Helgelannin sankarit: Toinen näytös
| Ensimmäinen näytös | Toinen näytös. Helgelannin sankarit Kirjoittanut Henrik Ibsen |
Kolmas näytös |
(Juhla-huone Gunnar Hersen luonna. Ulosvievä ovi on perällä: pienempiä ovia sivuilla. Etualalla, vasemmalla, suuri kunnia-istuin, sitä vastapäätä, oikealla, pienempi. Keskellä lattiaa palaa tuli muuratulla koroituksella. Perällä, kummallakin puolen ovea, koroituksia naisia varten. Kummastakin kunnia-istuimesta, seiniä myöten, perälle saakka kaksi pitkää pöytää, penkit kummallakin puolen niitä. Ulkona pimeä; rovio valaisee tupaa).
(HJÖRDIS ja DAGNY tulevat oikealta).
DAGNY. En, Hjördis, min’ en ymmärrä sinua; nyt olet näyttänyt minulle koko tilanne ja talonne; min’ en ymmärrä, mitä sinulta puuttuu; ja kaikki mitä sinulla on, on kaunista ja oivallista; – kuinka saatat siis valittaa?
HJÖRDIS. Hm, sulje kotka häkkiin, saat nähdä se pureksii puikkoja, olkoot ne sitten joko raudasta tai kullasta.
DAGNY. Yhdessä kohdin olet sinä minua rikkaampi; sinulla on Egil, pikku poikosesi.
HJÖRDIS. Parempi olisi, jos ei mulla olisi yhtään jälkeistä, kuin että tuo yksikin on häpeässä syntynyt.
DAGNY. Häpeässä?
HJÖRDIS. Etkö muista, mitä isäs sanoi? Egil on jalkavaimon poika; niinpä hänen sanansa kuuluivat.
DAGNY. Raivoisan lauseista ei pidä huolia.
HJÖRDIS Miks’ei; Örnulf oli oikeassa; Egil on hento; kyllä, näkyykin että hän on äpärä-lapsi.
DAGNY. Hjördis, kuinka saatat sinä – –!
HJÖRDIS (huomaamatta sitä). Siten imee häpeä itsensä vereen, kuni kärmeen myrkky. Kunniallisissa sankarlapsissa on toisenlaista malmia; minä olen kuullut tarinan eräästä kuningattaresta, joka neuloi koltin poikansa ihoon; eikä lapsi edes silmäänsä räpäyttänyt (ilkeällä katsannolla). Dagny, samalla tavoin koetan minäkin Egil’iä!
DAGNY (kauhistuen). Hjördis! Hjördis!
HJÖRDIS (nauraen). Hahaha! Luulitko tarkoittavani totta? (muuttaa äänensä). Mutta usko; jos tahdot, minua ahdistaa välin kummallinen – kummallinen, kiusaava halu mokomiin tekoihin; se lienee sukuperäistä, – sillä minun sanotaan olevan jötun’in sukua. – No, istuhan, Dagny; sinä olet matkustellut kaukana, ylt’ympäri näinä viitenä, vuotena; – sanoppas – kuninkaidenkin luona kai useasti vierailit?
DAGNY. Usein kyllä, – erittäinkin Aedhelstan’in luona Englannissa.
HJÖRDIS. Ja sua korkiasti kunnioitettiin kaikkialla; istuit ylimmäisenä pöydässä?
DAGNY. Sehän tietty. Sigurd’in vaimona – –
HJÖRDIS. Niin, niin kai, – Sigurd on kuuluisa mies – vaikka Gunnar onkin häntä kuuluisampi.
DAGNY. Gunnar?
HJÖRDIS. Yhden työn teki Gunnar, johon ei Sigurd tohtinut ryhtyä; – no, mitäpä siitä; – mutta sanoppas, kun Sigurd oli viikinki-retkillään ja sinä seurasit häntä, – kun kuulit kalpojen kalskeen tulisessa taistelossa, kun purppura-punainen hurme laivan kannelle pirskahteli, – eikö syntynyt mieleesi voittamaton himo taistelemaan miesten rivissä, etkö pukeutunut sota-asuun, etkö tarttunut aseihin?
DAGNY. En milloinkaan! Mitä ajattelet? Minä, nainen?
HJÖRDIS. Nainen, nainen, – hm, ei kenkään tiedä, mitä nainen mahtaa! – No, yhden seikan voit toki mulle sanoa, Dagny; sillä sinä sen varmaan tiedät: Kun mies syleilee naista, jota se rakastaa, – onko totta, että naisen veri silloin tuliseksi muuttuu, hänen povensa rauhattomasti kohoilee, hän uinahtaa eriskummaisen sulon valtaamana?
DAGNY (punastuu). Hjördis, kuinka saatat – –!
HJÖRDIS. No mutta, sanohan toki – –!
DAGNY. Varmaan sinäkin sen olet saanut tuntea.
