Henkien kosto.

Kirjoittanut Adolf Glaßbrenner
Suom. Hilja Pärssinen.


Oli yöhyt, ja sensori vuoteellaan
kun nukkui, nousivat aaveet.
Ovet kaappien kalisi. Kauhuissaan
esiin astui surmatut haaveet,
nous miettehet, sensorin surmaamat
ne huoneessa hiipien hoippuivat,
ja valitushuuto: oi! oi! oi!
nyt sensorin korviin soi.
»Mä kansaa kallista rakastin»,
yks’ ääni sortunut huhui.
Huus toinen: »vapaus hurmaavin,
sitä vaadin». Kolmas puhui:
»olin nuori ja vallaton veitikka,
en säästänyt ivani iskuja».
Ja neljäs: »aateli joskus kai
mun puukkoni pistoja sai».
»Mä vapaata sanaa puoltelin»,
»Minä yhdenvertaisuutta».
»Pois ruhtinaat kansa ohjihin».
»Minä julistin oppia uutta»
»Minä pilkkasin perustuslakia
sitä vanhaa, mi edusti harvoja.»
»Minä valtiomiehiä vastaan». –
»Puhuin sodasta ainoastaan.»
Näin synkästi kilvan he raivosi
ja vannoivat kostavansa.
He nukkuvan ympäri piiritti
ja kamalaa manaustansa suun,
nenän ja korvien kautta he
nyt kilvan kiljuivat hänelle.
He viiltäen aivoja haastoi
ja hermoja repien raastoi.
Tuli aamu ja sensori tähden sai,
sen riippuva nauha se hohti.
Mut sensori katsehen käänsi – ai
mielipuolena nauhaa kohti. –
Ens’ yönä hän kaappihin köytti sen
ja hirttäytyi polo ihminen.
Yövahti, ulkona työssä,
kuul’ kolkkoa naurua yössä.


Lähde: Punainen lippu: vihkonen runoja. 1910. Suomenteli Hilja Liinamaa. Savon työväen sanomalehti- ja kirjapaino-osuuskunta r. l., Kuopio.