Helgelannin sankarit: Neljäs näytös

Kolmas näytös

Neljäs näytös. Helgelannin sankarit Kirjoittanut Henrik Ibsen

Helgelannin sankarit

(Meren rannikko. Ilta; kuu pilkistelee tuon tuostakin rajuilman pilven-lohkareiden lomitse. Perällä musta vasta luotu hauta).

(ÖRNULF istuu paljain päin kivellä oikealla, etualalla, kyynärpäät polvien nojassa, hän on peittänyt kasvonsa käsiinsä. Miehet haudanpeittämistyössä, muutamat näyttävät valkeata soitsuilla. Vähän ajan kuluttua tulee SIGURD ja DAGNY majasta, jossa rovio palaa).

DAGNY (alhaisella äänellä). Tuossa istuu hän vielä. (estää Sigurd’ia). Älä, älä puhuttele häntä!

SIGURD. Oikeassa olet; olisi liian aikaista; istukoon hän vielä itsekseen.

DAGNY (menee oikealle, tyynellä surulla tarkastellen isäänsä). Niin vahva oli hän vielä eilen, nostaessaan Thorolf’in ruumiin hartioilleen; vahva oli hän hautaa kaivettaissa; mutta kun viimeinen hänen pojistaan sinne laskettiin ja multaa sekä kiviä heitettiin niiden päälle, – silloin suru hänen voimansa mursi, silloin hän masentui. (pyhkii kyyneleitään). Sanoppas, Sigurd, milloin ai’ot lähteä kotiin Islantiin jälleen?

SIGURD. Heti, kun vain raju-ilma asettuu ja kun saan asiani Gunnar Herse’n kanssa lopulliseen päätökseen.

DAGNY. Ja sitten ostat maata, rakennat talon, etkä milloinkaan enää retkille lähde?

SIGURD. Niin niin, – sen olen sinulle luvannut.

DAGNY. Ja voinehan minä uskoa Hjördis’in pettäneen minua sanoessaan, että olen kelvoton puolisoksi sinulle?

SIGURD. Niin, niin, Dagny, luota minun sanoihini vain.

DAGNY. Siis olen iloinen jälleen ja koetan unhoittaa kaikki nuo ikävät tapaukset. Talvisaikoina, pitkillä iltapuhteilla puhelemme sitten aina keskenämme Gunnar’ista ja Hjördis’istä, ja – –

SIGURD. Ei, Dagny, jos onnellisuuttamme säilyttää tahdot, älä milloinkaan mainitse Hjördis’in nimeä, kun olemme kotonamme Islannissa!

DAGNY (hellästi nuhdellen). Kohtuuton on vihasi häntä kohtaan, Sigurd. Sigurd, se ei ole ylevän käytöksesi mukaista!

MIES (läheten). Kas niin, nyt on hauta katettu.

ÖRNULF (kuni heräten). Hautako? Onko – vai niin – –

SIGURD. Puhuttele häntä nyt, Dagny!

DAGNY (läheten Örnulf’ia). Isä, täällä ulkona on kylmä; näkyy nousevan raju-ilma yöksi.

ÖRNULF. Hm; älä siitä huoli; haudan seinät ovat tarpeen tiiviit ja kattona turpehet taajat; he lepäävät siellä rauhan helmassa. Ei mikään myrsky häiritse heitä.

DAGNY. Niin, mutta sinä – –

ÖRNULF. Minäkö? Minun ei ole kylmä.

DAGNY. Sin’et ole nauttinut tänään mitään; etkö mene sisään? Illallispöytä odottaa.

ÖRNULF. Odottakoon vaan; minun ei ole nälkä.

DAGNY. Mutta usko minua, sinun ei ole hyvä noin istua täällä hiljaisuudessa, yhdessä kohden; sin’et ole siihen tottunut?

ÖRNULF. Se on totta; minä tunnen tuskan rinnassani; min’en saata oikein hengittää (peittää kasvonsa käsiinsä. Äännettömyys; Dagny istuu hänen viereensä).

DAGNY. Huomenna laitat kai laivasi kuntoon ja lähdet kanssamme Islantiin?

