Helsingin rajat, saaret osa kaksi

Helsingin kaupunginvaltuuston painetut asiakirjat N:o 33 vuodelta 1911. Sivuja 17-36 ja 40-60(Katajanokka) ja 66-92 ei ole kopioitu.

Korkeasaari ja Mustikkamaa.

Näitä kahta kaupungille kuuluvaa saarta on ajoittain käytetty sotilastarkoituksiin. Niinpä käy komitean mietinnöstä N:o 1 selville, että Ruotsin sotalaitos Viaporin linnoituksen rakennusaikana vuosien 1748 ja 1774 välillä käytti Korkeasaarta, mutta että saari viimeksi mainittuna vuonna palautettiin kaupungille. Tällöin kaupungin maanomistusoikeus tähän saareen tunnustettiin ja kaupunki sai korvauksen siltä ajalta, jona saarta oli käytetty linnoituksen rakennustarkoituksiin.

Viime vuosisadan keskivaiheilla oli Mustikkamaa vuokrattuna yksityishenkilölle, jota vastoin Korkeasaari oli välittömästi kaupungin käytettävänä ja luovutettu kaupungin asukasten virkistyspaikaksi sekä kaikenlaisten taloustehtäväin suorittamista varten, jommoiseen tarkoitukseen saari hyvän asemansa ja runsaan lähdevedensaantinsa johdosta hyvin soveltui.

Vuonna 1855 länsivaltoja vastaan käydyn sodan aikana kenraalikuvernööri Berg ehdotti, että Korkeasaarta ja Mustikkamaata käytettäisiin sotaväen ruutivarastopaikoiksi. Ehdotusta maistraatti ja porvaristo vastustivat, pitäen arveluttavana suuren ruutivaraston säilyttämistä aivan kaupungin naapuristossa, sekä seikkaperäisesti osottaen mitä hankaluuksia seuraisi, jos Korkeasaari otettaisiin pois kaupungilta. Kenraalikuvernööri kuitenkin käski teettää suunnitellut ruutikellarit Korkeasaarelle ja Mustikkamaalle; sopimus tehtiin viimeksi mainitun saaren vuokramiehen kanssa ja saarille teetetyt rakennukset lunastettiin kruunun omiksi.

Sodan päätyttyä heräsi kysymys Helsingin varustamisesta tärkeäksi sotasatamaksi. Tätä suunnitelmaa toteuttaakseen kruunu halusi saada haltuunsa paitsi Korkeasaarta ja Mustikkamaata myös Vrakholman, Paloholman, Sumpparin ja Knihdin. Näiden saarten arvioiminen niinikään määrättiin toimitettavaksi ja porvaristo valitsi asiamiehet valvomaan arvioimisesta riippuvaa kaupungin oikeutta. Koko hanke sai kuitenkin sittemmin raueta.

Kirjelmässä kuvernöörille kesäkuun 1 päivältä 1859 sekä alamaisessa kirjelmässä toukokuun 13 päivältä 1862 maistraatti kaupungin puolesta pani jyrkän vastalauseen Korkeasaaren ja Mustikkamaan oikeudenvastaista pakkoanastusta vastaan. Se peruutettiinkin sittemmin vuonna 1863, jolloin keisari Aleksanteri II Helsingissä käydessään, asiasta tehdyn alamaisen ilmoituksen johdosta, määräsi nuo saaret korvauksetta palautettaviksi kaupungille. Saarille rakennetut ruutikellarit muutettiin sittemmin Vasikkasaarelle.

Skatakubb (Skatuddskubben).

Kirjelmässä toukokuun 6 päivältä 1873 luotsi- js majakkalaitoksen päällikkö tiedusteli läänin kuvernööriltä, voitaisiinko ja millä ehdoilla kaupungille kuuluva Kruunuvuorenselällä sijaitseva Skatakubbin saari luovuttaa kruunulle ja luotsilaitokselle luotsivartouksen järjestämiseksi sinne. Maistraatti ja kaupunginvanhimmat olivat elokuun 13 päivänä 1873 asiaa käsitellessään sitä mieltä, ettei saaren luovuttaminen luotsilaitoksen käytettäväksi mainittuun tarkoitukseen kohdannut estettä. Lopullinen sopimus saaren luovuttamisesta tehtiin vuonna 1875, jolloin maistraatti, kaupunginvaltuuston päätöksen mukaisesti, näki hyväksi luotsilaitokselle maksutta luovuttaa saaren luotsivartouksen järjestämiseksi sinne, kuitenkin sillä ehdolla että, ellei saarta käytetä puheenalaiseen tarkoitukseen, se palautuu kaupungin käytettäväksi. Tästä maistraatti kirjelmässä joulukuun 18 päivältä samaa vuotta ilmoitti luotsi- ja majakkalaitoksen päällikölle.

