan paikallaan. Se vaan ei voi tyydyttää minua itseäni. Minä en ole tätä kuvausta kirjoittanut vaan osoittaakseni, kuin turhamielinen olin.
Minun täytyy siis edelleen vielä kysyä miksi olin turhamielinen, – mihin se minussa perustui, – mihin sillä pyrin.
Onhan jotenkin helppo antaa siveellinen arvostelu esimerkiksi keikailevasta naisesta. Me sanomme hänestäkin, että hän on turhamielinen, ja jokainen heti myöntää tuon arvostelun oikeaksi.
Jos meiltä sitävastoin nytkin kysyttäisiin, mitä on hänen turhamielisyytensä, niin olisi paljoa vaikeampi vastata.
Rupeisimme ehkä mielessämme luettelemaan joukon yksityisiä tapauksia voidaksemme ensin päättää, mitä yleensä turhamielisyydellä voi ymmärtää.
Mutta kun rupeamme esimerkkiä kokoomaan, niin hämmästymme, kuinka laajalle tuo käsite ulottuu. Alamme tanssisaleista, poimimme huvipaikoista, peilien äärestä, valtakaduilta; mutta huomaamme, että esimerkkien sarja voi jatkua ihan toisille aloille, missä ei enää ole kysymys huvituksesta eikä kevytmielisyydestä. Koulupoika, joka tekemällä kepposia hakee toveriensa suosiota, saattaa olla turhamielinen juuri samasta syystä kuin kirkollinen vanhus ulkokultaisuudessaan, nuori tyttö samasta syystä kuin tiedemies, taiteilija samasta syystä kuin politikoitsija ja niin edespäin.
Ennenkuin löydämme yhteisen syyn, täytyy löytää yhteinen tunnusmerkki.
Ja tämä yhteinen tunnusmerkki on se, että he kaikki tahtovat ympäristölleen esiintyä jossakin erityisessä valossa, antaa itsestään joku erityinen tekokäsitys.
Nainen, joka heijastellen itseänsä peilissä laittelee pukuansa, koettaa jäljitellä määrättyä kuvaa, mikä esiintyy hänen henkisen näkönsä edessä. Tämä kuva saattaa olla itsenäisesti syntynyt hänen oman makunsa ohjaamana, mutta lienee kuitenkin tavallisesti lainattu muotimaailmasta. Taikka jos hänellä ei ole mitään varmaa kuvaa itsestänsä, niin hän paraikaa peilin edessä luopi sellaista. Hän asettuu milloin mihinkin asentoon, sovittelee kukkaiset milloin vasemmalle milloin oikealle puolen päätä, milloin kohentaa milloin painaa alas tukkansa, milloin hyväksyy milloin hylkää jonkun värin tai muodon, kunnes hänen edessään on semmoinen kokonainen kuva, joka häntä tyydyttää ja jonka hän omistaa. – ja ulkona, kun hän hymyilee ja nyykäyttää päätä tervehdykseksi, kun hän pysähtyy puhumaan jonkun kansaa, saa tilaisuuden liikutella käsiänsä ja usein vaihtamaan kasvojensa ilmeitä, hän kaiken aikaa seuraa kuvaa, joka on hänen mielikuvituksessaan, tai joka paraikaa, siinä puhuessa ja nauraessa, ihankuin itsestään syntyy, – jonka hän tahtoo siirtää toisiin ja jonka hän näkeekin painuvan katselijoihinsa tai kuuntelijoihinsa. Usein on naisten koko ilo ja elämä siinä, että he näkevät onnistuvansa tässä. Ilo ei riipu siitä, että kuva todellakin painuu toisten mieleen, vaan siitä, että tämä kuva siellä myöskin miellyttää ja saattaa kiintymään.
Mutta se ei ole suinkaan yksistään naisille omituinen tuo halu esiintyä jollakin erityisellä tavalla toisten silmissä.
