Hellmannin herra: I luku
| Hellmannin herra | I luku Hellmannin herra Kirjoittanut Juhani Aho |
II luku |
Koko talo oli ylösalaisin, sillä herra oli kylään lähdössä. Hän oli taas kauhean pahalla tuulella, huusi sinne, huusi tänne, kiukkuili ja pauhasi rouvalle, rengille ja piioille, ja nämä sitä mukaa hädissään riensivät minne milloinkin käskettiin, yhä sattuen toistensa tielle.
– Minkä tähden on partavesi niin tulisen kuumaa, että pitää jäähdyttää monta tuntia, ennenkuin kärsii siinä leukaansa liottaa? Minkä tähden? Kuka sen on lämmittänyt Hoi! Missä ne kaikki? ... huusi hän, niin että ikkunat tärisivät joka seinällä.
Herra ajoi partaansa kamarissaan ja luuli, että rouva oli viereisessä huoneessa, mutta kun sieltä ei vastausta kuulunut, ryntäsi hän julmistuen sisähuoneista etsimään. Ei ennättänyt kuin kynnykselle, niin rouva jo juoksi keittiöstä hätään.
– Miksi on tämä vesi niin kuumaa? Tahdotaanko minua sillä kuin sikaa karvattomaksi kollata? Hva’ ä’ me-ningen? – nyt se ei tullut kovaäänisesti, vaan pidätetyllä kiukulla.
– Se Annihan se ... vaan kyllä minä heti paikalla ... sopersi rouva ja kiiruhti keittiöön kylmempää vettä hakemaan.
– Minkä tähden Anni on tehnyt herran partaveden liian tuliseksi? Onhan sinulle monta kertaa sanottu...
– Ei kai se ollut sen tulisempaa kuin ennenkään.
– Jospa ei ollutkaan; hätäili rouva, vaan annahan nyt sukkelaan kylmää ... ja käy kiireelle noutamaan herran turkki tampuurista pirtin uunin eteen lämpiämään.
Ja itse riensi rouva kylmää vettä vieden herran kamariin, ruveten kaatamaan sitä pesuvatiin.
– Mit ... mitä sinä siinä?
– Minä panen tähän kylmempää sekaan.
– Niin, ja sitten teet sen niin kylmäksi, että iho siinä jäätyy! Eikä tässä kuuna päivänä pääse asioilleen! Semmoista se on aina, jos mihinkä aikoo! Silloin ne on kaikki ihan kuin hulluja! Pane tähän komuudille vesikannu! Mitä sinä siitä kädessäsi koko päivän kantelet? Ja etkö sinä olisi saattanut sitä jo aluksi itse tuoda?
– Minä olin kahverissä ja sanoin Annille...
– Vaikka minä olen jo satoja kertoja sen sanonut, että se ei osaa tehdä partavettä ja että sinä et saa sen antaa!
– En minä olisi muuten antanutkaan, mutta kun minä kuulin, että sinä lähdet kirkonkylään, niin aioin minä laittaa suntion matamille sukankutomapalkasta vähän evästä pyhiksi.
– En minä jouda vetämään teidän eväitänne ... tulkoon itse hakemaan!
– Sillä kun ei ole itsellään hevosta...
– Niin noutakoon kelkalla! – Ka, kaada nyt sitten sitä vettä siihen! – Soh! – Ja missä on hantuuki?
– Tässähän se on minun kädessäni...
– Anna se tänne! – Onko käsketty valjastamaan?
– En minä vielä ... vaan kyllä minä ihan paikalla...
Ja rouva kiiruhti käskemään. Sai mennä talliin asti, ennenkuin löysi rengin. Oli jo hätä raukalla, että ehkei löydäkään. Hartiat olivat kierot ja kumarat ja juoksu vinoa, kun hän läähättäen ehätti pihan yli talliin ja tallista takaisin.
– Semmoinen vanha, ruma kohmura, murahti herra, tuon ikkunasta nähdessään.