Rysskär, Hundör, Hundörsbådan, Ormholmen, Tallholmen, Ormholmskubb, Rönnbusken, Långgrund.

Niinkuin edellä on mainittu, määräsi Keisarillinen Majesteetti Uudenmaan läänin kuvernöörille annetussa armollisessa käskykirjeessä elokuun 13 päivältä 1890 että, sittenkun Drumsön kylän Bertaksen verotaloon kuuluva Melkön saari oli luovutettu sotilastarkoituksiin, oli tilan muut saaret, luodot ja kalavesi, lukuunottamatta Grönviksgrundia, Notgrundia ja talon osuutta Drumsö hatten nimiseen saareen, luovutettava Helsingin kaupungin omiksi mainitulta tilalta tulevan, kaupungille lahjoitetun maaveron vastikkeeksi; ja lokakuun 11 päivänä 1890 kaupunki sai Helsingin kihlakunnan kruununvoudin välityksellä haltuunsa kaupungille siten luovutetun alueen, johon kuuluivat seuraavat saaret ja luodot, nimittäin Rysskär, Hundör ja Hundörsbådan, Ormholmen, Tallholmen, (osittain) Ormholmskubb, Rönnbusken ja Långgrund.

____________________

Kysymys muiden kaupungille kuuluvain saarien, luotojen ja karien omistusoikeudesta näyttää olevan aivan selvä ja riidaton eikä kaivanne tarkempaa valaisua komitean puolelta. Nämä saaret, jotka kaikki sijaitsevat kaupungin vesialueelle vahvistettujen piirirajain sisällä taikka myös kuuluvat kaupunkiin yhdistettyihin Meilahden taloon ja Kumtähden säteriin, ovat kaupungin kiinteistökirjan mukaan lueteltuina seuraavat:

Blekholmat, pohjoinen ja eteläinen, Blekholmankari, Pukkisaaret (isoin osittain), Sulhanen, Morsian, Brudhälla, Pormestarinluodot, Pormestarinhepo, Kyläsaari, pieni ja iso Pässisaari, Pässinkari, Taivalluodot, Taivalsaari, Sirpalekari, Sirpalesaari, Seurasaari, Lasinleikkaajansaari, Granholma, Porsas (osittain), Puolimatkansaari, Humalluodot, Hanaholma, Kana, Korkeasaari, Knihti, Likgrund, Liussaari, Mer- eli Sundholma (osittain), Norssi, Iso Verkkosaari, Pikku Verkkosaari, Paloholma, Ryssänsaari, Rajasaari, Rönnskäri (läntinen ja itäinen), Santaholma, Hietaniemen luodot, Liuskaluodot, Liuskasaari, Skellari, Sumppari, Tervasaari, Uunisaaret, Utteri, Utterinluoto, Vrakholma, Hernesaari, Hernesaarenluoto sekä Ourat, itäinen ja läntinen.

[Katajanokkaa käsittelevää osaa III eli sivuja 17-36 ei ole kopitoitu.]

IV. Selvitys kaupungin rajain sisällä olevan, Viaporin linnoitusta ympäröivän vesialueen omistus- ja käyttöoikeudesta.

Ne näkökohdat, joita komitea tässä edellä on esiintuonut Katajanokkaa ympäröivän vesialueen omistus- ja käyttöoikeuteen nähden, pitävät pääasiassa myös paikkansa Viaporin linnoituksen ja siihen kuuluvain saarten viereiseen vesialueeseen nähden, mikäli se on kaupunkiin yhdistetyn alueen rajain sisällä. Niitten saarien anastus, joille Viaporin linnoitus aikanaan rakennettiin, ei ole mitenkään rajoittanut kaupungin oikeutta näihin vesiin, mikä m. m. käy selville siitä, että Majakkasaarella eli Skanssinmaalla asuva luotsipalvelijasto linnoituksen perustamisen jälkeen sai kaupunginviranomaisilta luvan käyttää saaren pohjoisrannalla olevia nuotta-apajia. Oikeutta linnoitusta ympäröivään veteen ei kaupunki ole milloinkaan luovuttanut kruunulle, vaan ovat kaupunginviranomaiset päin vastoin eri tilaisuuksissa puolustaneet kaupungille tämän alueen omistajana kuuluvaa oikeutta. Mitään muutakaan toimenpidettä, jonka kautta kaupungilta olisi otettu pois joku osa puheenalaista vesialuetta, esimerkiksi pakkoluovutusta taikka kalavedenjakoa, ei ole ollut. Helsingin kaupunki on tämän johdosta edelleen katsottava kaupungin vesialueeseen luetun, Viaporin linnoitussaaria ympäröivän veden omistajaksi sekä on oikeutettu tähän veteen nähden käyttämään kaikkea vedenomistusoikeuden tuottamaa toimivaltaa, mikäli rajoituksia tähän ei ole erityisellä perusteella laillisessa järjestyksessä tehty, niinkuin esimerkiksi on tapahtunut toukokuun 24 päivänä 1899 annetun, Viaporin linnoitusesplanaadia koskevan julistuksen kautta.