Niinpä tulee valtakaduilla lakkaamatta vastaani miesolentoja, jotka itsestään tahtovat luoda sekä minuun että muihin jonkun vissin kuvan. En tarvitse heitä tuntea; ulkonainen olentonsa heidät ilmaisee. Milloin heidät ilmaisee heidän muheva turkinkauluksensa ja ne silmäykset, jotka sen sisästä suvaitsevat kohdistua ohikulkijoihin, milloin heidän oma jäykistynyt niskansa, teeskennelty käyntitapa tai luonnottoman arvokas nauru. Samaa halua näen nuoressa virkamiehessä, joka ei katso minuun nähdäkseen, mitä minä olen, vaan nähdäkseen, mitä hänestä ajattelen, joka rupeaa puhumaan kanssani valituin lausein ja ääntänsä teeskennellen vakaammaksi, kuin hänen sisällinen poikamaisuutensa tahtoisi käyttää. Ja jos hänen tervehdyksensä ei olekaan mikään suloa tavoittava päännyökkäys, kuten naisen, niin puhuu ihan samaa kieltä se tekokylmä huolimattomuus, jolla hän ikäänkuin tahtoo tehdä uskottavaksi, että hänellä on liiaksikin tuttuja, tai että hän oli ajatuksissaan tervehtiessään, tai tahtoo sanoa, että se on vaan ulkonainen tapa hänellä, että hän tervehtiessään hymyilee ystävällisesti.
Ja jos tulen hänen vastaperustettuun kotiinsa, niin hänen raskaat huonekalunsa, hänen draperiansa ja mattonsa – kaikki minulle ilmaisee sen kuvan, joka hänen ajatuksissaan väikkyy ja jonka hän tahtoo siirtää minuun. Hän tahtoo uskottaa minulle kuuluvansa ylempään yhteiskuntaluokkaan, kuin mihin hän kuuluu, että hän on rikkaampi, kuin on, että hän rakastaa puhtautta enemmän, kuin hän rakastaa, ja niin edespäin.
Mutta kuvan luominen voi perustua haluun esiintyä jossakin erityisessä valossa myöskin mitä sisälliseen olemukseen tulee, eikä välttämättä tarkoita näin ulkonaista muotoa.
Kuka meistä ei tavan takaa huomaisi antavansa ihmisille toisen käsityksen itsestänsä, kuin mikä hän todellisuudessa on. Joka on tottunut tekemään havaintoja omasta sieluelämästään, on varmaan huomannut, että hän on eri ihmisryhmille antanut itsestänsä erilaisiakin kuvia. Hän on voinut yksille antaa aavistaa olevansa iloinen, käytännöllinen, elämänhaluinen optimisti, ja toisille jostakin syystä tahtonut esiintyä melkein »blaseerattuna», kaikki synkissä väreissä näkevänä pessimistinä; mutta kolmansien edessä, joille hän ei ole kyennyt mitään kuvaa itsestään antamaan, hän on saattanut tuntea semmoista epävarmuutta, että on ujostellut ja punastunut kuin koulupoika heidän edessään, aivan kuin olisi läpinäkyvä lasiastia.
Tunnen erään täydessä miehuudenijässä olevan henkilön, joka kokonaan elää siinä kuvassa, jolla hän luulee miellyttävänsä ulkomaailmaa. Hän on sisäisimmässä luonteessaan melkein naisellinen, suhteissaan lähimpiin tuttuihinsa aran hieno. Hän rakastaa kotia ja lapsiansa ja ottaa osaa koko sielullaan heidän puuhiinsa. Hän ihailee semmoista taidetta, missä löytää hiljaista, syvää runollisuutta, joka välttää efektejä ja kaikkea mahtipontisuutta. Mutta tämmöisenä hänet tuntevat vaan harvat lähimmät ystävät. Koko muulle maailmalle hän on ihan toinen henkilö: hän on siellä sitkeä öitten valvoja; juomatuulella ollessaan hän vetää alas kaikki pyhät, arvostelee lokaan koko maailman ja armon hänen silmissään on saavinaan vaan se, joka voi hänelle esittää jotakin suurta, meluavaa, mahtipontista. Ja tämä itsessään niin hieno sielu panee alttiiksi kotirauhansa ja kotionnensa näytelläkseen tuota tekokuvaa, jota hän luulee rakastettavan ja ihailtavan.
Tunnen niinikään taiteilijaluonteen, joka elää ja hengittää siitä kuvasta, mimmoisena yleisö häntä ihmettelee ja ihailee. En tarkoita, että hän olisi yleisön maun orja. Ei; hän on päinvastoin pikemmin luonut maun yleisölle. Mutta sen mukana hän on myöskin tullut luoneeksi oman kuvansa. Ja nyt hän ei voi mitään tehdä, minkä hän pelkää tulevan ristiriitaan tuon kuvan kanssa. Hän kärsii tästä, sillä se rajoittaa hänen alaansa ja estää häntä antautumista uusille urille. Ja sittenkään hän ei voi rikkoa kuvaa, jommoisena niin monet ovat häntä ihailleet ja rakastaneet.