ÖRNULF (katsomatta ylös). Mitä minä siellä teen – Ei, minä tahdon päästä poikieni luokse.

DAGNY (katkerasti). Isä!

ÖRNULF (nostaa päätään). Mene sisään, ja anna minun olla; kun raju-ilma vain saapi yön tai pari mua vihureillaan vilvoitella, täyttyypi toivoni, luulen ma.

SIGURD. Noin et saa ajatella!

ÖRNULF. Kummastuttaako teitä, että mieleni lepoa halajaa? Onhan päivätyöni päättynyt; poikani olen haudannut, (kiivaasti). Antakaa mun olla rauhassa! – Menkää, menkää! (peittää jälleen kasvonsa).

SIGURD (hiljaa Dagny’lle joka nousee). Anna hänen istua vähän aikaa vielä.

DAGNY. En, minä koetan vielä yhtä keinoa; – minä tunnen hänet. (Örnulf’ille). Päivätyösi on päättynyt, sanoit sä; mutta se ei ole päättynyt. Poikasi olet haudannut; – mutta olethan runoniekka; Sopiva on runoilla heidän muistokseen.

ÖRNULF (pudistaen päätään). Ei, ei; eilen olisin voinut, tänään olen liian vanha.

DAGNY. Mutta sinun täytyy toki; kunnon miehiä olivat poikasi kaikki; runo heistä laatia pitää; eikä heimossa ole muita, kuin sinä, joka sen taidat.

ÖRNULF (kysyvästi katsellen Sigurdia). Runoilla? Mitä luulet sinä, Sigurd?

SIGURD. Se on kohtuullista! tee niinkuin Dagny sanoi.

DAGNY. Pahakseenhan panisivat naapurisikin Islannissa, ellei, Örnulf’in jälkeläisten perintö-olutta juodessa, niille sepitettyä runoa kuuluisi. Ajoissa ehdit toki vielä poikiasi seurata.

ÖRNULF. Olkoon sitte, minä koetan; ja sinä, Dagny, kuultele tarkasti, että sittemmin voit uurtaa runo-kapulaan! (Miehet lähenevät soitsuineen, ryhmään; Örnulf vaikenee hetkeksi, miettii vähän aikaa, sitte.)

Sinä, sä Synkkämieli,

Bragen sult’ ei kieltä;

Runoilian raskas

Murhe murtaa mieltä.

Runotar soi runsaan

Laulunlahjan mulle; –

Äänen onnelleni

Nyt näin vainotulle.

(nousee).

Nornan nurjan nuoli

Surmas sankarini,

Rauhain ryösti multa;

Kaatoi kallihini.

Seitsemän sai poikaa

Örnulf jumalilta,

Nyt on ukko yksin,

Edess’ elon ilta.

Seitsemän nuo poikaa

Uljast’, urhokasta

Maa niinkuin aita

Luojas pahimmasta.

Aitain kallis kaatui,

Poikani kun kuoli,

Woimaton on vanhus,

Seuraajansa huoli.

Thorolf kuoposeni!

Uljain, urhokkaisin!

Haikentein haihtois,

Sun jos jälleen saisin!

Wieno kevään kukka,

Kaunis, kuuliainen,

Warttunut ois kunnon

Sankariksi vainen.

Uliv-haava tuskan

Tuotti tuntuvimman;

Murhe mursi mielein

Ennen ankarimman.

Onnellisuuteni

Norna nurjuudessaan

Tuskan tuho-töillä

Ryösti raadellessaan.

Jumalat jos julki

Jousein jännittäisi

Yhteen sankartyöhön: –

Kosto eipä jäisi.

Yks’ ois yrityksein:

Kostaa uomalleni,

Joka multa kaikki

Wei – nyt viimeiseni!

Ryöstikö se kaikki?

Ei, se sit’ ei saanut;

Wiel’ ei ole voima

Suttung-siman laanut.

(Kasvavalla innolla.)

Poikani se ryösti,

Kaikki ryöstää voipi –

Runoissani runsas

Suruni tok’ soipi.

Sainhan laulun-lahjan

Kauniin kallihimman; –

Suruin sillä syömmeen

Kätken katkerimman!