Venäjän sotalaitoksen taholta on erinäisissä tilaisuuksissa väitetty, että Viaporin linnoitusta ympäröivä vesi ei kuulu kaupungille vaan linnoitukselle. Kriminsodan aikana silloinen kenraalikuvernööri Rokasoffsky maistraatilta tiedusteli kaupungin ja linnoituksen tilusten välistä rajaa, mutta uutterista arkistotutkimuksista huolimatta maistraatti ei voinut tästä antaa mitään tietoa - siitä luonnollisesta syystä että rajankäyntiä linnoituksen ja kaupungin välillä ei ole milloinkaan toimitettu. Vuonna 1868 Uudenmaan läänin kuvernööri vaati Viaporin kalavesien erottamista kaupungin vesialueesta, jommoista vaatimusta kuitenkin maistraatti mitä jyrkimmin vastusti, katsoen ettei tuollaista jakoa käy toimittaminen ennenkuin on saatu selville, onko ja minkälainen oikeus linnoituksella on kalaveteen. Seuraavana vuonna anoi suomenmaalainen sotilaspiirin insinöörihallitus valitsemansa asiamiehen kautta maistraatilta uhkakieltoa luvattomalle kalastukselle erityisiä Viaporin linnoitukseen kuuluvia saaria ympäröivässä vedessä. Maistraatti havaitsi ainoastaan muutamien näistä saarista sijaitsevan kaupungin alueella sekä katsoi että, vaikka kaupunki oli nämä saaret luovuttanut Viaporin linnoituksen rakentamista varten, ei niihin rajoittuvaa vettä eikä oikeutta kalastukseen siinä kuitenkaan tiettävästi ollut kaupungilta luovutettu pois sekä ettei sentähden myöskään vedenjakoa ole voitu toimittaa, minkätähden anottua kieltoa ei voitu myöntää. Kuvernöörikin jätti asian tämän päätöksen varaan, koska insinöörihallitus ei ollut voinut näyttää oikeuttaan kalastukseen puheenalaisessa vedessä. Keisarillinen Turun hovioikeus, jonka tutkittavaksi asia vihdoin lykättiin, lausui huhtikuun 27 päivänä 1870 antamassaan päätöksessä että, koska osa puheenalaisista saarista sijaitsee kaupungin alueen ulkopuolella ja luvattomasta kalastuksesta on laissa säädetty rangaistus, niin jätti hovioikeus asian kuvernöörin valituksenalaisen päätöksen varaan.

Joulukuun 5 päivänä 1869 sotakonselji kuitenkin päätti että kalastusta ei saa harjoittaa kahdensadan sylen päässä kaikista Viaporin linnoitukseen kuuluvista saarista sekä että linnoitusta ympäröivä vesialue on, siinä tapauksessa että kaupungin oikeus siihen on tuomioistuimen vahvistama, peräytettävä kruunun haltuun sovittua korvausta vastaan. Kenraalikuvernööri jätti asian Senaatille toimenpidettä varten. Senaatti vaati sitten maistraatin ja kaupunginvanhimpain lausunnot, jotka lähetettiin perille kirjelmässä kesäkuun 3 päivältä 1870. Siinä kaupunginviranomaiset lausuivat, että puheenalaiset vedet ovat kaupungin omaisuutta, sekä vastustivat niiden luovuttamista kruunulle. Siltä varalta että pakkoluovutus tulisi toimeen, huomautti maistraatti lausunnossaan, että kun sotakonselji on linnoituksen tarpeisiin vaatinut kahdensadan sylen levyistä vesialuetta, niistä rannan paikoista lukien, missä pysyväinen sylen vesisyvyys alkaa, tämä vaatimus tietää sen soveltamista mitä joulukuun 4 päivänä 1865 annetussa armollisessa kalastussäännössä säädetään rannanomistajan veden ja kruunun yhteismaan kalastuksen välisestä rajasta. Maistraatin mielestä olisi kuitenkin puheenalaisessa tapauksessa linnoituksen ja kaupungin vesien välinen raja vedettävä kumpaisenkin omistamain maa-alueitten keskiväliltä, varsinkin kun erinäisten linnoitukseen kuuluvien saarien, kuten Långörnin ja Harakan, sekä kaupungin maan välimatkaa ei ollut kahtakaansataa syltä.