Hän oli asettunut partaansa ajamaan ja oli yhä äissään. Puri hammasta ja kuohui. Tässä vielä partaansa ajamaan! Semmoisille herroille! Parasta olisi jättää ajamatta ja mennä niine karvoineen! Kotitakuissaan! Hah! – Istuvat ja arvostelevat siellä toisten ihmisten omaisuutta! Köyhiä rottia jokainen! Mutta ne ne osaakin toisia nylkeä. Mutta kyllä tässä vielä nähdään, kuka tässä...!
Seikka oli se, että pitäjäntuvalla istui parhaallaan taksoituslautakunta, istui ja määräsi suostuntaveroa ihmisten maksettavaksi. Sinne oli herrakin nyt lähdössä omaa kohtaansa valvomaan, kun oli kuullut –
– Hoi! huusi hän yht’äkkiä niin, että valkoliimausta tipahti katosta iso levy. Jo kohosi istualtaan, kun rouva taas juoksi hätään.
– Eikö teill’ oo korvia kellään? – Käske Pulkkisen tulla tänne ... eikö se istu pirtissä?
– Siellä kai se ... kyllä minä käsken...
Vähän päästä tulikin Pulkkinen ulko-oven kautta huoneeseen.
– Kuule sinä! Mitä ne sanoivat? Et sinä vain valhetelle?
– No, minä en valehtele ... se on vissi tosi, kun minä omin korvini kuulin niiden itsensä siitä puhuvan. Porstuassa olin ja varsin panin mieleeni, mitä ne kamarissa puhuivat.
– No, no, ja mitenkä ne sanoivat? Sano ihan, niinkuin niiden kuulit sanovan!
– Sitä minä en ihan sanalleen muista enkä kaikkea kuullutkaan, mutta niin ne vain tuntuivat arvelevan, että –
– Kuka niistä sanoi?
– Sanoi ne jokainen.
– Sanoiko vallesmannikin?
– Taisi se sekin sanoa, en minä häntä niin tarkkaan kuullut.
– Kuulit sinä ... kyllä sinä kuulit, vaikka sinä et tunnusta ... sinä oot suuri hunsvotti.
– No, sen saapi herra uskoa...
– Ja sitäkö sanoivat, että pitää hovin Hellmannia oikein takseerattaman?
– Sitä sanoivat.
– Entäs mitä muuta? Ettäkö on rikas ja sitä pitää oikein nahkattaman.
– Niin, että kuuden tuhannen tuloista vähintäänkin otetaan vero ... sitä uhkasivat.
Herran silmäpohjassa välähti kiilto peiliä vasten kuin vihaisen koiran.
– Kuudesta tuh...! kyllä minä niille rosvoille vielä...! Ja sen minä näytän, että vaikka talo menköön ja kaikki maata myöten...! Hoi! – Hoi!
Piika syöksähti salin yli, niinkuin olisi häntä potkaissut joku.
– Tule sinä sukkelammin, kun sinua huudetaan! Vie pois partavesi ja tuo silmivettä sijaan! – Minkä tähden ei rouva itse tullut?
– Ei se ollut siellä!
– Missäs se on?
– Tuvan uunin edessä pitelee herran turkkia lämpiämässä.
– Kuudesta tuhannesta! Se on hävytöntä, sikamaista, se on juutalaisten peliä sillä lailla! Minunko tässä pitää yksinäni kaikki pitäjän verot maksaa? Häh?’
– Muuan tuntui siellä vielä sitäkin arvelevan, että sietäisi se kymmenestäkin tuhannesta markasta.
– Hä – häh?
– Niin, että kun on saanut suuria voittoja tukkikaupoissa ... kaikista ne tiedon hankkivatkin ... mitä niitä kenenkään kaupat liikuttaa...
Pulkkinen luuli jo, että kun hän tämän sanoo, niin saattaa herra karata hänen kurkkuunsa ja kuristaa hänet vaikka kuoliaaksi. Siksi hän otti rukkasensa, ennenkuin mainitsi kymmenestä tuhannesta, ja tarttui avaimeen.