Terve, sankarpoikain!

Teille riemu loistaa! –

Jumalien lahja

Maiset tuskat poistaa!

(syvä henkäys, pyyhkii hiukset otsaltaan ja lausuu tyynesti:)

Kas niin; nyt on Örnulf raitis ja voimissa taasen (miehille).

Nyt, poiat, illallispöytään; meill’ on ollut raskas päivä tänään! (menee miehineen pursisuojaan.)

DAGNY. Kiitos olkoon taivahan pyhille, jotka tuon mainion neuvon mieleeni johdattivat! (Sigurd’ille). Etkö tahdo mennä sisään?

SIGURD. En, minua ei haluta. Sanoppas, onko kaikki jo huomiseksi valmistettu?

DAGNY. On; silkillä kirjailtu vaate on valmiina majamme penkillä; mutta minä tiedän niin varmaan, että sinä Gunnar’in voittajana palajat, ett’en edes ole itkenyt tuon kaksitaistelon tähden.

SIGURD. Taivahan voimat suokoot, ett’ei sinun koskaan tarvitseisi itkeä minun tähteni (pysähtyy katselemaan ulos).

DAGNY. Mitä kuultelet?

SIGURD. Etkö kuule – tuolla! (osoittaen vasemmalle).

DAGNY. Kuulen, kummallinen raju-ilma kiitää meren ylitse!

SIGURD (mennessään vähän perällepäin). Hm, tuo raju-ilma vielä kovia rakeita viskelee. (huutaa.) Ken siellä?

KÅRE TALONPOIKA (ulkona, vasemmalla). Tuttuja miehiä, Sigurd viikinki! (KÅRE-TALONPOIKA sekä joukko aseellisia miehiä vasemmalla).

SIGURD. Minne ai’otte?

KÅRE. Gunnar Herse’n taloon!

SIGURD. Rauhattomissa tuumissa?

KÅRE. Niin, ole varma siitä! Sinä estit mua ennen, mutta nyt, luulen, on se hyvinkin mieleesi!

SIGURD. Saattaa olla.

KÅRE. Minä tiedän aikeesi Gunnar’in kanssa, mutta jos minun tahtoni tapahtuu, saapuu hän heikoilla aseilla kaksintaisteloon.

SIGURD. Rohkeaan toimeen olet ryhtynyt; ole varoillasi, talonpoika!

KÅRE (huolettomalla naurulla.) Se olkoon minun huoleni; jos tahdot tänä yönä taklata laivasi, näytämme me sinulle valkeata! – Eteenpäin, miehet, kas, tästä kulkee tie! (kaikki oikealle, perälle).

DAGNY. Sigurd, Sigurd, tuo pahanteko pitää sinun estää!

SIGURD (kiireesti ovelle, huutaa sisään). Nouse pöydästä, Örnulf; kosta Kåre-talonpojalle!

ÖRNULF. Kåre’lle, – missä hän on?

SIGURD. Hän on matkalla Gunnar’in kartanoon, polttamaan sekä talon että ihmiset!

ÖRNULF. Haha, – tehköön niin, siten kostaa hän Gunnar’ille ja Hjördis’ille minunkin puolestani; sitten koettelen Kåre’n voimia.

SIGURD. Ei, tuo on hyödytön tuuma; tänä yönä pitää sinun välttämättömästi kohdata Kåre’a, jos mielit masentaa häntä; sillä konnantyönsä tehtyään, pakenee hän tuntureille. Gunnar’in olen vaatinut kaksintaisteloon; hänestä voit olla vallan varma, ellen minä itse – no niin, yhdentekevä, – tän’yönä täytyy häntä vihollisiltaan varjella; pahoin olisi, jos Kåre’n-moinen konna veisi koston minulta!

ÖRNULF. Oikein puhuttu. Tän’yönä suojelen Thorolf’in surmaajaa; mutta huomenna pitää hänen kaatua!

SIGURD. Hänen tai minun – ole varma siitä!

ÖRNULF. Siis käykäätte kostamaan puolesta Örnulf’in heimon! (menee miehineen perältä oikealle.)