Senaatti ryhtyi tämän jälkeen valmisteluihin laillisen pakkoluovutuksen varalta sekä määräsi paikalla toimitettavaksi tutkimuksen siinä järjestyksessä kuin silloin voimassa olevan pakkoluovutusasetuksen 6 § määräsi. Katselmustoimituksessa, joka suoritettiin 1871 vuoden kuluessa, koetti venäläisen insinöörihallituksen tilaisuudessa saapuvilla oleva asiamies väittää, että Harakan ja Lonnan saaria ympäröivä kalavesi kuuluu linnoitukselle. Tueksi tälle vaatimukselle, jota kuitenkin kaupungin edustajat vastustivat, ei sotilas-asiamies voinut esittää muuta selvitystä kuin Harakan saaren saannon ja sen seikan, että Lonna oli vuonna 1817 julistettu yhdistetyksi linnoitusalueeseen. Sitä vastoin sotilasasiamies myönsi, että muut Viaporia ympäröivät vedet kuuluvat kaupungille ja saadaan linnoituksen tarpeisiin pakkoluovuttaa, minkä ohella asianomistajat yksituumaisesti määräsivät linnoitusta varten lunastettavan vesialueen rajan kulkevaksi 200 sylen päässä avomerelle ja Kruunuvuoren selälle päin, mutta välirajan ahtaammissa vesissä kaupunkiin rajoittuvia saaria ja maata vastaan vedettäväksi veden keskikohdasta. Insinöörihallituksen puolesta ilmoitettiin toimitustilaisuudessa, että hallitus pakkoluovutuksesta huolimatta ei aikonut estää taikka sulkea vapaata kulkua Helsinkiin ja sieltä pois vievillä kulkuväylillä.

Sittenkun Keisarillisen Senaatin määräämä toimitus oli päätetty ja kuvernööri oli siinä tehdyn pöytäkirjan lähettänyt Senaattiin, päätti Keisarillinen Senaatti, asiaa uudelleen esiteltäessä maaliskuun 12 päivänä 1872, siihen nähden että oli syntynyt riitaa Lonnan ja Harakan viereisen veden omistusoikeudesta ja koska oli selvittämättä, kuuluivatko nämä vedet kaupungille vai olivatko ne jo, niinkuin insinöörihallitus oli arvellut, Viaporin linnoituksen omaisuutta, että kaikki pakkoluovutustoimenpiteet keskeytetään, kunnes sanottu riitakohta on poistettu taikka asianomainen tuomioistuin sen on tutkinut ja ratkaissut, joka päätös kirjelmässä vastamainitulta päivältä ilmoitettiin kuvernöörin tiedoksi käskyllä saattaa sen insinöörihallituksen tietoon. Senaatti, joka tietenkään ei voinut välittömästi ja ensi kädessä ryhtyä tutkimaan edellä mainittua omistusoikeuskysymystä, jätti siis täten insinöörihallituksen tehtäväksi tässä asiassa ryhtyä siihen toimenpiteeseen, johon hallitus katsoi olevan aihetta.

Sotalaitoksen taholta ei kuulunut toimenpiteitä omistusoikeuskysymyksen selvittämiseksi, mutta kirjelmässä kesäkuun 9/21 päivältä 1877 kenraalikuvernööri ilmoitti Senaatille että sotakonselji, siihen nähden että oli välttämätöntä pysyttää vihollisen tähystäjät 200 sylen päässä linnoituslaitoksista, siitä paikasta lukien missä pysyväinen sylen vesisyvyys alkaa, uudelleen oli päättänyt kieltää sivullisia henkilöjä siellä harjoittamasta kalastusta, ja oli konselji nojannut päätöksensä siihen että kukaan ei ollut tunnustanut Helsingin kaupungin oikeutta linnoitusta ympäröivään veteen sekä että, jos kaupungin oikeus mainittuihin vesiin on tuomioistuimen vahvistama, se viimeksi mainitussa tapauksessa olisi lunastettava kruunulle, suorittamalla kaupungille sopimuksen mukainen korvaus. Tämän johdosta kenraalikuvernööri pyysi tietoa, mitä asiassa oli tehty siviilihallinnon puolelta.

Vastauskirjelmässä heinäkuun 11 päivältä 1877 Senaatti teki selkoa asian aikaisemmasta kulusta ja ilmoitti, että Senaatti ei ollut voinut ryhtyä enempään toimenpiteeseen vesialueen hankkimiseksi linnoitukselle, ennenkuin puheenalainen riita oli sopimuksella poistettu taikka tuomioistuimessa ratkaistu, sekä että asia oli sen varassa, päättäisikö sotalaitos joko nostaa oikeudenkäynnin kaupunkia vastaan voittaakseen siltä pois Harakkaa ja Lonnaa ympäröivän vesialueen, edellyttäen että sotalaitos edelleen asiamiehensä myönnytyksen mukaisesti tunnustaa muun vesialueen kuuluvan kaupungille, taikka myös myöntää kaupungin omistusoikeuden myöskin näitä kahta saarta ympäröivään veteen sekä sitten ryhtyy toimiin koko linnoitusta ympäröivän vesialueen lunastamiseksi kruunulle sopimuksen taikka pakkoluovutuksen nojalla.

