Heräämiseni: 5. Rakkaus kansaan
| 4. Uusi oppi | 5. Rakkaus kansaan. Heräämiseni Kirjoittanut Arvid Järnefelt |
6. Minä luon itsestäni kuvan, jommoisena tahdon olla uuden ympäristön silmissä |
Siihen aikaan kuin tulin ylioppilaaksi, kulki suuri kansallinen herätys läpi meidän maan.
Ihmismieliin oli levinnyt uusi kansanrakkauden oppi. Oli syntynyt ja tuhansissa sieluissa vastakaikua löytänyt aate, että kansan kieli, jota tähän asti julkisessa elämässä, ruotsalaisen sivistyskielen rinnalla, oli melkein hävetty käyttää, – joka oli ollut vaan talonpoikien kieli maalla ja palvelusväen kieli kaupungeissa, oli nyt tunnustettava sivistyneiden kieleksi, ja uuden yhteisillä voimilla luotavan kansallisen sivistyksen mukana vähitellen korotettava maan korkeimman hallituksen kieleksi.
Ne, jotka nyt kuulevat ympärillänsä tätä kieltä jo valmiina sivistyskielenä, tuskin voivat ymmärtää sitä voimakasta tunnetta, joka vielä noin viisitoista vuotta sitten nostatti koko kansaa, kun siinä tuli yleiseksi ajatus, että oli häpeä nähdä oma äidinkieli sysättynä syrjään tässä sen kotimaassa, ja joka niin kuvaavasti puhkesi esiin rakastetuissa runosäkeissä:
- Äänisjärvi, Pohjanlahti,
- Auranrannat, Ruijansuu,
- Siin’ on suomalainen mahti,
- Jok’ei oo kenenkään muun!
- Sillä maalla sie oot vahti,
- Älä ääntäs halveksu!
- Nouse siis sä suomenkieli
- Korkealle kaikumaan!
Erittäin oli innostus virinnyt ylioppilaihin, joita siihen aikaan koko maan huomio seurasi.
Kansallisen liikkeen herättäjän, Juhana Vilhelm Snellmanin heegeliläinen rakkauden oppi sytytti ylioppilaiden mielet ilmi liekkiin. Se oli uusi, demokraattinen oppi: sivistyneiden oli lähestyminen sivistymättömiä, herrojen piti muuttua talonpoikien veljiksi. Herännyt rakkaus kansaan oli pidettävä ylinnä kaikkea muuta; isänmaalle oli kokonaan uhraantuminen; yksilö oli vaan katoova varjo kansan rinnalla; yksilöt olivat vaan muotojen vaihtelua niinkuin meren laineet, jotka nousivat ja laskivat olematta itsessään mitään.
Ja he muuttivat vanhat sukunimensä suomalaisiksi, niinkuin jättivät koko entisyytensä ja vannoutuivat uudelle tulevaisuudelle.
Kun minä ensin tulin heidän piireihinsä, niin hämmästyin ja ihastuin sitä elämän rikkautta, intomieltä, vapautta, jossa he näyttivät elävän. He olivat täynnä suuria, rakentavia aatteita ja jaloja tulevaisuuden aikeita. Heidän silmänsä loistivat ja heidän verensä kuohuivat. Eikä heillä minun nähdäkseni ollut aavistustakaan mistään kivuloisesta, ikävästä, hedelmättömästä sisällisestä elämästä ja taistelusta.
Minä melkein kadehdin heitä. Minä myöskin olisin tahtonut tulla semmoiseksi kuin he. Minulla oli, kuten jo sanoin, välttämätön tarve juuri tämmöiseen ulospäin menevään aatteelliseen elämään, jonka päämäärä olisi tulevaisuudessa ja olisi ylevä, jalo, – johon kaikki ajatukset, kaikki pyrinnöt olisivat voineet kiintyä.
