Helmi (Tamminen)
Helmi. Kirjoittanut Hilja Tamminen |
- On Helmi tytti äidin apu parhain;
- niin näppärästi tekee askareet,
- hän hoitaa pikku siskot, kantaa veet,
- ja käypi maitojonoon aamuvarhain.
- Pimeä aamu; tuuli vinha kovin,
- ohuiden käypi läpi vaatteiden.
- Hän seisonut on siinä värjyen
- ja kasvoin sinertävin pitkän tovin.
- Jo ulkopuolia maitokaupan oven
- jokunen varhaisempi odotti,
- kun Helmi pieni tuohon kerkesi
- rivihin käyden, täytteheksi loven.
- Kuluvat tunnit; kylmemmäksi viima
- se yltyi, lunta alkain ryöpyttää.
- Sen hiutehet on jäätä terävää,
- mi sattuu kasvoihin kuin piiskan siima.
- Väristen vilusta hän yhä kokee
- sijansa urheasti säilyttää.
- »Jo aivan kylmää lapsen tämä sää»,
- näin ympärillä seisovaiset hokee.
- Nyt viimein kauppa aukes. Kiireisesti
- ovelle joukko syöksi. Sysien
- ja toisiensa eelle hyökäten
- he ryntäs, mies ken rytäkässä kesti.
- Perästä monen rynnistyksen, vaivan
- jo Helmikin se maitotilkan sai.
- »Nyt pieni veikko riemastuupi kai»,
- hän miettii, tyytyväisin mielin aivan.
- Käy vastaan vallaton nyt poikaparvi
- mi koulumatkalla on. Rikasten
- he lapset. Helmin tuuppaa ilkkuen
- nyt käytävältä kumoon häijy Arvi.
- »Pois kerjäläiset tieltä», kirkuu nulkki
- ja joukko naurain kulkee matkojaan.
- Tuo pieni häijyläinen riemussaan
- on heimonsa niin oivallinen tulkki.
- Voi kuinka kirpas Helmin mieltä pilkka!
- Kotiinsa nyyhkien käy huolissaan,
- ei pikkuveikko saa nyt maitoaan
- kun maahan kaatui vaivoin saatu tilkka.
Lähde: Tamminen, Hilja 1923: Vainon ajoilta: runoja. Tampereen työväen sanomalehti o. y.,
Tampere.