Tähän päättyi kirjelmäin vaihto tässä asiassa. Neuvotteluja taikka sopimuksia kaupunginviranomaisten kanssa Viaporia ympäröiväin vesien omistus- taikka käyttöoikeuden luovuttamisesta ei sen koommin enempää kuin sitä ennenkään ole tapahtunut eikä Venäjän sotalaitoksen taholta toistaiseksi ryhtytty toimenpiteisiin sen vaatimusten saattamiseksi tuomioistuimen tutkittaviksi. Viaporin komentajan vuonna 1910 tekemän anomuksen että kiellettäisiin yksityishenkilöitä metsästämästä ja kalastamasta Viaporin linnoitusesplanaadin alueella kuvernööri epäsi, ilmoittaen kirjelmässä kesäkuun 20 päivältä sanottua vuotta häneltä puuttuvan laillista valtaa suostua komentajan vastamainittuun anomukseen. Komentajan kuitenkin selvennettyä pyyntöään siten, että kielto koskisi ainoastaan erinäisiä linnoitukselle kuuluvia, kaupungin vesialueen ulkopuolella sijaitsevia saaria, kuvernöörinvirasto katsoi kuulutuksessa elokuun 25 päivältä sanottua vuotta voivansa antaa kiellon siinä muodossa että metsästys linnoitukseen kuuluvilla saarilla ja kalastus näihin saariin kuuluvalla vesialueella on linnoituksen komentajan luvatta yksityishenkilöiltä kielletty laissa säädetyn rangaistuksen uhalla. Tämä kielto siis tarkoittaa linnankomentajan välittömästi käytettävinä olevia alueita, mutta ai kaupunkiin kuuluvaa vesialuetta, joten tuon kiellon laillisuutta vastaan ei näy kaupungin oikeuden kannalta olevan mitään muistuttamista.

[Katajanokkaa käsitteleviä sivuja 40-60 ei ole kopioitu.]

Liite A. Helsingin kaupungin rajain sisällä, Viaporin ja Rönnskärin edustalla sijaitsevain saarien, luotojen ja karien luettelo.

[Hakasuluissa olevat suomenkieliset nimet on lisätty tekstiä kopioitaessa 2005.]

Kaksi pientä luotoa Tirgrundetin [Tiirakari] ja
Tafvelgrundetin [Taulukari] pohjoispuolella       0,100 hehtaaria
Tirgrundet              [Tiirakari]               0,910     "
Hundskär, läntinen      [Koirakari]               0,137     "
Hundskär, itäinen                                 0,520     "
Söderholmsgubben        [Söderholminkupu]         0,770     "
Brännvinskubben         [Viinakupu]               0,950     "
Djupgrundet             [Syväkari]                0,645     "
Skogsholmen             [Tallskär, Mäntykari]     2,805     "
Tafvelgrundet           [Taulukari]               0,920     "
Långören                [Pitkäouri]               1,417     "
Abrahamsholmen          [Abrahaminluoto]          0,840     "
Räntan                  [Räntty]                  0,820     "
Skogskär                [Märaskär, Tammakari]     4,347     "
Hamngrundet             [Satamakari]              2,406     "
Enskär (Stora Enskär)   [Katajaluoto]             9,476     "
Låghara                 [Matalahara]              2,760     "
Gråhara                 [Harmaja]                 1,715     "

Helsingissä, heinäkuun 5 päivänä 1911.

A. Hannikainen

Vanhempi komissioonimaanmittari.

Liite B.

Vuonna 1781 huhtikuun 2 päivänä ryhtyi allekirjoittanut, Helsingin pitäjän mittausta ja isojakoa asianmukaisesti toimittamaan määrätty maanmittari käymään Helsingin kaupungin tilusten merenpuolista ympärysrajaa, asiasta laillisessa ajassa kuulutettua, jolloin Helsingin kaupungin oikeutta valvomaan viimeksi kuluneella maaliskuulla annetun määräyksen mukaan saapuivat neuvosmies, korkeasti kunnioitettava herra Anders Pålviander sekä porvari Hindrich Karberg, ja toimitettiin rajankäynti ja kartallepano ensin Vähä-Huopalahtea ja Drumsötä vastaan, jolloin meneteltiin seuraavasti:

Vähä-Huopalahdesta saapuivat niinsanotun Porsassaaren luo, missä tämä rajankäyntitoimitus alotettiin, Korpaksen talon puolesta lautamies Eric Ekholm ja Hindric Hindricsson, Matts Samuelsson Backas ja Anders Johansson Böles, Meilahdesta ja Munkkiniemestä, joiden tilukset niinikään käyvät tähän, kauppias herra Carl Mateitzen ja Helsingin pitäjän Löfön puolesta, joka saari kuuluu Helsingin pitäjän kirkolle, mutta on rovastin, korkea-arvoisen ja korkeastioppineen tohtorin, herra Zacharias Cajanderin hallussa, Löfön vuokramies, Kunink. tykistön luutnantti, vapaasukuinen herra David Adam Gyllenbögel; Drumsön puolesta olivat verotalolliset Eric Arvidsson ja Jacob Johansson saapuvilla. N:oon 1 Porsassaaren tunnustivat kaikki rajanaapurit tilustensa väliseksi oikeaksi pääksi ja pääterajaksi; mutta koska siellä ei ollut kivipyykkiä eikä muuta rajamerkkiä, vaati herra neuvosmies Pålviander rajakohdan pantavaksi, niin kuin se oli maanmittari Lars Forssell-vainajan vuonna 1696 laatimassa kartassa, keskelle saarta, mutta tähän väittivät herra Mateitzen ja Vähä-Huopalahtelaiset, että rajakohta aina oli vanhastaan katsottu olevan saaren eteläisellä niemekkeellä, mistä he riitelivät sekä kaupungin valtuutettujen että Drumsöläisten kanssa; ja ilmoittivat asianosaiset vihdoin, asiaa tiedusteltua, että he eivät voineet tästä sopia, minkätähden tämä merkitään riitaiseksi; Helsingin kaupungin ja Vähä-Huopalahden välinen raja tulee tähän Porsassaareen suorassa viivassa Rajasaaresta. Kysyttäessä väitti herra luutnantti Gyllenbögel, että raja Porsassaaresta kulkee Munkkiniemen ja Löfön välitse Brudhälliin ja sieltä Löfön salmeen, mutta herra kauppias Mateitzen vastusti tätä väitettä joka kohdassa ja vaati rajajohtoa suunnattavaksi Porsassaaresta suoraan Löfön salmeen, huomioon ottamatta Brudhälliä, jonka herra Mateitzen sanoi olevan ainoastaan Munkkiniemen ja Meilahden välinen raja, johon Löfö ei voi ulottua; mutta kun tämä seikka ei ollut toimituksen esineenä, jona ainoastaan ovat kaupunkia koskevat rajat, ei sitä tällä kertaa voitu ottaa edelleen käsiteltäväksi.

Porsassaaresta väitti herra neuvosmies Pålviander Drumsön ja kaupungin välisen rajan käyvän suoraan Drumsön Norlandsuddenin poikki keskelle Melkön saarta ja lisäksi että, vaikkei hänellä nyt ollut asiakirjoja eikä todisteita näytettävänä, hänellä oli kuitenkin tiedossaan, että kaupungin arkiston asiakirjojen joukossa on tästä rajankäynnistä todisteita, joita nyt ei ollut voitu löytää.

Drumsöläiset, jotka ilmoittivat ettei heillä ollut minkäänlaisia tiluksiaan koskevia asiakirjoja, pyysivät että se vanha kartta, jonka he näkivät olevan kaupunkilaisilla, annettaisiin nähtäväksi jotta he voisivat saada jotakin tietoa, koska heidän mielestään herra neuvosmies Pålvianderin väitteen mukainen rajasuunta riistäisi heiltä suuren osan heidän kiistämättömistä tiluksistaan ja kalavesistään. Maanmittari Lars Forssell-vainajan vuonna 1696 laatima kaupungin tiluskartta näytettiin ja siitä kävi selville, että Porsassaaren keskikohdasta, johon silloinen molemminpuolinen nautinta oli johtanut, vaikkei siellä ollut pyykkiä, Helsingin kaupungin ja Drumsön välinen raja kulkisi suorassa suunnassa pieneen pyykkiin, joka oli sijainnut ja myönnetty olevan keskellä Merholmaa.

Tämän Drumsöläisetkin myönsivät, eikä herra neuvosmies Pålviander sanonut tosin tällä kertaa voivansa kiistellä kartan sisällyksestä, mutta varasi kuitenkin itselleen puhevallan, mitä hänen väitteensä mukaiseen Norrlandsuddenin ja Melkön kautta käyvään rajaan tulee niiden asiakirjain nojalla, joita hän luuli olevan kaupungin arkistossa.