HJÖRDIS. Olen, yhden kerran, yhden ainoan kerran; sinä yönä, jolloin Gunnar oli luonani huoneessani; hän puristi minua syliinsä, niin että rautapaita ratkesi ja silloin, silloin –!
DAGNY (huomaamatta). Mitä! Sigurd –!
HJÖDIS. Sigurd? Ken puhuu Sigurd’ista? Minä puhuin Gunnar’ista, – sinä yönä, jolloin nais-ryöstö – –
DAGNY (malttaen). Niin niin, muistan, – minä tiedän – –
HJÖRDIS. Se oli ainoa kerta; en milloinkaan, en milloinkaan sittemmin ole moista autuuden suloa tuntenut! Minä luulin itseni lumotuksi; sillä – että Gunnar niin taisi naista syleillä, sitä – (keskeyttää, katsoo Dagny’yn). Voitko pahoin? Minusta sinä sekä kalvenet että punastut!
DAGNY. En suinkaan, en suinkaan!
HJÖRDIS (siitä huolimatta). Ei, hauskaan retkeilyyn olisi mun pitänyt päästä; se olisi ollut parempi mulle ja – ehkä meille kaikille. Se olisi ollut todellista, nautinto-rikasta elämää! – Etkö kummastele, Dagny, tavatessasi minut vielä hengissä täällä? Etkö pelkää olla minun kanssani kahdenkesken tuvassa, nyt kun on pimeä? Eikö juolahda mieleesi, että minä muka olen kuollut jo aikoja sitten, ja että nyt ainoastaan minun haamioni puhuttelee sinua?
DAGNY (häntä alottaa vähän kamottaa). Tule – menkäämme – toisten luo!
HJÖRDIS (tarttuu häntä käsivarteen). Ei, jää toki! Dagny, käsitäthän sen, että ihminen voipi elää, hiuduttuaan täällä viisi yötä pitkän pitkää.
DAGNY. Viisi yötä?
HJÖRDIS. Täällä pohjanperällä on joka yö talven pituinen. (äkkiä toisella äänellä). Älä toki luule muuta, kuin että täällä on ylen kaunista! Täällä voit nähdä näkyjä, joita et Englannin kuninkaan-kartanoissakaan nähnyt ole; – me olemme yhdessä, kuni siskot ainakin, sen aikaa kuin vierailet luonani; me menemme meren rantaan, kun raju-ilma nousee; saat nähdä aaltojen hyrskyvän vuoren-seinää vastaan, entävän korkeille kallioille, kuni valko-harjaiset hevoset, – ja valaskalat sitten etäällä, ulapalla tuolla! Ne ryntäävät vastakkain, kuni haarniskoidut sankarit! Haa, kuinka riemuisaa olisi noitana istua valaskalan selässä, ratsastaa meret halki, synnyttää myrskyjä ja raju-ilmoja sekä loihtu-lauluilla viekoitella miehiä meren syvyyteen!
DAGNY. Hyi, Hjördis, kuinka voit puhua noin!
HJÖRDIS. Osaatko sinä laulaa loihtu-lauluja, Dagny?
DAGNY (kammolla). Minä!
HJÖRDIS. Niin, minä vain luulin, sillä – miten sinä Sigurd’in viekoittelit?
DAGNY. Häpeällistä lausut sinä minusta; senvuoksi menen pois!
HJÖRDIS (estää häntä). Leikistä suuttuen! Ei, kuulehan vielä! Ajatteleppas, Dagny, kuinka hupaista on iltasin istua tässä valkean ääressä ja kuulla eriskummaisia ääniä; istua kuunnellen kuolleitten kotiinsa kiiruhtavan; niiden on matkustaminen tästä pohjan kautta. Ne ovat uljaita urhoja, jotka ovat taistelossa kaatuneet, sankarimaisia naisia, jotka eivät viettäneet elämäänsä kodin yksinäisessä hiljaisuudessa, niinkuin sinä ja minä; myrskyn, raju-ilman läpitse entävät ne mustilla hevosillaan kulkusten helinässä! (hurjasti likistäen häntä rintaansa). Haa, ajatteleppas, Dagny, semmoisella vauhdilla päästä kulkemaan viimeisen retkensä!
DAGNY (repien itseänsä irti.) Hjördis! Hjördis! Päästä! Minä en tahdo kuulla sinua enää!
HJÖRDIS (hymyten). Vienomielinen oletkin sä, helppo sua peloittaa!
(GUNNAR, SIGURD, THOROLF tulevat perältä).
GUNNAR. Todentotta, nyt on kohtaloni parhain; sinut, Sigurd, rehellinen, uljas veikkoni, olen tavannut aivan yhtä uskollisena, kuin ennenkin; Örnulf’in jälkeinen on huoneessani, ja pian ukko itsekin, eikö totta?
THOROLF. Sen hän lupasi.
GUNNAR. Siis ei puutu multa muuta, kuin pikku Egil kotoani.
THOROLF. Sinä rakastat poikosta hellästi, koska häntä yhä mainitset.