SIGURD. Dagny, seuraa häntä; – minun täytyy jäädä tänne; sillä huhu kaksintaistelostamme kulkee jo kaikkialla kansassa, enkä minä saata kohdata Gunnar’ia ennenkuin aika on; mutta sinä, – hillitse, neuvo isääsi; käyttäiköön hän rehellisesti; Gunnar’in talossa on monta naista; vahinkoa ei saa tapahtua Hjördis’ille eikä muillekaan.

DAGNY. Niin, niin, minä seuraan isääni. Sinä ajattelet toki Hjördis’iä; kiitos siitä!

SIGURD. Mene, mene, Dagny!

DAGNY. Minä menen; mutta Hjördis’istä saamme olla huoletta: Hänellä on kultainen sota-asu kammiossaan, hän voipi kyllä itse puolustaida.

SIGURD. Sen uskon minäkin; mutta menehän toki; johda isäsi intoa; suojele kaikkia ja Gunnar’in vaimoa!

DAGNY. Luota minuun. Jää hyvästi vähäksi aikaa! (menee minne edellisetkin).

SIGURD. Ensikerran, kasvin-veikkoni, olen minä aseetonna, vaaran sinua uhkaillessa (kuultelee). Huutoja, kalpojen kalsketta kuuluu; – ne ovat jo ennättäneet kartanoon (aikoo astua näyttämön yli oikealle, pysähtyy, peräytyy hämmästyneenä). Hjördis! Hän tulee tänne!

(HJÖRDIS; puku: Lyhyt, tulipunainen hame, kultainen asu: Kypäri, pantsari, (kullatut) rautahihat, sääri-varut. Hiukset hajalla; selässä on hänellä viini, vyötäisillä pieni kilpi; kädessä jousi hius-jänteineen. – Tulee kiiresti, katselee jälkeensä, kuin peläten jotakin takaa-ajajaa, aivan lähelle Sigurd’ia, ottaa häntä käsivarresta, matalalla äänellä: Sigurd, Sigurd, näetkö tuota?)

SIGURD. Mitä? Missä?

HJÖRDIS. Sutta tuossa aivan lähellä; se ei liiku; se tuijottaa minuun punaisin silmin! – Se on minun haltiani, Sigurd! Se on jo kolmesti näyttäinyt mulle; se merkitsee, että minun tänä yönä ihan varmaan pitää kuolla!

SIGURD. Hjördis, Hjördis!

HJÖRDIS. Kas, nyt se vaipui maahan! Niin, niin, nyt sen tiedän varmaan.

SIGURD. Sinä olet sairas; tule, menkäämme sisään!

HJÖRDIS. En, minä odotan tässä; minun aikani on lyhyt!

SIGURD. Mitä on sinulle tapahtunut?

HJÖRDIS. Mitäkö on tapahtunut? En tiedä; mutta totta puhuit sinä tänään, sanoessasi Gunnar’in ja Dagny’n olevan välillämme; pois heistä ja pois elämästä – sitte pääsemme yhteen!

SIGURD. Mekö? Haa, sinä arvelet – –!

HJÖRDIS (ylevästi). Kodittomaksi jäin minä koko elinajakseni, kun sinä otit toisen puolisokses. Pahasti teit sinä silloin! Kaikki voipi mies uhrata totisen ystävänsä eduksi, – kaikki, vaan ei toki naista, jota rakastaa; sillä jos hän sen tekee, katkaisee hän nornan salaiset langat, ja kahden henki on hukassa. Povessani kaikuu pettämätön ääni, joka vakuuttaa, että minä olen syntynyt jäykällä mielelläni innostuttamaan sinua vastusten kohdatessa, ja että sinä synnyit minulle puolisoksi, jolla olisi kaikki avut, joita minä suurina ja ylevinä pidin; sillä, Sigurd, siitä olen aivan varma, – jos me olisimme yhdessä eläneet, olisit sinä ollut kuuluisampi ja minä onnellisempi kaikkia!