Porsassaaresta siis jatkettiin mittausta Merholmaan, joka on karttaan merkitty N:olla 2, ja sittenkun koko saari oli mitattu, etsittiin sen keskikohta, mutta sieltä ei nyt voitu löytää pyykkiä eikä myöskään kukaan läsnäolijoista voinut näyttää sen paikkaa, vaan etsittiin rajakohta 1696 vuoden kartan johdolla ja sijoitettiin saaren halki vuorien lomitse kulkevaan syvään notkoon, johon se nyt merkittiin pienellä kiviröykkiöllä:

Tässä Merholman rajalla mitattiin sama kulma Porsassaaren rajaan päin kuin Forssellin kartta vuodelta 1696 näyttää ja suunnattiin viiva sitten meren puolelle, jolloin se osui Rönnskärin ja Melkön väliin sillä tavoin kuin viiva a kartalla osottaa ja siten, että se tuli 777 kyynärän päähän Melkön itäpäästä eli sivulta ja 476 kyynärän päähän Rönnskärin länsilaidasta.

Tämän rajankäynnin kaupungin kartalla vahvistettuna Drumsöläiset kaikin puolin hyväksyivät ja väittivät sitä paitsi kaikkina aikoina sen mukaan viljelleensä, minkä herra neuvosmies Pålviander kielsi.

Herra Neuvosmies Pålvianderin väittämä rajasuunta, joka kulkee Porsassaaresta Norrlandsuddeniin sekä sieltä Melköhön, on karttaan merkitty kirjaimella b.

Huhtikuun 4 päivänä.

S; P: ryhdyttiin käymään Santahaminan ja Helsingin kaupungin välistä rajaa, jolloin saapuville tulivat edellä mainitut kaupungin valtuutetut sekä Santahaminan talonomistajat Eric Ericsson Södergård ja Matts Mattsson Norrgård. Degeröstö, joka niinikään käy tähän välirajaan, saapui säterin puolesta kapteeni, korkeanvapaasukuinen vapaaherra Carl Adam Armfelt ja augmenttitalon puolesta sen haltija, talollinen Johan Degerholm.

Kysyttäessä väitti herra neuvosmies Pålviander, että Helsingin kaupungin ja Santahaminan väliraja meren puolella käy keskeltä Kubbsundin salmea, joka on Skanssinmaan ja nykyään niin sanotun Kuninkaansaaren välillä, jolla viimeksi mainitulla muinoin kuuluu olleen nimenä Hamnslandet, ja sieltä suorassa viivassa Vasikkasaaren itäiselle niemekkeelle N:oon 4, joten Vasikkasaari tulisi kuulumaan kaupungille; Vasikkasaaresta taas raja kulkisi luotoon, joka on karttaan merkitty numerolla 3 ja jota sanotaan Nimismieheksi. Vasikkasaaren kuulumista kaupungille arveli herra neuvosmies sen seikan todistavan, että kaupunki toisinaan oli antanut tämän saaren vuokralle, mutta muutoin herra neuvosmiehellä ei nyt ollut näytettävänä todisteita väittämänsä rajasuunnan osottamiseksi; luuli kuitenkin niitä vastedes löydettävän kaupungin asiakirjain joukosta.

Santahaminalaiset taas olivat sitä mieltä, että herra neuvosmies Pålvianderin väittämä rajasuunta oli kohtuuton, ja väittivät että Kugglandetista tulevan rajan, jonka he tunnustivat välirajaksi, ei pitäisi käydä Vasikkasaaren itäpuolitse, vaan suorassa suunnassa Nimismieheen N:o 3, joten Vasikkasaari kiistämättömästi kuuluisi Santahaminaan ja jonka rajan he arvelivat aivan samaksi, mikä on merkittynä Forssellin karttaa, jonka mukaan Vasikkasaari ei ole kaupungin omaisuutta. Todistaakseen että Vasikkasaari kiistämättä on kuulunut Santahaminaan ja että sen haltijat sitä olivat vapaasti ja estämättä nauttineet hyväkseen, näyttivät Santahaminalaiset kesäkuun 9 päivänä 1755 tehdyn vuokravälikirjan, jolla he vuotuista 45 kuparitaalarin vuokraa vastaan olivat saman saaren luovuttaneet vääpeleille Jonas Nordqvistille ja Petter Granbomille sekä kersantti Johan Daniel Österbackille, jotka vuokramiehet sinne olivat itselleen rakentaneet kolme asuntoa sekä niitä moittimatta hallinneet ja saarta nauttineet hyväkseen 13-14 vuotta kaupungin milloinkaan tekemättä siihen nähden vähintäkään vaatimusta. Herra neuvosmies Pålviander arveli, että laiton nautinta, silloin kun ei kukaan valvonut kaupungin oikeutta ja etuja, ei voinut tuottaa omistusoikeutta ja toisti äskeisen lausuntonsa. Vapaaherra ja kapteeni Armfelt ja Johan Degerholm, joiden edustaman Degerön säterin tilukset Hästnäsin salmen keskikohdalla yhtyvät Santahaminaan kaupungin tilusten rajalla, kannattivat Santahaminalaisia ja väittivät rajan kulkevan suorassa suunnassa Kuggsundista Nimismieheen, tunnustaen sen oikeaksi Helsingin kaupungin Degerön ja Brändön väliseksi päärajaksi, ja kun ei viimeksi mainitun tilan puolesta vielä ollut ketään saapunut, lähetettiin sinne sana, jolloin Brändön säterin omistaja, överstiluutnantti ja Kunink. Miekkatähdistön ritari, vapaasukuinen herra Jakob Gerdes tuli saapuville ja niinikään myönsi Nimismiehen edellälueteltujen tilain väliseksi oikeaksi päärajaksi.

