Helga raukka

Helga raukka. Kirjoittanut Esa Paavo-Kallio

Illan verho peittää maan,

Janne saattaa armastaan,

Portille he päästyänsä

Syleilevät yhtenänsä.

”Helga, aina omani,

Tavarani, kaikkeni!

Usko, miten puhtahasti

Sua lemmin hautaan asti!”

Riemusoitelmana, oi

Helga tuota kuulla voi;

Varjoin läpi hymyy, luulet

Enkelien lempihuulet.

Vuoteessaankin Helga niin

Puhkee näihin lauselmiin:

”Kuin hän onkin uskollinen,

Palava ja intohinen!”

Janne yössä rientelee,

Vaan ei kotiansa mee,

Saapuu ikkunaisen luokse,

Sydän sykkää, hiki juoksee.

Paikallansa seisahtaa,

Silmät ympär’ vilkkuaa,

”Yön on huntu kaiken päällä,

Kukaan ei mua nähne täällä!”

”Pom, pom!” ruutuun noppasi,

Joku samoin vastasi;

Nainen valkohameessansa

Suutelemaan – ”armastansa”.

”Sisään käyös, yksin oon,

Juo ja nauti! Huoleton

Olla saat, ei kenkään tiedä

Sanaa kullallesi viedä!”

Vuoteella he vierekkäin

Istuu, milloin sylittäin;

Tuikkaa lamppu valkeainen –

Pimeytt’ ei poista vainen.

Sitten sammuu lamppukin,

Nainen ”uhrin” sylihin

Vaipuu, hän taas innokkaammin

Suutelee ja autuaammin,

Hurmaavaista hekkumaa

Koko huone tuoksuaa,

Janne raukka hurmeessansa

Suutelee vaan ”armastansa.”

Helvettikö leimahtaa,

Vaiko taivas aukeaa?

Hurmahenget kipunoita

Iskee, armaat nauttii noita.

Voi sua, lemmen hurmasuu!

Maako tää, vai joku muu! –

Taivas valoi ruskollansa

Eksyneitä lapsiansa.

”Maari!” Janne kuiskasee,

Naisen rintaan huokuilee,

Rinta kohoo tunteikasna,

Janne elää autuasna. – –

Tyynt’ on huonehessa nyt,

Lemp’ on hieman viihtynyt,

Poika huokas – mutta miksi? –

”Viiniä, oi, kumppaniksi!”

Helga kodissansa taas

Uinuu uness’ autuaas.

Herättyään riemuin huomaa:

Saapuu päivä, Luojan luoma!

”Konsa iltaan elän sen,

Jannea taas syleilen. –

Kuin hän onkin uskollinen,

Palava ja intohinen!”

Lähde: Paavo-Kallio, Es. 1886: Honkakannel 1: kielten viritys. Oulu.