Helsingin laulu

Helsingin laulu Kirjoittanut Väinö Hupli

Kas, suojassa Suomenlinnan

ja rannalla Suomenveen

se nostaa kalliorinnan

ja valkean otsanteen.

Sen alku on koski, sen kehto on Vantaa,

sen koti on niemi, sitä saaret kantaa.

Se Helsinki, Helsinki on.

Se muinaisaikojen yöstä

on astunut historiaan.

Es’isien raskaasta työstä

aikakirjat kertovat vaan.

Sitä hävitti sota ja tuhosi surma,

oli vieraana tuli. Jo uhkasi turma.

Se isien kaupunki on.

Nyt johdossa Suomen suvun

ja valtakunnan se on.

Suurkirkon ylvähän kuvun

yli kaupungin nostanut on.

On taide sen sielu; työ, tiede sen mahti,

sen suonissa lyö elon kiihkeä tahti.

Se tekojen kaupunki on.

Kuin kasvonsa puhtaat ovat

ja kauniit silmät sen!

Ken näkee vain piirteet kovat,

hän vieras on, syrjäinen.

Oi, puistot ja saaret, leikkikentät ja -sannat,

meren huuhtomat ihanat uimarannat!

Oi, kaupunki kaunis se on!

Viel’ onnea, iloa vaille

sen lapsista moni jää.

Vaan kerran kotimme maille

täys päivä se kimmeltää.

Työ kaupungin nostaa, usko voiman suopi,

se kaupunki suur’ on, min rakkaus luopi.

Se kotimme, kotimme on.

Lähde: Hupli, Väinö 1938: Kivikkotie: runoja ja mietelmiä. K. J. Gummerus, Jyväskylä.