Heinäkorsu

Heinäkorsu. Kirjoittanut Viki Kärkkäinen

Rauhallisimpia rakennuksia, mitä ihmiskäsi on luonut, on metsäniityn laidassa lepäävä heinäkorsu.

Se on yksinäinen temppeli, jonka luona ihmiset harvoin viivähtävät.

Kevätkesällä viettää se hiljaista erakkoelämää. Sen ympärillä kasvaa ja varttuu suhajava heinä, iloiset perhot lentelevät kukasta kukkaan, sirkat sirrittävät ja pikkulinnut lähistöllä visertävät. Rauhassa saavat hämähäkit rakennella verkkojansa oveen, metsähiiret rakastella entisten heinien rippeillä, hyttyset ja kärpäset lennellä seinien raoista ulos ja sisälle.

Heinänteon aikana muuttuu korsu pyhäksi hautakammioksi. Siitä tehdään pantheon, jossa saavat leponsa niityllä kaadetut heinät ja kukkaset.

Ihanaa on silloin työn lomassa uinahtaa hetkinen heinien päällä, kun suloinen, raukaiseva kalman tuoksu leviää heinistä sekä kukista, joita siellä on suuri joukko: ankara viitake on näet katkaissut elämän myöskin sinikelloilta, päivänkukilta, leiniköiltä, angervoilta, rätvänöiltä, neilikoilta, käärmeenkieliltä ja monelta muulta. Ihanaa on silloin korsussa nukkua tähän kalman uuvuttavaan tuoksuun.

Korsu täytetään heinillä, ovi tuketaan, ihmiset lähtevät pois ja siihen se jää sitte yksiksensä huokumaan pantheonin hartautta, kunnes renkipoika hevosineen talvella saapuu sen rauhaa ja pyhyyttä häiritsemään.

Lähde: Kärkkäinen, Viki 1909: Vuoden varrelta: suorasanaisia runoelmia. Otava, Helsinki.