GUNNAR. Niin; hän on ainokaiseni; ja kaunis ja lempeä poika siitä kasvaakin.
HJÖRDIS. Mutta ei urosta.
GUNNAR. No, no, – niin et saa sanoa.
SIGURD. Vaan miksi lähetit sinä hänet luotasi pois – –?
GUNNAR. Oi, jos en olisi tehnyt sitä! (puoliääneen). Mutta, sinä tiedät sen, Sigurd, pelokkaasti käyttäikse toisinaan se, joka rakastaa jotakin yli kaiken maailmassa, (ään.) Vähän oli mulla miehiä talossani, eikä kukaan meistä ollut varma hengestään, kun kuulimme Örnulf’in sotaisissa aikeissa laivoineen laskeneen rantaamme.
HJÖRDIS. Minä tiedän omaisuuden, joka on ennen henkeäkin pelastettava.
THOROLF. Ja se on?
HJÖRDIS. Miehen maine ja kunnia.
GUNNAR. Hjördis!
SIGURD. Kenkään ei voi sanoa Gunnar’in kadottaneen kunniansa varovaisuutensa kautta.
GUNNAR (kiivaasti). Ei onnistu kenenkään kiihoittaa minua Örnulf’in sukua vastaan!
HJÖRDIS (vilkuillen). Hm; sanoppa, Sigurd, – voipiko sinun laivasi purjehtia joka tuulella?
SIGURD. Voipi, kun sitä älyllä johtaa.
HJÖRDIS. Hyvä, minä johdan laivaani älyllä, minäkin, ja saavun varmaankin satamaani. (menee tuvan perälle).
DAGNY (hiljaa, levottomasti). Sigurd, lähtekäämme täältä – tänä iltana vielä!
SIGURD. Nyt on jo myöhäistä; sinähän juuri – –
DAGNY. Silloin rakastin Hjördis’ia; mutta nyt –; minä olen kuullut hänen lausuvan sanoja, joita pelkään ajatellakkin (SIGURD’IN MIEHET, muita vieraita miehiä, naisia j. n. e. perältä).
GUNNAR (pieni äänettömyys, jonka aikana kummankinpuoliset tervehdykset j. n. e.) Nyt juoma-pöydän ääreen! Ylimmäinen vieraani, Örnulf vuonoilta, tulee sittemmin; sen on Thorolf vakuuttanut.
HJÖRDIS (talon väelle). Olutta ja simaa esille, jotta kieli irroittuu ja mieli muuttuu iloiseksi!
(GUNNAR saattaa SIGURD’IN oikeanpuoliselle kunnia-istuimelle. DAGNY istuu Sigurdin oikealle puolelle, HJÖRDIS saman pöydän toiselle puolen, vastapäätä Sigurdia, THOROLF’ille osoitetaan samalla tavoin paikka toisen pöydän ääreen, vastapäätä GUNNAR’IA, joka istuu suuremmalle kunnia-istuimelle. Toiset asettuvat pöytien ääreen perällepäin).
HJÖRDIS (äänettömyyden jälkeen, jonka ajalla juodaan ja puhutellaan toisiaan hiljaa pöydän yli). Harvoin sattuu, että on näin monta urhokasta miestä yhdessä, kuin tänä iltana tässä. Sopivata olisi siis huvitellaida tapojemme mukaan: Kertokoon jokainen sankar-työnsä, niin saapi kukin keskenään määrätä, ken on etevin urhoista.
GUNNAR. Se tapa ei ole hyvä juoma-seurassa; usein siitä kiista syntyy.
HJÖRDIS. Empä tähän saakka ole Gunnar Herse’ä pelkuriksi luullut.
SIGURD. Sitä ei varmaankaan luule kukaan; mutta liian pitkä aika kuluisi, jos jokainen meistä kertoisi uros-työnsä. Kerro meille ennemmin, Gunnar, matkastasi Permanmaalle; niin pitkä matka pohjoiseen on kyllin uskaljas työ, sekin, ja kernaasti kertomustas kuultelemme.
HJÖRDIS. Perman-retki on kauppiaitten asioita ja vähemmin sopivat sankarten keskustella. Ei, ala sinä, Sigurd! Muuten luulen, ett’et siedä miestäni kiitettävän; ala! Sano suoraan; kerro uros-työsi, jota suurimpana pidät.
SIGURD. No, koska mua pakoitat, niin olkoon sitten. Minä olin viikinki-retkilläni Orknö’n lähellä; siellä hyökkäsi viholliset päällemme, mutta me voitimme heiltä laivat, ja minä taistelin yksinäni kahdeksaa miestä vastaan.
HJÖRDIS. Mainiota oli se; mutta olitko sinä täydessä asussa?
SIGURD. Täydessä asussa, varustettu kirveellä, keihäällä ja kilvellä.
HJÖRDIS. Mainiota se oli sittenkin. Nyt pitää sinun, Gunnar, sanoa työsi, jonka pidät uljaimpana.
