Helmi.

Kirjoittanut Hilja Tamminen


On Helmi tytti äidin apu parhain;
niin näppärästi tekee askareet,
hän hoitaa pikku siskot, kantaa veet,
ja käypi maitojonoon aamuvarhain.
Pimeä aamu; tuuli vinha kovin,
ohuiden käypi läpi vaatteiden.
Hän seisonut on siinä värjyen
ja kasvoin sinertävin pitkän tovin.
Jo ulkopuolia maitokaupan oven
jokunen varhaisempi odotti,
kun Helmi pieni tuohon kerkesi
rivihin käyden, täytteheksi loven.
Kuluvat tunnit; kylmemmäksi viima
se yltyi, lunta alkain ryöpyttää.
Sen hiutehet on jäätä terävää,
mi sattuu kasvoihin kuin piiskan siima.
Väristen vilusta hän yhä kokee
sijansa urheasti säilyttää.
»Jo aivan kylmää lapsen tämä sää»,
näin ympärillä seisovaiset hokee.
Nyt viimein kauppa aukes. Kiireisesti
ovelle joukko syöksi. Sysien
ja toisiensa eelle hyökäten
he ryntäs, mies ken rytäkässä kesti.
Perästä monen rynnistyksen, vaivan
jo Helmikin se maitotilkan sai.
»Nyt pieni veikko riemastuupi kai»,
hän miettii, tyytyväisin mielin aivan.
Käy vastaan vallaton nyt poikaparvi
mi koulumatkalla on. Rikasten
he lapset. Helmin tuuppaa ilkkuen
nyt käytävältä kumoon häijy Arvi.
»Pois kerjäläiset tieltä», kirkuu nulkki
ja joukko naurain kulkee matkojaan.
Tuo pieni häijyläinen riemussaan
on heimonsa niin oivallinen tulkki.
Voi kuinka kirpas Helmin mieltä pilkka!
Kotiinsa nyyhkien käy huolissaan,
ei pikkuveikko saa nyt maitoaan
kun maahan kaatui vaivoin saatu tilkka.


Lähde: Tamminen, Hilja 1923: Vainon ajoilta: runoja. Tampereen työväen sanomalehti o. y., Tampere.