Voin myöskin hyvin ajatella tiedemiestä, joka mitä ulkonaiseen asuun tulee, ei suinkaan välitä mistään kuvasta, vaan puikkelehtii mieluummin huomaamattomana ja vähäpätöisenä ihmisjoukossa. Mutta istuessaan kirjoittamaan tieteellistä teostansa hänelle avautuu se maailma, jonka edessä hän ei suinkaan tahdo kulkea vähäpätöisenä ja huomaamattomana. Hän on vasta alkanut herättää suurempaa huomiota. Hän tietää, että yksi ja toinen tunnettu asianymmärtäjä on pannut hänet mieleensä, muodostanut itselleen käsityksen hänestä ja odottaa jotakin häneltä. Ja hänellä on hyvä vainu siitä, mitä hänen asemassaan olevan tiedemiehen sopii väittää tai olla väittämättä, mikä voi näyttää lapselliselta tieteellisessä teoksessa, vaikka olisikin tosi, ja mikä antaa puhtaasti tieteellisen vaikutuksen esitetylle asialle. Hän tuntee tarkoin kaikki tieteelliset lauseparret, joihin ajatukset, ovat puettavat, eikä hän voi vahingossakaan jättää mihinkään raakaa aukkoa. Ja vihdoin on hänelle selvänä suuntakin, mihin hänen asemassaan olevan tiedemiehen sopii pyrkiä. Sillä tuo »hänen asemassaan oleva tiedemies» on hänen kuvansa, joka häntä johtaa niinkuin valo pimeydessä. Totuus saa tulla perässä niinhyvin kuin taitaa.
Mutta selvimmin näen tätä riippuvaisuutta omasta kuvasta politikoitsijassa. Kuvan luominen ja kuvassa eläminen ikäänkuin kuuluu hänen ammattiinsa. Puolue, jonka johtaja tai vaikuttava jäsen hän on, on vähitellen omistanut sen kuvan hänestä, jota hän alkujaan on tarkoittanut tai joka on itsestään syntynyt silloin kuin hänen esiintymisensä ensi kerran onnistui ja herätti huomiota. Ja nyt on tämä kuva määräävä koko hänen elämällensä. Koko kysymys hänellä on osata ylläpitää tätä kuvaa puolueensa mielessä, olla poikkeematta niistä kehyksistä, joita tämän kuvan luonne määrää, taitavasti ja varovasti sovitella jokapäiväisiä valtiollisia tapauksia itseensä, mutta myöskin olla laiminlyömättä tilaisuutta, milloin kuvan omassa hengessä sopii rohkeasti astua esiin ja pitää sopivaa melua. – Omituista hänelle on vielä se, että hän on, verraten kaikkiin muihin mainittuihin esimerkkeihin, vähin itsetietoinen siitä, että hän toimii tämän kuvan voimasta. Hän on niin kaiken aikaa ja niin täydestä sydämmestä elänyt kuvassansa, että hänen sisällinen ihmisensä on sillävälin jäänyt kokonaan kehittämättä. Hän on täydellinen lapsi erittäinkin mitä hänen toimintansa vaikuttimiin tulee. Hän saattaa tehdä jotakin tavallisesta vihasta tai koston tuomasta ja kuvailla toimineensa puhtaasta isänmaanrakkaudesta. Sillä hän on niin kauan uskotellut muita toimivansa jaloista ja ylevistä vaikuttimista, että hän vihdoin uskoo itsekin omaa valhettansa. Kun hän antaa äänensä ratkaisevaan äänestykseen ja lähestyy uurnaa, näkee hän itsessään vakavan, yleisissä asioissa koetellun, kaikkia syitä ja vastasyitä punnitsevan, taatun miehen, eikä hän tule ottaneeksi huomioonsakaan, että hän oikeastaan oli epävarma viimeiseen hetkeen saakka ja toimitti sisässänsä hyvin kevytmielisen »kruuna vai klaavan», ennenkuin pudotti lippunsa. Istuessaan lakiasäätävässä kokouksessa hän ajattelee sisällisellä liikutuksella sitä suurta edesvastausta, jota hän on pantu kantamaan ja unohtaa samalla, ettei hän suinkaan olisi sallinut, että kukaan muu olisi valittu tähän rasittavaan luottamustoimeen. Juhlapuheissa, vastauksissa maljanesityksiin, mietinnöissä, artikkeleissä ja omassa mielikuvituksessaan hän kuvailee toimivansa jaloista, ylevistä, isänmaallisista vaikuttimista, mutta itse asiassa hän toimii, niinkuin toimii, siksi, että hänen edessään on hänen kuvansa, – että tätä kuvaa kannattaa se puolue, johon hän kuuluu, että hänen täytyy tämän puolueen suosiota ylläpitää. Vielä enemmän: – Hän hämärästi aavistaa, että jos hän kallistaisi korvansa riippumattomille järjen ja sydämmen vaikuttimille, hän joutuisi kuin vuotavalle sannalle, koko hänen kuvansa horjahtaisi ja hän esiintyisi puolueellensa epäluotettavana, epävarmana, tai tulisi kokonaan mahdottomaksikin.