GUNNAR (vastenmielisesti). Minä surmasin kaksi berserkiä, jotka oli ryöstäneet kauppalaivan; sitte päästin minä vangitut kauppiaat kotiinsa ja annoin heille laivansa takaisin ilman lunastus-rahoitta. Englannin kuningas piti tekoni hyvänä, sanoi minun käyttäineen rehellisesti, kiitti mua ja antoi mulle lahjoja siitä.
HJÖRDIS. Totisesti, Gunnar, suurempiakin uros-töitä voisit mainita!
GUNNAR (kiivaasti). Muuta en voi kunniakseni lukea! Siitä kuin viimeksi Islannista lähdin, olen elänyt hiljaisuudessa ja käynyt ainoastaan moniailla kaupparetkillä. Tästä jo kylliksi!
HJÖRDIS. Jos itse salaat kunniaasi, täytyy vaimosi puhua.
GUNNAR. Vaiti, Hjördis – minä kiellän sua!
HJÖRDIS. Sigurd taisteli kahdeksaa miestä vastaan täydessä asussa, Gunnar meni yön pimeässä minun huoneeseni, kaatoi karhun, jolla oli kahdenkymmenen miehen voima, ja hänellä oli ainoastaan pieni, lyhyt miekka kädessä.
GUNNAR (tunteittensa vallassa). Vaimo, ei sanaakaan enää!
DAGNY (hiljaa). Sigurd, voitko kärsiä – –!
SIGURD (samoin). Rauhoitu!
HJÖRDIS (toisille). Ja nyt, urheat miehet, – kumpi on urhokkaampi, Sigurd’iko vai Gunnar?
GUNNAR. Hiljaa!
HJÖRDIS (hilliten ääntään). Sanokaa suoraan, sitä on oikeus vaatia!
VANHAMIES. (vieraista). Jos totuus sanottaman pitää, on Gunnar’in työ uljain, mitä kenkään on tehnyt; Gunnar on urhokkain sankari ja hänen jälkeensä Sigurd.
GUNNAR, (luoden silmäyksen pöydän yli). Haa, Sigurd, Sigurd, jos tietäisit – –!
DAGNY (hiljaa). Tuo on liikaa – ystävänäkin!
SIGURD. Vaiti, vaimoni! (ääneen toisille). Niin, varmaan on Gunnar kunnollisin kaikista; ja semmoisena pitäisin minä häntä, vaikk’ei hän koskaan olisi tuota urostyötään tehnytkään; sillä sitä pidän minä vähemmässä arvossa, kuin te.
HJÖRDIS. Tuo on kateutesi kieltä, Sigurd viikinki!
SIGURD (vilkuillen häneen silmillään). Suuresti erehdyt sinä nyt! (ystävällisesti Gunnar’ille, juoden hänen maljansa pöydän yli). Terve, jalo Gunnar; ystävyytemme on kestävä, vaikka ken tahansa koettaisi murtaa sitä.
HJÖRDIS. Sitä ei koeta kukaan, minun tietääkseni.
SIGURD. Älä sano niin; melkeinpä voisi luulla sinun kutsuneen meidät tänne juominkiin, voidaksesi kiihoittaa meitä riitaan.
HJÖRDIS. Tuo on sinun luonteesi mukaista, Sigurd; nyt kiukuittelet sinä, kun et saanut olla etevin mies seurassa!
SIGURD. Aina olen minä pitänyt Gunnar’ia etevämpänä itseäni.
HJÖRDIS. No niin, – Gunnar’in jälessä on myöskin hyvä sia, ja – (sivu-silmäys Thorolf’iin) jos Örnulf olisi ollut täällä, olisi hän ehkä saanut kolmannen sian.
THOROLF. Siinä tapauksessa olisi isäsi Jökul joutunut liian alas; (seuraava sananvaihto käypi kummaltakin nousevalla, mutta toki tukahdutetulla kiihkolla.)
HJÖRDIS. Sitä sun ei pidä sanoa! Onhan Örnulf runoniekka, ja mutistaanpa hänen ylistäneen olemattomiakin seikkojansa.
THOROLF. Onneton se, joka mokomata mutisee, niin kovaa, että minä sen kuulen!
HJÖRDIS (pistävällä naurulla). Rupeaisitko sinä kostajaksi?
THOROLF. Kostajaksi, jonka kosto kauvas kuuluisi!
HJÖRDIS. No sitte juon minä maljasi, toivottaen sulle pikaista parrankasvua.
THOROLF. Parratonkin mies on liian hyvä kiistelemään naisväen kanssa.
HJÖRDIS. Mutta hento miesten taisteloon; siksipä isäsi jättikin sinut valkean vahdiksi Islantiin, lähteissään veljinesi viikinki-retkille.
THOROLF. Paha kyllä, ett’ei hän pitänyt sinua yhtä tarkasti silmällä; sitten et olisi lähtenyt ryöstö-naisena Islannista!