Kun, kehotuksesta huolimatta, Helsingin kaupungin valtuutetut eivät voineet Santahaminalaisten kanssa sopia oikeasta rajasuunnasta ja Vasikkasaaresta, niin on molempain asianosaisten väitteet pantu kirjaan ja tämä asia jätetään asianomaiselle tuomarille toimenpidettä varten.

Rajan Brändötä vastaan myönsivät sekä kaupungin valtuutetut että herra överstiluutnantti ja ritari Gerdes käyvän Nimismiehestä pitkin viivaa C keskelle Mustikkamaan ja Degerön saaren välistä salmea karttaan N:olla 5 merkittyyn kohtaan sekä sieltä pitkin viivaa d Kumtähden selällä olevalle luodolle, jolla nyt on nimenä Norssi ja joka on karttaan merkittynä numerolla 6, mikä niinikään molemmin puolin tunnustettiin; mutta täältä väitti herra neuvosmies Pålviander kaupungin puolesta rajan kulkevan jonkun matkaa veteen itäpuolitse niin sanottua Granholmaa, niinkuin karttaan merkitty viiva e näyttää, sekä sitten pitkin viivaa f Granholman ja Fårholman välisestä salmesta Vanhankaupungin koskeen. Herra överstiluutnantti ja ritari Gerdes väitti tähän, että raja Norssista N:o 6 kulkee Liussaareen N:o 7 pitkin viivaa g sekä sieltä pitkin viivaa h Vanhankaupungin koskeen, ja näytti tämän väitteensä vahvistamiseksi maanmittari Lars Forssellin vuonna 1687 Viikin karjakartanon tiluksista laatiman kartan, johon Liussaari on merkitty Viikin kartanon rajaksi, mutta jossa ei selitellä paikkaa eikä mainita mitkä tilukset siinä yhtyvät.

Herra neuvosmies Pålviander lausui että, kun kaupungilla ikivanhoista ajoista on ollut kiistämätön ja milloinkaan moittimaton nautinta- ja hallintaoikeus Granholmaan ynnä kalastukseen sen ympärillä, mihin Brändön haltija ei ole milloinkaan ennen koettanut tulla, ei herra neuvosmies voinut edellyttää muuta kuin että kaupungille turvataan oikeutensa, jota paitsi herra neuvosmies katsoi Liussaaren sijaitsevan niin kaukana Vanhankaupungin puolella syrjässä Brändön väylästä, että tuon maatilan tilukset eivät voi sinne ulottua, vaan arveli hän kaupungin ja Brändön tilusten kohtaavan toisensa keskempänä vettä kuin missä Liussaari sijaitsee; jota paitsi 1687 vuoden kartta herra neuvosmiehen mielestä sitä vähemmän voi valaista tätä asiaa, kun siihen ei ole merkitty että Brändö ulottuisi Liussaareen eikä myöskään mitkä maatilat tämä karttaan merkitty rajakohta eroittaisi toisistaan; ja kun asianomaiset eivät sanoneet voivansa tästä suosiolla sopia, niin alistetaan tämäkin riita asianomaisen tuomarin ratkaistavaksi.

Merkityt rajakohdat sijaitsevat niinkuin kartta osottaa, ja ovat Nimismies N:o 3, Norssi N:o 6, ja Liussaari N:o 7 20-30 kyynärän läpimittaisia kallioita, jotka eivät ole sanottavan korkeita ja veden korkeuden mukaan ovat toisinaan enemmän, toisinaan vähemmän (epäselvä) näkyvissä. Enempää ei ollut muistuttamista eivätkä kaupungin tilukset ulotu meren puolelle kauemmaksi kuin nyt on kerrottu. Vuosi, aika ja paikka edellä mainitut.

Viran puolesta: Carl P. Hagstöm.

[Sivuja 66-92 ja liitekarttoja ei ole kopioitu]