Kaikki tämä soveltuu nyt tosin yhteisen nimen, turhamielisyyden piiriin. Mutta kuitenkin nousee itsestänsä kysymys, mikä on tämän turhamielisyyden perustuksena, joka näyttää kaikkialla niin yhtäläisiä tunnusmerkkiä ja esiintyy kumminkin niin erilaisissa elämänoloissa. Onko se vaan satunnainen ominaisuus luonteessa, vika, josta voi vapautua heti kun on sen huomannut.
Ei, sitä se juuri ei ole. Päinvastoin se tuntuu olevan nykyisen kulttuuri-ihmisen perusominaisuuksia, joka ei riipu mistään satunnaisuudesta. Nainen, joka on tottunut viehättämään sillä kuvalla, jonka hän on itsestään luonut, ei voi mielin määrin luopua keikailemisen tavasta, jos hän keikailemalla juuri kuvaansa luo. Ainoastaan suurempi sisällinen muutos voi hänet tästä tavasta vapauttaa, – semmoinen muutos, joka tekee kuvan tarpeettomaksi, koska on tehnyt itse viehättämisen tarpeettomaksi. Toisin sanoen, hänen täytyy muuttaa uskoansa. Sillä se on hänen sisällisin uskonsa, että hänen on taivuttaminen toisten huomiota, tunnustusta tai rakkautta itseensä. Elämän koko viehätys on hänellä siinä, ja toimiminen jostakin muusta vaikuttimesta tuntuu hänestä käsittämättömältä, mahdottomalta, ikävältä. Elämä tältä toiselta kannalta ei vedä häntä puoleensa; ei viehätä häntä. Hänestä näyttää, että hän häviäisi tyhjyyteen, ettei hänestä mitään jäisi jäljelle, jos hän kadottaisi sen kuvan, minkä hän on itsestään luonut.
Ja aivan samasta syystä ei politikoitsijakaan voi ruveta huomisesta päivästä alkaen toimimaan isänmaanrakkaudesta, jos hän vielä eilen ja tänään toimi oman kuvansa ohjaamana. Hänelläkin on oma piintynyt elämänuskonsa, jota hän ei voi mielin määrin muuttaa. Hänenkään pyrintönsä eivät ole tavallista alhaisempia, sillä hän ei oikeastaan ole koskaan muuhun pyrkinyt kuin taivuttamaan itseensä toisten huomiota, tunnustusta ja rakkautta.
Mutta jos tämä kaikki nyt selitetään vaan turhamielisyydeksi, niin tämmöinen arvostelu katsoo kokonaan kysymyksen ytimen ohi.
Tämmöisen kuvan luominen, sen muuttuminen elämän vaikuttimeksi, ilmaisee, käsitettynä kaikessa laajuudessaan, ulottuen elämän joka alalle, sen erilaisimpiin suhteisin, selvän yleisinhimillisen pyrkimyksen. Siinä ei puhu mikään muu, kuin tuo vanha lapsellinen toisten rakkauden tavoitteleminen.
Siinä puhuu se usko, joka ei ota horjuakseen mistään vastatodistuksista, koska siihen yhtyy elämän koko viehätys ja yllytin.