Henkipatto rakkaus

Henkipatto rakkaus Kirjoittanut Kaarlo Sarkia

Rakkaus henkipatto

     kahleitta tietään kulkee.

Astua taloon julkee,

     puristaa ihmisen kättä,

kuiskata lauseen rakkaan,

     katsoa hehkuvaan takkaan,

mutta, kuin painais katto.

     lähtee ja portin sulkee

taaksensa silmäämättä.

     Tuntea ei voi huolta,

aina se lieden löytää.

     Vieras on sille vastuu,

tiellä kun toiseen töytää.

     Lähestyy juhlapöytää,

kohta jo poispäin astuu.

     Äänen se kerran kuuli

vuorilta, lännen puolta,

     hymisi vuorten tuuli:

Jalkasi kauan astui

     helteisen kevääs teitä,

janoa näit ja nälkää,

     syö suven rypäleitä!

Vaikeni kielto kade,

     voimaton huuto »älkää!»

Putoaa lämmin sade,

     siitä jo pellot kastui.

Yltäsi kahleet heitä!

     Kielto on yksi ainut:

Ihminen, ällös sano

     omakses ihmiskättä,

ikuista ällös ano.

     Lähteestä viihdä jano,

jälkiäs silmäämättä

     tietäsi jälleen astu,

siksi kun lepoon painut,

     rauhaton aallon lastu.

Lähde: Sarkia, Kaarlo 1936: Unen kaivo: runoja. WSOY, Porvoo.