SIGURD. Hyödytön ompi tuo valitus nyt. Luuletko minun voivan odottaa hupaista elämää tulevaisuudessa? Joka päivä pitää mun olla Dagny’n seurassa ja teeskennellä rakkautta, joka sydäntäni painaa. Sitenhän toki täytyy olla; kohtaloani on mahdoton muuttaa enää.

HJÖRDIS (kasvavalla hurjuudella). Mutta sen pitää muuttuman! Me jätämme kumpainenkin tämän kurjan elämän! katsoppas tätä jännettä! Sen lennättämät nuolet tekevät puhdasta jälkeä; sillä minä olen laulanut kauniita loihtu-runoja sitä punoessani! (panee nuolen jännitetylle jouselle). Kuuletko! Kuuletko huminata korkeudessa! Kuolleet ovat koti-retkellään; minä olen loihtinut ne tänne; – niiden seurassa matkustamme molemmat!

SIGURD (peräytyen). Hjördis, Hjördis, – minä pelkään sinua!

HJÖRDIS (kuulematta sitä). Nyt ei voi mikään voima kohtaloamme muuttaa! Oi, niin – niin onkin parempi, kuin että olisit nainut minut tässä elämässä; minä olisin emäntänäsi talossasi kutonut kangasta liinoista ja villoista sekä synnyttänyt sinulle jälkeisiä, – hyi, hyi!

SIGURD. Vaikene! Loihtukeinosi on voittanut sinut itsesi; se on myrkyttänyt sielusi! (kauhistuen). Haa, katso – katso! Gunnar’in talo, – se palaa!

HJÖRDIS. Palakoon, palakoon! Tähtelän sali on parempi kuin Gunnar’in hirsi-tupa!

SIGURD. Mutta Egil poikasi on vaarassa, – ne surmaavat hänet!

HJÖRDIS. Surmatkoot, – niin suoriutuu häpeäni samassa!

SIGURD. Ja Gunnar, – miehesi menettää henkensä!

HJÖRDIS. Siit’ en huoli! Tän’yönä seuraan kotiini parempaa miestä! Niin, Sigurd, niin pitää tapahtuman; minä en löydä onnea tässä maassa – valkoinen jumala tulee pohjolaan päin; häntä en kohdata tahdo, vanhat eivät ole niin väkevät, kuin muinoin; – ne nukkuvat, ne ovat puoleksi haamuja vain; – niitä vastaan taistelemme! Pois tästä elämästä, Sigurd; minä asetan sinut taivahan valta-istuimelle, ja istun itse lähinnä sinua! (Raju-ilma alkaa). Kuule, kuule, seuramme saapuu! Näetkö mustia, kiitäviä hevosia, toinen minua, toinen sinua varten! (heittää jousen poskelleen ja ampuu.) Nyt ala viimeinen retkesi!

SIGURD. Hyvin sattui, Hjördis! (kaatuu).

HJÖRDIS (riemuiten entäen hänen luokseen). Sigurd, veljyeni, – nyt olemme toisiemme omat!

SIGURD. Nyt vähemmin, kuin koskaan ennen. Tässä eroaapi tiemme; sillä minä olen kristitty.

HJÖRDIS (kauhistuen). Sinäkö –! Haa, et – ethän!

SIGURD. Minä uskon valkoiseen jumalaan; Aedhelstan-kuningas on opettanut minun tuntemaan hänet; – Hänen luokseen kohoaapi sieluni nyt.

HJÖRDIS (toivotonna). Ja minä – (pudottaa jousensa). Voi, voi!

SIGURD. Raskas oli elämäni siitä saakka, kuin sinut sydämestäni riistin ja annoin Gunnar’ille. Kiitos, Hjördis; – nyt on mieleni kepeä ja vapaa! (kuolee).

HJÖRDIS (hiljaa). Kuollut! Siis olen varmaan sieluni kadottanut! (rajuilma kiihtyy, Hjördis hurjana). Ne tulevat! Minä olen ne tänne loihtinut! Vaan en, en; – min’ en teitä seuraa; min! en lähde, kun ei Sigurd lähde kanssani! Ei auta; – ne näkevät minut; ne viittavat minua hymyillen, ne kannustavat hevoisiaan! (entää perälle, vuoren reunalle). Tuossa ne ovat, aivan pääni kohdalla; – en pääse heidän näkyvistään, en voi itseäni piiloittaa! – Ehkä kuitenkin – meren pohjassa! (syöksyy näkymättömiin).

(ÖRNULF, DAGNY, GUNNAR EGIL käsivarrella, SIGURD’IN ja ÖRNULF’IN MIEHIÄ tulee vähän väliä perällä).

ÖRNULF (katsellen hautaa). Levätkää nyt rauhassa; sillä teidän puolestanne on kylläksi kostettu!

DAGNY (tulee). Isä, isä, – pelko tappaa minut; – tämä verinen tapaus – ja rajuilma; – kuule, kuule!

GUNNAR (Egil käsivarrella). Suo rauhaa ja suojaa lapselleni!

ÖRNULF. Gunnar Herse!

GUNNAR. Niin, Örnulf, onhan taloni tuhkana ja mieheni Tuonelan tuvilla; minä olen vallassasi, tee minulle, mitä tahdot!

ÖRNULF. Sen saapi Sigurd päättää. Mutta nyt katon suojaan; täällä ulkona ei ole varmuutta!

DAGNY. Niin, sisään, sisään! (menee pursi-majaa kohti, huomaa ruumiin ja huudahtaa): Sigurd, puolisoni; – hän on surmattu! (heittäikse hänen viereensä).

ÖRNULF (kiirein ruumiin luo). Sigurd!

GUNNAR (laskee Egil’in alas). Sigurd surmattu!

DAGNY (katselee toivotonna miehiin, jotka seisovat kuolleen ympärillä). Ei, ei, se on mahdotonta; – hän elää vielä varmaankin! (huomaa jousen). Haa, mikä tuo! (nousee).

ÖRNULF, Tyttäreni, totta oli ensimmäinen lauseesi, – Sigurd on surmattu.

GUNNAR (ajatus lensi hälle äkkiä mieleen). Ja Hjördis! – Onko Hjördis ollut täällä?

DAGNY (hiljaa, maltilla). En tiedä; mutt’ ainakin hänen jousensa on ollut täällä, sen tiedän.

GUNNAR. Niin, sitä aattelinkin!

DAGNY. Vait, vaiti! (itseks.). Niin katkerasti vihasi hän siis Sigurd’ia!

GUNNAR (hilj.). Surmannut hänet – yönä ennen taislelo-päiväämme; siis rakasti hän minua kuitenkin. (Kaikki ovat jähmettyä kauhistuksesta; tuonelaisten-seurue kulkee sohisten ilmassa).

EGIL (peloissaan). Isä! näetkö, näetkö?

GUNNAR. Mitä?

EGIL. Tuolla ylhäällä – katsos, noita mustia hevoisia – –!

GUNNAR. Pilvethän vain – –

ÖRNULF. Ei, se on kuolleiden koti-matkue.

EGIL (huudahtaa). Äiti on niiden seurassa!

DAGNY. Kaikki hyvyyden voimat!

GUNNAR. Mitä sanot, lapseni!

EGIL. Äiti! – Tuossa – aivan ensimmäisenä – tuon mustan hevoisen seljässä! Isä, isä! (pyrkii kauhistuneena isänsä turviin; lyhyt äänettömyys; rajuilma herkeää, pilvet hajoavat, kuu heittää rauhoittavan valonsa maakunnan ylitse).

GUNNAR (hiljaa, katkerasti). Nyt on Hjördis varmaankin kuollut!

ÖRNULF. Niinpä lienee, Gunnar; – ja hänelle oli minun kostettava enemmän kuin sinulle. Kalliiksi kävi kohtaamisemme kummallekkin meille; – tuoss’on käteni; rauhaa ja sovintoa!

GUNNAR. Kiitos, Örnulf! Ja laivoille nyt; minä seuraan teitä Islantiin!

ÖRNULF. Niin, Islantiin, ja kauvanpa muistellaan retkeilyämme:

Kauan kansan laulelmissa

Kuullaan retket sankareitten,

Iänkaiken Islannissa

Kuolo kaunis kaatuneitten!