Vaan ei herra edes kironnutkaan. Vaalenihan vain vähäsen, otsasuoni pullistui siniseksi, sieraimet levisivät kuin lentoon lähteäkseen, ja suuta väänti pahasti pari kolme kertaa.
Piika toi samassa silmiveden.
– Joko on hevonen valjaissa?
– Eikö tuo alkane olla... Olli käski kysyä, että pitääkö tulla kuskiksi.
– Milloinka minä ennen olen kuskia... Tai ann’ tulla! Ja sano, että panee kellon aisaan ja pislasuitset ja setolkan! Ajetaan komeasti pihaan! Ei tässä armoille ruveta! Tule sinäkin, Pulkkinen, mukaan!
– Saatanhan tuota tulla...
Rouva toi turkkia. Selin otti herra sen hartioilleen ja kiittämättä karjaisi hän vyötä. Rouvalla oli se saapuvilla.
– Kierränkö minä sen selän taakse?
– Menehän matkaasi
Ja hyvästiä sanomatta lähti herra pihalle, piiska kädessä, joka aina oli varuilla eteisen naulassa. Rouvan henkeä oikein helpotti, kun ovi paukahti kiinni. Ei ollut viha onneksi päässyt tällä kertaa häntä vastaan puhkeamaan, mutta siksi luuli rouva tuntevansa miehensä, ettei se kauan pysyisi puhkeamatta. Vaikka peloitti, niin meni hän kuitenkin ikkunan pielestä katsomaan, verhon takaa, varkain. Hevonen seisoi rappujen edessä, nahkaset oli käännetty, niinkuin herra ne tahtoi, ja suitsia piteli renki, antaakseen ne herralleen, niin pian kuin tämä istuutuisi. Ennenkuin ryhtyi lähtemään, tarkasteli herra kuitenkin valjaat, koetti, oliko aisakello lujassa ja tunnusteli, miten kireälle se tolkkaremmi oli sidottu. Kaikki oli niin laitettu, ettei käynyt mihinkään tarttuminen. Rouva jo toivoi, että ehkä se pääsee pihasta lähtemään niin, ettei suutu.
– Kunhan ei vain varsa mitään ... Herra Jeesus siunatkoon ... no, niinpähän kävikin!
Herran istuessa rekeen oli varsa vähän liian aikaisin riuhtaissut, ja kun ohjaksia tiukoitettiin, alkanut peruuttaa. Siitä kun sai piiskalla pari huimausta, heittäytyi eteenpäin. Mutta kun suitset yhä kiskoivat ja kun piiska yhä huimahteli, hyppäsi se ensin muutamia kertoja pystyyn ja kiidätti sitten täydessä nelissä rekensä portin pieleen.
Siihen se riisuttiin ja vietiin talliin.
– Voi hyvänen aika, nyt se taas saa selkäänsä, voivotteli rouva ja kiiruhti keittiön porstuaan. Piiatkin sieltä jo kurkistelivat ja hätäilivät, mutta kuitenkin teki mieli joka kerta kuunnella, miten herra hevosiaan kuritti.
Renki seisoi peloissaan ovella eikä osannut mitään. Mutta kun herra toi varsan ulos tallista, oli renkikin vähällä saada osansa.
– Mitä sinä siinä noljotat, häntä koipien välissä? Vedä reki tänne tai saat samasta varresta! ärjäisi hänelle herra.
Rouva ja piiat olivat samassa pujahtaneet porstuan ovelta näkymättömiin.
Jäsentäkään liikauttamatta antoi varsa nyt valjastaa itsensä.
– Hyppää kannoille, Pulkkinen! huusi herra portin kohdalla Pulkkiselle, missä tämä oli koko ajan seisonut ja odottanut, pannen piippuunsa. – Ja koeta nyt ajaa, jos osaat, murahti hän kuistin suussa kuskilla pysyttelevälle rengille ja antoi hänelle ohjakset.