GUNNAR. SIGURD. Thorolf!
DAGNY (yht’aikaa). Veikko!
HJÖRDIS (hiljaa vavisten kiukusta). Haa, malta – maltahan!
THOROLF (tarjoten Gunnar’ille kätensä). Älä ole vihoissasi, Gunnar; – pahoja sanoja pääsi huuliltani; mutta vaimosi kiihoitti mua!
DAGNY (hiljaa, rukoillen). Kasvin-sisko, niin totta kuin minusta koskaan olet pitänyt, älä riitaa haastele!
HJÖRDIS (hymyillen). Kuuluuhan leikki juominkiin, jos hauskuutta halutaan.
GUNNAR (on puhellut hiljaa Thorolf’in kanssa). Sinä olet kelpo poika! (antaa hälle miekan, joka riippuu kunnia-istuimen vieressä). Tuossa, Thorolf, ota tuo. Käytä sitä kunnolla ja olkaamme ystävät aina.
HJÖRDIS. Aseitasi ei sinun pitäisi antaa pois, Gunnar; muuten sanovat ihmiset sinun lahjoittavan senlaista tavaraa, jota et itse voi käyttää!
THOROLF (on tarkastellut miekkaa). Kiitos, Gunnar, lahjastas; epä-rehellisissä toimissa ei sitä koskaan käytetä.
HJÖRDIS. Älä siis koskaan lainaa sitä veljillesi, jos tuon lupauksesi pitää ai’ot.
GUNNAR. Hjördis!
HJÖRDIS (jatkaen). Mutta älä myöskään ripusta sitä isäsi tuvan seinään; siellä se riippuisi epärehellisten miesten aseiden keskellä.
THOROLF. Totta sekin, Hjördis, – sun isäsi kirves ja kilpi on riippunut siellä jo monta vuotta.
HJÖRDIS (hilliten itseään). Sinulla ei ole muuta suussasikaan, kuin pistoksia siitä, että Örnulf surmasi isäni; mutta jos huhussa on perää, ei se työ käynytkään niin rehellisesti, kuin sinä luulet.
THOROLF. Mitä huhua tarkoitat?
HJÖRDIS (viekkaasti hymyillen). Minä en tohdi sanoa sitä; sinä suutut.
THOROLF. No, ole vaiti sitten, – se onkin paras. (kääntyy pois hänestä).
HJÖRDIS. No, saattaahan sen sentään sanoakin. Onko totta, Thorolf, että isäsi kolme yötä peräkkäin istui Smalserhorn’in noidan luona keittämässä loihtu-nesteitä, ennenkuin hän uskalsi käydä Jökul’in kanssa kaksin-taisteloon? (Kaikki nousevat; liikutus).
GUNNAR. SIGURD. DAGNY. Hjördis!
THOROLF (raivoissaan). Niin häpeällistä valhetta ei sulle kukaan kertonut ole Örnulf vanhuksesta! Sen olet itse keksinyt; sillä yhtä myrkyllinen, kuin sinä, täytyisi sen olla, joka moista saattaa kertoa! Isääni syytät sinä pahimmasta konnan työstä maailmassa! (heittää miekan takaisin). Tuossa, Gunnar, tuossa, ota lahjasi jälleen; min’en ota antimia talosta, jossa isääni pilkataan ja häväistään!
GUNNAR. Thorolf, kuulehan!
THOROLF. Päästä minut! Mutta varoillanne pitäisi teidän nyt olla, sekä sinun että Hjördis’in; sillä juuri tällä hetkellä on isäni vallassa se, joka on teille kallihin maailmassa!
HJÖRDIS (hämmästyen). Isälläsi on –!
GUNNAR (huudahtaen). Mitä sanot!
SIGURD (äkkiä). Missä Örnulf on?
THOROLF (pilkkanaurulla). Etelä-puolella – ja veljeni ovat muassa!
GUNNAR. Etelä-puolella!
HJÖRDIS (huudahtaa). Gunnar! Örnulf on surmannut poikamme Egil’in!
GUNNAR. Surmannut! – Egil surmattu! Onneton silloin Örnulf ja hänen sukunsa! Thorolf, sano suoraan; – onko se totta?
SIGURD. Gunnar! Gunnar – kuulehan!
GUNNAR. Sano heti, jos henkesi on sulle rakas!
THOROLF. Peloittaa et mua voi! Odota, kunnes isäni tulee. Mutta sinä, Hjördis, – iloitse sill’aikaa, minä kuulin tänään lausuttavan: ”Tänä iltana ei Gunnar Herse’n eikä hänen vaimonsa tarvitse ylpeillä perillisestään enää!” (Menee perältä).
GUNNAR (syvimmässä tuskassa). Surmattu, – surmattu! Egil-pikkuiseni surmattu!
HJÖRDIS (hurjana). Ja sinä – sinä annoit hänen mennä! Et kosta ainokaisen jälkeisesi surmaa! Katala konna olet sinä, ellet – –!
GUNNAR (mieletönnä). Miekka, – kirves! Se oli viimeinen uutinen, jonka hän kertoi! (sieppaa kirveen eräältä läsnä-olevista, syöksyy ulos).
SIGURD (aikoo seurata). Gunnar, malta mieles.
HJÖRDIS (estää häntä). Jää, jää sinä vain! Miehet kyllä eroittavat heidät; minä tunnen Gunnar’in! (huudahdus joukosta ovella).
SIGURD. DAGNY. Mitä se?
YKSI JOUKOSTA. Thorolf kaatui!
SIGURD. Thorolf! Haa, päästä!
DAGNY. Veikkoni! Voi, veikkoni!
(SIGURD aikoo syöksyä ulos; samassa hajoaa joukko; GUNNAR astuu sisään, heittää tullessaan kirveen oven-suuhun).
GUNNAR. Nyt se on tehty. Egil’in surma on kostettu!
SIGURD. Onneksesi, ellet vain ollut liian hätäinen.
GUNNAR. Ehkä, ehkä; mutta Egil, Egil, kaunis pikkuiseni!
HJÖRDIS. Nyt meidän pitää tarttua aseihin ja etsiä apua ystäviltämme; sillä Thorolf’illa on monta kostajaa.
GUNNAR (synkästi). Hän itse on pahin kostaja; yöt, päivät on hän mielessäni.
HJÖRDIS. Thorolf sai ansaitun palkkansa. Suvun töistä suku vastatkoon.
GUNNAR. Tosi kyllä; mutta yhden seikan tiedän vain: Iloisempi oli mieleni ennen Thorolf’in surmaamista.
HJÖRDIS. Veri-yö on aina vaikein; – kun sen vain kestää, on kaikki ohitse. Katalalla kavaluudella on Örnulf kostoansa onnistumaan saanut; julkiseen taisteloon meitä vastaan hän ei ryhtynyt, oletteli sovinnollista mieltä, ja hyökkäsi sitten turvattoman lapsemme kimppuun! Haa, minun huomioni oli tarkempi, kuin teidän; minä heti älysin Örnulf’in ilkeän viekkauden; sen vuoksi olikin mulla kyllä syytä kiihoittamaan sinua häntä ja koko hänen petollista sukuansa vastaan!
GUNNAR (kiiholla). Niin olikin! Mitätön on minun kostoni Örnulf’in konnantyöhön verraten. Hän kadotti Thorolf’in, mutta kuitenkin on hänellä kuusi poikaa jälellä, minulla ei ainoatakaan!
MIES. (entäen perältä). Örnulf vuonoilta tulee!
GUNNAR. Örnulf!
HJÖRDIS JA MUUTAMIA MIEHIÄ. Aseihin! Aseihin!
DAGNY (yht’aikaa). Isäni!
SIGURD (aavistus lensi päähän) Örnulf –! Voi Gunnar, Gunnar!
GUNNAR (vetäin kalpansa). Kaikki miehet! Kosto Egil’in surmaajalle! (Örnulf tulee Egil käsivarrella).
GUNNAR (huudahtaa). Egil!
ÖRNULF. Täss’annan teille takaisin Egil-pikkuisenne!
KAIKKI (keskenään). Egil! Egil elää!
GUNNAR (antaa kalpansa pudota). Mua voi, mit’ olen tehnyt!
DAGNY. Oi, Thorolf, veljyeni!
SIGURD. Tuot’ aattelinkin!
ÖRNULF (laskien Egil’in lattialle). Tuossa, Gunnar, on kaunis poikosesi jälleen!
EGIL. Isä! Örnulf-vanhus ei ollenkaan tahtonut tehdä minulle pahaa, niinkuin sinä sanoit, viedessäsi minut täältä pois!
ÖRNULF (Hjördis’ille). Nyt olen suorittanut sakkoni isäsi surmasta; nyt voimme, luullakseni, tehdä sovinnon.
HJÖRDIS (tukahdutetulla liikutuksella). Kenties!
GUNNAR (kuni heräten). Onko tämä kauhistava uni, joka mua harhaan vie! Sinä – sinä saatat Egil’in vanhempiensa syliin!
ÖRNULF. Niinkuin näet; mutta tiedä, Egil ei ollut kaukana kuoleman kourista.
GUNNAR. Sen tiedän.
ÖRNULF. Etkö enemmin iloitse, vaikka hän terveenä ja raittiina kotiisi palajaa?
GUNNAR. Jos hän olisi ennemmin palannut, olisin enemmän iloinnut. Mutta sanohan kaikki, – – mitä tapahtunut on!
ÖRNULF. Vähän siitä sanomista. Kåre-talonpojalla oli murhan-aikeet mielessä perhettänne kohtaan; senvuoksi kokosi hän seurakseen moniaita muita pahantekiöitä ja lähti eteläänpäin Egil’iä tavoittamaan.
GUNNAR. Kåre! (hiljaa) Haa, nyt ymmärrän Thorolf’in sanat!
ÖRNULF. Minä sain kuulla hänen aikeensa; mokoma konnan työ ei milloinkaan saa onnistua. Sakkoa Jökul’in murhasta en tahtonut maksaa, ja mielelläni, Gunnar, olisin kaatanut sinut kaksintaistelossa, jos seikat olisivat vaatineet, – mutta sukuasi tahdoin toki suojella; senvuoksi lähdin poikineni Kåre’n jälestä.
SIGURD (hiljaa). Onneton työ on täällä tehty!
ÖRNULF. Kun hänet saavutin, olivat Egil’in seuraajat jo köysissä, poikasi vihamiehes vallassa, kauvan eivät he enään olisi säästäneet häntä. Alkoipa tulinen taistelu! Terävämpiä iskuja olen harvoin vaihdellut; Kåre ja kaksi seuralaistaan pakeni sydänmaahan; toiset makaavat rauhallista unta, josta lienee heitä vaikea herättää.
GUNNAR (pingolla). Mutta sinä – sinä, Örnulf – –?
ÖRNULF (synkästi). Kuusi poikaani kävi kanssani kamppailuun.
GUNNAR (hengästyneenä). Mutta kotiin palasi?
ÖRNULF. Ei yksikään.
GUNNAR (kauhistuen). Ei yksikään! (hilj.). Ja Thorolf, Thorolf!
(Syvä liikutus joukossa. Hjördis näkyy olevan sisällisessä taistelossa; Dagny itkee hiljaa oikeanpuolisen kunnia-istuimen vieressä. Sigurd tuskallisessa liikutuksessa hänen vieressään).
ÖRNULF (lyhyen äänettömyyden jälkeen). Raskasta on, korkean kuusen lailla rehevänä kohottaen päätänsä, yhdessä ainoassa myrskyssä, tykkänään tulla karsituksi. Toki – mies kestäköön miehen vaiheet; – antakaa mulle juoma-sarvi, mulle juoma-sarvi; minä juon poikieni muistoksi. (Eräs Sigurd’in miehistä antaa hälle juomasarven). Terve teille pontevat poikani, jotka nyt ratsastatte sankarten viimeistä tietä! Kupari-portit eivät sulkeudu teidän jälkeenne, sillä teitä seuraa suuri joukko! (juo, antaa sarven pois). Ja nyt kotiin, Islantiin; Örnulf’in sankar-retki on päättynyt; vankassa puussa on ainoastaan yksi vihanta oksa jälellä enää, ja sitä pitää suojella. Missä on Thorolf?
EGIL (isälleen). Niin, näytäppäs mulle Thorolf! Örnulf sanoi, että hän laittaa mulle laivan ja siihen monta, monta meri-miestä.
ÖRNULF. Kiitos kaikille onnettarille, ett’ei Thorolf mua seurannut, sillä jos hänkin, – – ei, vaikka väkevä olenkin, – se isku olisi toki tuntunut tuiki raskaalta. Mutta miks’ei hän tule? Aina on hän ollut ensimmäinen isäänsä vastassa; sillä meistä molemmista tuntuu, kuin emme voisi elää päivääkään, näkemättä toisiamme.
GUNNAR. Örnulf, Örnulf!
ÖRNULF (kasvavalla levottomuudella). Haudan kolkko hiljaisuus vallitsee tässä, näen mä; – mikä teidän on – missä on Thorolf?
DAGNY. Sigurd, Sigurd, – nyt hänen pitää katkerimman kalkkinsa juoda!
GUNNAR. Vanhus! – Ei – – ja kuitenkin, sitä on mahdoton salata – –
ÖRNULF (kiivaasti). Poikani! Missä on hän?
GUNNAR. Thorolf on surmattu!
ÖRNULF. Surmattu! Thorolf? Thorolf? Haa, sä valehtelet!
GUNNAR. Kuumimman sydän-vereni antaisin, jos hänet henkiin saisin!
HJÖRDIS (Örnulf’ille). Itse oli Thorolf syypää kohtaloonsa; synkillä kertomuksilla ilmoitti hän sinun karanneen Egil’in päälle ja tappaneen hänet; – puoleksi vihamiehinä erosimme viimeksi toisistamme; sinä olet ennen surmannut sukulaisiani; ja paitsi sitä, – kuni avosuu nulikka käyttihe hän juhlassamme; hän suuttui leikistä ja käytti ilkeitä sanoja; – vasta silloin kiivastui Gunnar; vasta silloin hän poikasi surmasi; ja luullakseni oli hänellä kyllin syytä siihen.
ÖRNULF (tyynesti). Sinä osoitat olevasi vaimo, sillä sinä käytät turhia sanoja. Mitä se hyödyttää? Kun Thorolf on surmattu, niin siinä on hänen satunsa loppu.
EGIL. Koska Thorolf on surmattu, en minä saakkaan merimiehiä.
ÖRNULF. Et, Egil, – nyt olemme kadottaneet miehemme kumpainenkin. (Hjördis’ille) Isäsi lausui:
- ”Surun saattaa surmaajalle
- Jökul’in – sen jälkeläinen.”
Hyvin olet sinä pitänyt huolta siitä, että hänen sanansa toteutuivat. (vaikenee hetkeksi, kääntyen erääsen mieheen). Minne sai hän kuolin-haavan?
MIES. Keskelle otsaansa.
ÖRNULF (tyytyväisnä). Hm; se oli kunniallinen paikka; siis ei hän ollut selin surmaajaansa. Kaatuiko hän kyljelleen, vai Gunnar’in jalkoihin?
MIES. Puoleksi kyljelleen ja puoleksi Gunnar’iin päin.
ÖRNULF. Se ennustaa ainoastaan puolta kostoa; niin, niin, – saamme nähdä!
GUNNAR (läheten). Örnulf, minä tiedän kyllä, ett’ei koko omaisuuteni riitä sinun vahinkoasi palkitsemaan; mutta vaadi minulta, mitä tahdot – –
ÖRNULF (kiivaasti, keskeyttäen). Anna mulle Thorolf’in ruumis, ja salli minun mennä! Missä lepää Thorolf’ini?
GUNNAR (viittaa äänetönnä perälle).
ÖRNULF (astuu pari askelta, kääntyy, jyreästi Sigurd’ille, Dagny’lle ja muille, jotka surkutellen aikovat seurata häntä). Jääkää! Luuletteko Örnulf’ia seurattavan suru-huoneesta, kuni nyyhkivää naista! Jääkää, sanon ma! – Thorolf’in jaksan minä yksinäni kantaa, (tyynesti, voimalla). Surma sorti poikani kaikki; vaan ei kenkään toki näe minun köykistyvän! (menee vitkaan ulos).
HJÖRDIS (teeskennellyllä naurulla). Niin, menköön hän vain mielensä mukaan; nyt emme enää tarvitse liian suuria joukkoja, jos hän vielä mielisi vaatia meitä taisteloon! Tämä, Dagny – tämä oli ehkä viimeinen kerta, kuin isäsi lähti mokomien asioiden tähden Islannista!
SIGURD (liikutettuna). Voi, inhoittavaa!
DAGNY (samoin). Sinä saatat vielä pilkata häntä! Pilkata häntä – huolimatta siitä, mitä täällä tapahtunut on!
HJÖRDIS. Tehtyä tekoa pitää kiitettämän! Vihaa ja kostoa vannoin minä tän’ aamuna Örnulf’ille; – Jökul’in surman voin kyllä unhoittaa, kaiken muun, paitsi kohtaloni häpäisemistä. Hän kutsui minua jalkavaimoksi; jos se olisinkin, ei mun sitä hävetä tarvitseisi; sillä Gunnar on sinun isääsi mahtavampi; hän on sinun omaa miestäsi mainiompi, kuuluisampi!
DAGNY (vihassa). Erehdyt, Hjördis, – ja heti saavat kaikki tietää, että sinä elät pelkurin katon alla!
SIGURD (kiivaasti). Dagny, mitä ai’ot!
GUNNAR. Pelkurin!
HJÖRDIS (pilkkanaurulla). Tiedottasi puhut sinä, ajelet tuulia takaa!
DAGNY. Sitä ei pidä salattaman enää; minä vaikenin, kunnes pilkkasit isääni ja kaatuneita veljiäni; minä vaikenin, kun Örnulf oli läsnä; sillä hänen ei pitänyt saada tietää Thorolf’in kaatuneen konnan iskusta; mutta nyt; – älä enää milloinkaan korskaile Gunnar’in sankartyöstä Islannissa; sillä Gunnar on pelkuri! Miekka, joka oli sinun ja pedonsurmaajan välillä, se riippuu mieheni kupeella, – ja rannerenkaasi lahjoitit sinä Sigurd’ille, (ottaa sen kädestään, pitää sitä ilmassa) – se on tässä!
HJÖRDIS (raivossa). Sigurd’ille!
JOUKKO. Sigurd! Sigurd’ihan sankartyön siis tekikin!
HJÖRDIS (vavisten mielenliikutuksesta). Hän, hänkö! – Gunnar, onko se totta!
GUNNAR (jalolla tyyneydellä.) Kaikki on totta; paitsi että minä olen pelkuri – min’en ole pelkuri, enkä konnakaan.
SIGURD (liikutettuna). Et ole, Gunnar! etkä ole koskaan ollutkaan! (toisille). Eespäin, mieheni! Pois täältä!
DAGNY (astuessaan ulos Hjördis’ille). Kumpi on nyt uljain mies joukossa, minun mieheni vai sinunko? (Menee Sigurd’in ja hänen seuransa kanssa).
HJÖRDIS (itseks.). Nyt on minulla ainoastaan yksi teko jälellä; – yksi toimi täytettävä: Sigurd’in tai minun pitää kuolla!