En vaan voinut innostua niinkuin he, vaikka kuinka olisin tahtonut. Tunsin, että heillä oli jotakin, jota minulla ei ollut, ja että se juuri oli tuo »rakkaus isänmaahan». Ja sentähden minä tutkimalla tutkin, mikä tunne se oikeastaan oli sydämmessä, jota he sanoivat isänmaanrakkaudeksi. Sillä mahdotontahan oli, ettei sitä minulla ollut, jos oli kaikilla muilla.
Vihdoin pääsinkin sen perille, – vaikka ensin hyvin epäilin olinko löytänyt oikean tunteen. Sillä se oli sydämmen monien tunteiden joukossa vähäpätöisimpiä. Se lehahti vaan vaatimattoman lämpimänä esille äidinkielen tutun soinnun kanssa, – värähti mielessä, kun muistui hongan humina kanervaisella salolla, tai kiurun viserrys pellon pientareella.
Ymmärsin toverien puheista, että se oli juuri se oikea tunne, se, joka oli sanottava rakkaudeksi kansaan eli isänmaahan. Silloin se minullakin yhtäkkiä alkoi kasvaa siksi, mikä se oli muilla. Isänmaallisia puheita kuultaessa, isänmaallisia lauluja laulettaessa ja isänmaanmaljoja juotaessa se saattoi paisua valtavaksi tunteeksi pienimmästäkin kosketuksesta. Ja minä paloin halusta näyttää tovereilleni, että nyt minäkin osasia innostua, – rajattomasti niinkuin hekin, ja puhua ihan saman hengen voimasta kuin hekin, – niin, että minulla oli ehkä enemmänkin intoa ja että osasin lausua suurempiakin ajatuksia, kuin mitä olin heiltä kuullut. Pian oli tuo ensin niin vähäpätöinen tunteen värähdys muuttunut ikäänkuin lähteeksi koko elämälle, koko tulevaisuudelle; se puhalsi todellisuudeksi ihanimmat ihanteet ja teki lihaksi ja luuksi kaukaisimmat haaveet.
Elämä oli nyt minunkin kuin asetettu uudelle pohjalle; minäkin olin kuin uudestasyntynyt, minullakin oli usko.
Eikä ollut epäilystä enää; varmin luottamus oli sydämmessä. Sillä elämä, joka perustui isänmaanrakkauteen, uhraantumiseen kansalle, ei voinut viedä harhaan. Ja meillä oli kaikilla tosi aikomus perustaa vastainen elämämme tähän rakkauteen, unohtaa itsemme ja elää vaan isänmaalle.
Hehkuvana elämäninnosta, horjumatta luottaen uuteen tulevaisuuteen, minä aloin tämän väririkkaan, edessäni tuhansissa taitteissa heijastelevan, kimeltelevän elämän, – elämän ilman Jumalaa.
Niin, mitä Jumalaan tulee, minä luulen, että tässäkin kohden nimenomaan tahdoin tuntea voimaa ja uskallusta ja intoa riippumatta hänestä. Minusta tuntui selvään, että minä olin, riippumatta Jumalasta, itse synnyttänyt kaiken sen henkisen rikkauden, joka niin uhkuvana ja niin aavistamattani oli alkanut tulvata sydämmestä. – Eläen hengen maailmoissa minä tosin saatoin usein puhua Jumalasta, minulla saattoi olla paljon tekemistä itse käsitteen kanssa, saatoin äkkiä unohtaa ateistiset mielipiteeni ja innokkaasti selitellä, että Jumala on rakkaus, että hän on juuri se meidän rakkautemme kansaan. Mutta Jumalaa sisällisenä uskottina en kaivannut. En antanut itselleni aikaa kuullakseni ääntä, joka niin vaatimattoman hiljaisesti tahtoi minulle jotakin sanoa, ja kesken minun korkealentoisimpia elämänpyrintöjäni kutsui pois melusta ja julkisuudesta, pois kaikesta maineentavoittelusta ja kilpailusta ja suuresta tulevaisuudesta.
Tämän elämän lyhyt kertomus on seuraava: