Heikot sielut

Heikot sielut. Kirjoittanut Ina Lange

Sisältyy kokoelmaan Erämaan ja saariston tarinoita.

Kosinta.

Niin, siitä asiasta ei saata olla kahden vaiheella. Sakari on tytön saapa! Hän on kuitenkin talon ainoa tytär, ja jos kohta ei hänellä olekkaan suurempaa varallisuutta odotettavissa, niin ei hän suinkaan ole ilmankaan. Oivalliset myötäjäiset saa hän, ja sitä paitsi sekä lehmiä että sikoja! Sakari on nousukas ja saattaa olla iloinen, jos isä antaa suostumuksensa. Tytön tyngällä ei ole mitään asiassa sanottavaa.

Siten puhui vanha Aatarin Juuso, hän joka oli ollut puhemiehenä lukemattomissa pitäjässä tapahtuneissa kosimisissa ja mitä hän siinä asiassa luuli, pitivät nuoret kosijat täydellisesti luotettavana.

Sakari aikoi siis kosioretkelle. Ensiksi oli hän ajatellut Riitaa, Kialan talon tytärtä, mutta hän oli liian nuori ja taitamaton. Sitte juolahti hänen mieleensä Taipaleen Kaisa, mutta sanottiin vanhemman talonomaajan jo puoleksi saaneen hänen lupauksensa, eikä sitten ollut enään jälellä muita kuin epäystävällinen ja laiha Käsämäen tytär, jota miesväki kylässä inhosi, ja Leena, varakkaan talonpojan ainoa tytär, mäen rinteellä.

Tämän päätti hän vihdoin ottaa. Sakari oli pyytänyt Juuson puhemiehekseen. Juuso olikin juuri oikea mies. Hän oli vanha ja tottunut, oli tarpeellisessa arvossa ja varoissa sekä oli palvelias, niin että hän oli erittäin sovelias sellaiseen toimeen.

Ja niin sovittiin siitä, että mentäisiin Kalliolan Antin luo, pyytämään ukolta hänen tytärtään Leenaa Sakarille, paikkakunnan ainoalle räätälille, joka tuskin enään oli nuori, mutta hyvin toimeen tuleva mies, jonka oli luonne tukeva ja puhdas maine.

Oli kaunis Juhannusaaton iltapuoli, kun molemmat miehet läksivät kostoretkelle. Aurinko oli tarkalla taivaalla ja valaisi kesän ensimäisessä, heleässä kukoistuksessa olevaa maisemaa. Käki kukkui, ja puiden latvalla visertelivät metsän kaikki oloiset linnut. Oli eloa, riemua ja iloa.

Sakari oli puettu kesävaatteisiin. Juuso samaten. Kummallakin oli haljakka sinisestä kotikutoisesta sarasta, harmaat housut ja korkeat saappaat. Paidat olivat kiinnipannut korkealla kaulassa, jonka ympärille he sitäpaitsi olivat kietoneet pitkiä ja paksuja puna- ja siniraitaisia villahuiveja, joidenka leveät päät peittivät koko liivit.

Tämä lämpöinen puku keskellä kesää pidettiin paikkakunnan tavan mukaan, erittäin pönäkkänä sievyytenä, jota korkeapesäinen hattu korkeasta huovasta täytensi. Näitä pidettiin vähän takanapäin päässä, niin että paahtuneet kasvot oikeen hyvin tulisivat näkyville.

Niin kulkivat he. Juuso edellä, kosija jälestäpäin. Kalliolan torppa oli siellä aivan edessä, ylhäällä vuoren huipulla, jonka jyrkät mäet kolmelta puolelta kasvoivat tiheätä ja korkeata ruista, kun sitävastoin neljäs puoli oli vasta poltettua, vielä hiljaan savuavaa kaskea.

Harmaa päärakennus mataline kattoineen, valkeaksi sivuttuine ikkunalautoineen ja pienine katellisine eteisineen, seisoi etupuoli kylätielle päin.

Juhlan vuoksi oli talo koristettu koivun limoilla, ja etehisen laen rakoihin oli pistetty uhkeita, tuoksuvilla kukilla täytettyjä pihlajanoksia.

Kanat tipsuttelivat tyytyväisinä portaitten ympärillä, suuri, sudenkaltainen koira makasi pihalla, mörähtäen vieraille, liian laiskana noustakseen ylös tahi vaivaantuakseen haukkumisella, ja joukko nälkäisiä, ahneita sikoja röhki par’aikaa kyökkipiian helmoissa, joka liehuvassa puuvillahameessa kantoi heille sangollisen särvintä.

Ehdittyään portaille seisahtuivat miehet, paljastivat päänsä ja pyyhkivät hien otsastaan, niistivät nenäänsä, yskivät, oikaisivat itsensä suoraksi ja astuivat sisään.

Oikealla puolella olivat vierashuoneet, joihin kuului jonkunlainen iso sali, sisustettu punaisilla keinutuoleilla ja muilla raskailla punaiseksi maalatuilla istuimilla, sekä pieni huone, jossa oli pitkä sänky, pöytä ja nappulasohva.

Vasemmalla oli ”jokapäiväishuone” jossa kaikki perheen jäsenet, sekä isäntäväki itse että palvelijat, asuivat.

Tänne astui Juuso arvelematta.

Täällä oli melkein pimeätä, päivä pilkoitti säästäväisesti pienten tomusta ja savusta himmeiden kahdenkertaisten ikkunoiden läpi. Mutta silmän totuttua hämäryyteen, eroitettiin hyvin esineitä, lähinnä ovea oli suurista kivistä rakennettu jättiläisen kokoinen takka, joka oli musta noesta ja vanhuudesta.

Sen takana, lähellä kattoa oli lavan ylle ripustettu ”Juhannusoksia” jotka tuoksuivat väkevälle. Ja uunista virtaili sisääntulevia vastaan väkevä, vastaleivotun ruisleivän tuoksu. Kaikki tuntui niin kodikkaalta ja innostutti Juuson tärkeään, luvalliseen asiaan.

Ei kukaan tuvassa alussa ollut huomaavinansa vieraiden tuloa. Emäntä loi silmänsä tukevasti uuninluutaan, jonka hän ihmeteltävällä kätevyydellä liikutteli, ja jolla hän lakaisi takanuunin, joka savusi kuumuudesta ja vasta saaviin kastettujen lehtien höyrystä. Isäntä itse, Kalliolan-vaari, istui kyyristyneenä sängynlaidalla ja katseli mustaa ja epätasaista lattiaa, joka nyt oli peitettynä katajan havuilla. Piippu riippui hänen suussaan, joka sen painosta kallistui kovasti ales toiseen suupieleen, paksun, katkeran ja pahanhajusen savun tuprutessa ulos toisesta. Emännän sisar istui kehräämässä vielä juhla aattona, mutta viimeinen äyrikkä oli juuri täyttymäisillään. Ei kukaan tuvassa liikkunut.

Aatarin Juuso astui keskelle tuvanlattiaa, seisottuaan ensiksi hetkisen polkemassa kynnystä, johon oli levitetty läjä kuusenhavuja. Takan pysähtyi ovelle, naama hiukan vinossa, ja katse luotuna nuoreen kukkoon, jota etsi torakansikiöitä seinärakosista, ja suurella ruokahalulla ahmi noita ruskeita herkkuja. Leena itse istui kangaspuilla ja järjesteli käämejään. Vieraiden tullessa punastui hän, mutta ei katsahtanut ylös.

– Hm! – aloitti Juuso – hm! – Hän yski, otti esille siniruutuisen sunnuntainenäliinansa, siivoi nenäänsä, pyyhki otsaansa ja aloitti:

– Kuulkaa, vaari! Jumalan tarkoitus on varmaankin, ett’ei miehen pidä käymän yksin! Hän tarvitsee apua. Hoitamaan taloa ja kotia. Sakari, hän seisoo tässä. Katso häntä! Te tiedätte ett’ei hän ole mikään köyhä raukka. Kyllä hän kelpaa Leenalle. Naishenkilöt ovat kai pois annettavat naimisiin, on ikuinen onni kun saa siistin miehen. Hänellä on yhtäpaljon kuin miehellä, Herran Jesuksen Kristuksen tahto on siis, että ne molemmat tulevat yhteen. Pyhän hengen hm.... armo, olkoon osallisena.... hm! Sakarilla on kaksi lehmää ja neljä lammasta, hänellä on hyvät tulot työstään kylässä, te tiedätte kyllä, ett’ei kukaan enään mene vanhalle Tintta-Matille; Sakarille tulevat kaikki tilaajat.

Hän yski taaskin. Tehtyänsä vielä muutamia uskonnollisia poikkeuksia aineesta, jatkoi hän:

– Niin kysyn sinulta nyt Kalliolan Antti, tahdotko tämän hyvän toimeentulevan räätälin vävyksesi ja annatko tyttärellesi Leenalle kunnolliset, karttapaperille kirjoitetut myötäjäiset, kun hän emäntänä viedään Sakarin uuteen, keltaiseen taloon Riisimäen kylässä?

Antti ei vielä katsonut ylöspäin. Mutta hän sylki arvelevaisesti, ja Juuson kaltainen ihmistuntija taisi käsittää, että hän nähtävällä mieltymyksellä vastaan otti kosimisen.

Puhemies otti askeleen lähemmäksi, asetti kädet puuskaan, oikaisi ruumiinsa, jonka hän vääntiön tapaisena ymmärsi kierrellä ylös tahi ales, mieltä myöden, otti makean katseen ja koroitti äänensä kunnekka se kohosi kokonaisen oktavin korkeammalle.

– Sakari on kaunis mennessään sunnuntaina kirkkoon. Hän seurusteli nimismiehen kanssa, aivan kun olisivat he tasa-arvoisia! Hän on suutaria parempi, sen näkee jokainen, vaikka suutari on kymmenen vuotta vanhempi! Sakari pitää itsestään hyvää huolta. Hän on sitäpaitsi hyvä ihminen, hyvänluontoinen eläimille. Ei hän milloinkaan lyö Leenaa, ell’ei tämä niskoittele aivan paljon. Hän ei tartu keppiin suotta, ell’ei Leena laiskuttele mahdottomasti. Parempaa vävyä ette milloinkaan saa. No vaari, ylös nyt, avatkaa rahakukkaro ja käskekää äidin tuoda ryyppyä! Nyt on sanottu mitä tarvitaan, tahi tahdotteko kuulla vieläkin enemmän?

Antti työnsi tukan kasvoista, nyykäytti kehoittavaisesti, ja Juuso jatkoi:

– No, oikea työn harrastaja on hän sitäpaitsi! Hän ei juo enemmän kuin muutkaan, eikä hän ole milloinkaan ollut sellainen naiskelija kuin moni muu tässä pitäjässä. Minä voin ta’ata siitä, että hänestä tulee hyvä mies tytölle, mies, jota ei pane raskaampaa kuormaa hänelle, kuin mitä hän jaksaa kantaa. Hän ei lähetä häntä kylään asioille pahalla säällä, kuten muutamalla on tapana tehdä. Ja jos hän saa Leenan, ompelee hän teidän vaatteenne ilmaiseksi. Antti vaari! No niin, nyt sanotte niin ja aamen, eikö totta? Vastauksenne tänne; teidän vuoronne on puhua.

Tällä ajalla istui Kalliolan isäntä kynsimässä päätänsä. Piippu riippui sammuneena hänen suussansa, ja hänen punareunaiset, mutta suuret silmänsä tuijottivat epävakaisesti avaruuteen.

Emäntä nojausi uunia vasten, nyppien sormellaan nokisen muurin rakoista, hänen sisarensa koittaessa huomattavalla innolla rukin surinalla voittaa saarnanuotin tasaisesti ja korkealla äänellä pidettyä puhetta.

Entä Leena?

Näytti siltä kun ei olisi hän ollut missään tekemisessä asian kanssa. Vuoroin punaisena kuten valmu, vuoroin kalpeana kuten kudottu liina, istui paikallaan koettaen turhaan näyttää niin välinpitämättömällä kuin tilaisuus vaati. Hän pujotti hiljaan syöstävän, löi varovasti kaidepuun, rypisti kulmiansa, mutta ei kertaakaan nostanut silmiänsä. Ainoastaan silloin tällöin loi hän salaisen katseen ulospäin viheriästä ja epäselvästä ikkunasta, josta oli lavea, mutta jotensaki autio näköala navettaan, karjapihaan ja ruispeltoihin.

Hän ei kertaakaan katsonut Sakariin, joka nyt, hänkin, seisoi keskellä tupaa välinpitämättömän ja unisen näköisenä, ja näyttäen siltä kuin olisi hän ollut kuuromykkä tahi mahdollisesti vasta pudonnut ales ilmoista.

Leena ja Sakari, he molemmat olivat kuin henkisesti poissa olevat, ei kukaan olisi uskonut, että he millään tavalla ottivat osaa kysymykseen, josta tuvassa parast’aikaa keskusteltiin.

Juuso oli lopettanut ja siveli käsillään hiuksiansa. Kalliolan isäntä oikasihe penkille ja antoi viittauksella vaimollensa tiedoksi, että hän aikoi ottaa vieraat hyvin vastaan.

Emäntä asetti esille kaksi meripunaiseksi maalattua istuinta, lähti ulos, ja palasi hetkisen kuluttua takaisin kantaen tarjotinta, jolla oli kaksi suurta kahvikuppia. Isäntä otti itse toisen, joi yhdessä kulaukset tuon tumman, mustilla viinamarjoilla värjätyn viinan, ja pyysi vieraita tekemään samaan.

– Käyhän tuo, – sanoi Antti viimein kääntyen Juusoon. – Yhtä hyvin voi hän tytön saada kuin kenkään muu! Tosin pitää Leena toista rakkaana, mutta koska tämä on köyhä raukka, ei siitä pidetä lukua. Tule tänne äiti, niin juomme onnea morsiusväelle! Koska hänet tahdot, Räätäli-Sakari.

– Tulevana sunnuntaina sopii kuuluttaa, – arveli Sakari, joka nyt ensi kerran otti puhuakseen, – ja jos te, muori olette samaa mieltä kuin minäkin, niin tulee täällä oikein iloiset hyppijäiset sinä iltana.

Muori nyykytti, vaari hymyili. Juuso otti piipun taskustaan ja pisti siihen jotain harmaata, joka oli enemmän vaaleanviheriäisen ruokoheinän kaltaista kuin tupakan. Sakari seurasi hänen esimerkkiään, ja pian täyttyi tupa väkevällä hajulla, jonka tuo kotona kasvatettu kasvi levittää ympärilleen.

Leena, yhäti yhtä mykkänä ja välinpitämättömänä, astui vihdoin ylös, pisti nuppineulalla kiinni avonaisen hameensa ja meni, kuten tapa vaati, ulos tuvasta suorana ja vakavana, puhuttelematta sanallakaan miehiä.

Mutta kun hän oikeen oli ulkona, tulivat hänen askeleensa vähemmän varmoiksi, ja hän painoi kätensä lujasti rintaansa kiivetessään pienen astuttavan yli. Täällä luuli hän saavansa olla rauhassa. Täältä vei polku pellon yli koskelle. Hän seurasi alussa ojaa, nytkäisi ohimennessään muutamia oljenkorsia pudottaaksensa ne jälleen. Hänen silmänsä olivat kosteat, ja muutama iso kyynel vieri hiljaan ales poskia myöten. Vihdoin istuutui hän ojan reunalle nyyhkimään. Se oli ensikerran viiteen vuoteen, siitä päivästä, jolloin hän ensimäisen kerran otti osaa Herran ehtoollinen. Niin istui hän hetkisen hiljaan ja itki.

Hetkinen kului. Niin kuuli hän matkan päästä iloisia ääniä. Ne olivat puhemies ja sulhanen jotka isän saattamina menivät takaisin kylään.

Kylässä oli kapakka, ja iloinen kihlaus oli vietettävä siellä muutaman maljan juomisella.

Nyt oli vielä iso aika, kunnekka kokoonnuttaisiin korkeimmalle vuorenhuipulle takkavalkealla viettämään Juhannusjuhlaa. Kello 10 vasta saapuivat tanssihaluiset soittajansa seurassa, ja saattaisihan siksi lasin ääressä puhella tulevista häistä, nuorten tuloista, ja muuta semmoista!

Vihdoin hälvenivät nuot iloiset äänet, eitä Leena kuullut mitään muuta kuin virran kohinan.

He olivat hilpeät he, tuon ennen niin iloisen Leenan istuessa siellä suremassa.

Sakari iloitsi asiansa onnellisesta päättymyksestä, ja myyty vuodatti kyyneliä. Sydänsuru oli häntä kohdannut. Ei syvä ja katkera, mutta kuitenkin kylläksi suuri suru häiritsemään nuoren ja lämpimän sydämen rauhan.

Juhannusaatto.

Kun kello alkoi käydä kahdeksatta illalla, tuli heidän tavata toisiansa alhaalla sillan kohdalla. Leena ja hänen armaansa. Tämä oli renkinä tukkipatroonan luona, joka asui kosken toisella puolella, ja oli nimeltään Matti. Hänen reipasta katsettansa ja kaunista, vilkasta muotoansa oli Kalliolan nuori tytär jo kauan ihaillut. Se oli ”kesän rakkaus”, kuten isä silloin sanoi. Leena oli kukka ja Matti perhonen, ja hän lisäsi: ”Sellaisesta tulee loppu lämpimän vuodenajan loppuessa”.

Mutta se ei loppunutkaan. Syksy oli myrskyisenä käynyt yli tienoon, ja ruusu tuoksui vielä samalle perhoselle. Talvi tuli lumineen, korkeine kinoksineen, mutta perhonen liehui yhä vaan punaisen ruusun ympärillä.

Kun tuleva kevät puhkesi vihantaan ja ihanuuteen Saarijärven seutujen yli ja kun vahvat kosket, paisuneina kevään mesitulvasta, syöksyivät esille metsien ja erämaiden läpi, seisoi Leena yhä yhtä ihastuneena katsomassa kuinka Matti, notkeana ja rohkeana, uitti isäntänsä tukkia kosken putousta myöten.

Niin, Leena rakasti tuota nuorta kunnollista, vahvaa ja kestävää renkiä, joka lisäksi oli niin raitis, ett’eivät hänen huulensa vielä koskaan olleet tyhjentäneet viinalasin.

Illan tultua, ei mikään voinut estää tuota nuorta tyttöä rakastettunsa kanssa samoilemasta metsiä ja maita.

Eikä kenkään koettanut estää heitä seurustelemasta – ”ovathan he täysikasvuisia”, arveli Kalliolan ukko, – ”annetaan heidän olla! Kunhan Leena vaan ei valitse tuota köyhää Mattia miehekseen, niin olkoon, sehän on nuorison tapa leikkiä rakkautta. Annetaan heidän olla!”

Se oli nyt loppunut, kesä-unelma, vasta tässä silmän räpäyksessä näki hän sen oikeen. Leena hieroi silmänsä. Ne olivat harvinaisia kyyneliä.... Matti ei vielä tietänyt mistään, mutta hetken kuluttua, tuli heidän kohdata toisiaan....

Hän nousi paikaltaan ojan reunalta ja astui rukiin läpi, kunnekka hän saapui rantaan. Kosti kuohui siinä niin valtavasti. Jyrkillä, kaltevilla rannoilla kasvoi kivien ja mättäitten välillä kieloja ja muita kevätkukkia, tiheinä ja korkeina.

Tänään ei hän tehnyt yhtään kukkavihkoa, hän meni sillalle uusissa, vakaisissa ajatuksissa.

Mutta siellä oli jo väkeä koossa. Herrasväki naapuritalosta seisoi tarkastelemassa virtaavaa vettä, joka ajeli valtavia vyöryjä näkymättömiä, syvyydessä olevia luotoja vastaan ja kohisten viskautui takaisin pyöryviin vaahtoihin.

Koski oli pitkä ja jotensakin vuolas. Irtonainen tukkilautta oli juuri ales laskemaisillaan. Järvellä tuolla ylhäällä edistyi se hitaasti, mutta vähitellen lähenivät nuo suuret mastopuut lähemmäksi virran juomaa, käydä vaaputtivat alussa verkkaan eteenpäin, pääsivät sitte vauhtiin ja syöksyivät nuolennopeudella eteenpäin, joko suoraan ja tasaisesti, tahi valtavasti vaappuen ylös korkeita ja hurjia aaltoja, ja sitte ales taas vaahtoilevaan syvyyteen, kunnekka seuraava aalto jälleen kohotti ne ja nieli tasaiseen juovaan alapuolella.

Järvellä, yläpuolella putousta, näkyi pieni vene, jossa nuori mies punaisessa paidassa pitkällä keksillä toimiskeli hirsien keskellä. Mutta kun hän kaukaa huomasi Leenan, joka jyrkänteen reunalla astui esille sillalle, ohjasi hän veneen vastapäätä olevalle rannalle, veti sen ylös sille hyppäsi, notkeana kuin kissa, yhdelle ohi kulkevista tukeista ja purjehti hitaasti sillä, tukevana ja tyynenä, ikään kuin olisi hän seisonut höyrylaivan kannella, koskea kohti. Tultuansa virranjuovalle, otti hän hattunsa päästään ja teki liikkeen, aivan kun olisi hän aikonut tervehtiä, mutta muutti päätöksensä, nähdessään vieraat sillalla, ja pani hatun uudestaan päähänsä.

Nyt pääsi tukki vauhtiin, mutta tuli vastavirtaan ja tarkoitettiin takaisin rantaan. Kärsimättömänä veti hän keksillä luoksensa toisen ohikulkevan tukin, hyppäsi sen päälle, ja meni nyt, suorana ja hoikkana, suoraan virran juovaan, ketterästi putousta vastaan.

Tukkien tultua koskeen, saivat ne yhä suuremman vauhdin.

Vähän eteenpäin kumartuneena ohjasi mies taitavasti alustaan. Hän kulki eteenpäin junan nopeudella. Pian tärisivät tukit hänen allansa veden raskaan painon alla, josta syntyi tuo vapiseva, pyörivä liike, joka tulee sitä nopeammaksi, kuta vahvempi virta on.

Mutta nuori mies seurasi mukana. Hänen paljaat jalkansa hyppivät tukilla, mitä kiireimmässä tahdissa, kuten pyörivältä pallolla. Hän notkistui yhä enemmän, milloin vasemmalle, milloin oikealle, sitten eteenpäin ja taaskin kiivaasti taaksepäin – miten vaan vauhti vaati.

Nyt tuli iso putous kallioin kohdalla. Tukki oli vaipuva veden alle pyörteessä, katoova hetkeksi ja vasta alapuolella taaskin tuleva näkyviin. Mies oli valmis, hän väisti juuri oikeassa silmänräpäyksessä.

Hyppäys ylös ja sitte taas ales keskelle valkoista vaahtoa.

Katsojat sillalta päästivät kauhistuksen huudon. Kenties oli hän, tuo rohkea uponnut? Kenties hän tulevassa silmänräpäyksessä oli kaukana alempana nouseva ylös, verisenä, rikkiruhjottuneena ruumiina? Tahi kentiesi ei syvyys milloinkaan enään antaisi takaisin rohkeaa ihmiskaarnaa, joka uskaliaasti oli uskaltanut vastustaa rajua ja hurjaa luonnonvoimaa?

Oh, ei hätää!

Kuten Mefiston haahmo nousi hän punaisessa röijyssään ylös vaahdosta, märkänä aina hattuun saakka, mutta tyynenä kuin kuvapatsas.

Tukki vieri taaskin hänen allansa, tasaisena, suorana, nuolennopeudella!

Mutta ylhäällä sillalla kaikui väkinen ”eläköön”, johon rohkea tukinlaskija vastasi reippaasti heiluttaen hattuaan samassa silmänräpäyksessä, kun hän näyttäytyi alipuolella putousta, toisella puolella siltaa verrattavasti tyynessä ja turvallisessa vedessä.

Pian oli hän poissa, saaren luona, jossa aaltojen hiljainen loiske rantaa vasten, teki kaiken vauhdin mahdottomaksi. Tässä oli osa lautasta, joka vaappui hiljaa hyökyssä.

Matti jätti paikkansa ja hyppi tukista tukkiin, notkeana tuin nuorahyppijät, kepeänä ja jäntevä kuten lintu.

Vihdoin saavutti hän rannan. Leena ei ollut tänään kuten tavallisesti häntä odottamassa tuossa notkossa. Hän seisoi hiljana sillan takana rantaa. Matti juoksi eteenpäin iloisena, hyräillen hilpeätä polkan säveltä. Käy niin helposti pyöritellä sen nuotin mukaan tyttönsä kanssa ja painaa häntä lujasti rintaansa vasten.

Miten harmillista! silta on yhä täynnänsä ihmisiä! Jokainen pudistaa Matin kättä, ylistelee häntä ja vieläpä hienot neidetkin hymyilevät ystävällisesti hänelle. Leena yksin seisoo muitten takana, arkana ja ujona.

Tukkipatroona hymyilee.

– Tuo ei ole mitään, – sanoo hän, – sitä tekee hän joka päivä, tuo reipas poika! Kuuleppas Matti, juokse ylös tuonne vuorelle laita oiva kokko järjestykseen, ja toimita se valmiiksi, siksi kuin kello lyö kymmenen. Jos se tulee oikein muhkeaksi, saat markan. Sen olet silloin rehellisesti ansainnut.

Matti puri huultansa, katsahti salaa Leenaa, mutta teki päätöksensä ja meni sille rannalle, jossa vuori oli. Leena huokasi ja kääntyi jälleen kotia. Hänellä oli vielä niin monta suudelmaa Matille, tuolle ruskealle pojalle, kuka tiesi, ne saattoivat ehkä lennähtää tiehensä ennen kahtatoista yöllä, jolloin tulet vihdoin sammuisi ja väki lähtisi pois.

– – – – – – – – – – – – –

Määrättyyn aikaan leimusi valkea Aulangevuoren korkeimmalla huipulla. Pienimmillä vuorilla sytytettiin myöskin vähitellen muita tulia, ja myöskin alhaalla järvellä näkyi joku palava tervatynnöri joka hitaasti läheni putousta ja sitte nopeasti sammui alhaalla kuohussa.

Mutta koko kylän nuoriso liehui korkeimman kokon ympäri, ja soittomies, joka seisoi kivellä, antoi laulunsa ja polkkansa kuulua. Reippaasti pyöri piirihyppy valkean ympärillä, niin että kipinät lenneskelivät.

Ja keskelle hyppyä lensi Leena, – pitäen Sakaria kädestä. Tämä ei pitänyt ensinkään salassa, että sunnuntaina tapahtuisivat kuuliaiset; kaikki tiesivät sen paitsi Matti, jonka hänen isäntänsä oli lähettänyt pois uudelle asialle.

Mutta säntilleen k:lo 12 oli kaikki loppunut tuolla ylhäällä. Kalliolan isäntä kutsui silloin seuran taloonsa, jossa kihlaushyppijää oli hypittävä aika lailla.

Ja sinne mentiin.

Sielläpä oli vilkasta elämää! Viinaa ja mesileipää, kahvia ja konjakkia!

Huimana ja hilpeänä, mutta onnellisena ja väsymättömänä juoksi Matti vihdoin toimitetun työnsä jälkeen tupaan, otti mistään välittämättä Leenaa vyötäisiltä ja huusi soittomiehelle tahtovansa ravakkaan ja iloisen Hollolan-polkkaa! Muut vieraat seurasivat hänen esimerkkiään, kukin otti tyttönsä – ja siten alkoi hyppy.

Sakari jolla ei ollut muuta tehtävää seisoi katsomassa. Matti nosti korkealle hänen morsiamensa kuin höyhenen, päästi hänet jälleen laattialle ja teki hänen edessään pyörähdyksiä, jotka olisivat kunnostaneet yksinhyppijätäkin. Sitte hän tarttui Leenan käteen, hypähti ylös kuin raketti, löi toisen jalkansa tuvan kattoon ja käden lattialle ja veti siten sillä silmänräpäyksellä täten leijailevana hänet polvilleen ja suuteli häntä, ennen kuin hän ennätti tehdä liikettäkään puolustuksekseen!

Ympärillä olevat nauroivat; hyppijät samaten. Matin kasvot hehkuivat. Hänen silmänsä loistivat niin iloisesti ja uhkamielisesti, hänen punainen suunsa osoitti hänen nauraessaan, kaksi riviä tasaisia, maidonvalkoisia hampaita.

Hän pudisti voittoriemulla tummaa tukkaansa ja näytti onnellisemmalta voittajalta koko maailmassa.

Sakari ei kärsinyt kauemmin tätä leikkiä. Kasvot keltaisena vihasta, käsitti hän vihdoin, että hänen morsiamensa kuului hänelle ainoastaan ulkonaisesti ja hillitsemättä itseään syöksyi hän umpipäin Mattiin puukko kädessä.

Vilahduksessa ymmärsi Matti kaikki. Nyrkit puristettuina asettautui hän Leenan eteen ja iski silmänsä vihaisesti päälletunkijan kasvoihin.

Lähempänä seisojat hillitsivät Sakaria. Ei kukaan uskaltanut lähestyä Mattia. Hän musteni kuin ukkospilvi.

– Ovatko nämä hääväkeä? – kysyi hän vihdoin Kalliolan isännältä, joka seisoi kulmakarvat rypistettyinä, katseet uhkaavina.

– Niin on – vastasi tämä odottamattoman ystävällisesti – ja vihkiäiset tapahtuvat kolmen viikon kuluttua. Ole sinä iloinen. Matti, niin hauskuttelemme tänäpäivänä! Sinä tarvitset lasillisen viinaa, tule poikani niin juomme yhdessä, kas niin!

Mutta Matti ei kuullut; hetken seisoi hän paikallaan taistelemassa mykkänä taisteloaan. Hän horjui ainoastaan minutiksi. Mutta sitte oli tuo ohi, ja kiivaasti juoksi hän viinapullon luo, täytti juomalasin, jonka hän tyhjensi yhdessä kulauksessa. Tuli hyppyä, töminää ja tohinaa. Tappelu ja rähinä lopetti kemut! Matti oli hurjin.

– – – – – – – – – – – – –

Kun aamu tuli, makasi hän maantien vierellä verisenä ja päihtyneenä. Paha, rumentava puukon lyömä, jonka Sakari oli vetäissyt hänen kasvojensa poikki, oli ijäksi tehnyt kuvattoman ja kammottavan olennon tuosta kauniista Matista.

Seuraavana päivänä vietiin hän pienen kaupungin sairashuoneeseen, jossa hän makasi tiedotonna pahassa haava kuumeessa, joka piti häntä vuoteen omana useampia kuukausia. Vihdoin sai kuitenkin hänen luja luonteensa voiton, ja hän parani pitkästä sairaudestaan. Mutta päästyään jälleen jalkeille, oli hän kuin toinen ihminen. Nuoruuden mieli oli poissa. Rauha ja ilo, ylpeys ja luottamus olivat poissa, hän oli enemmän entiseen kumppaniensa kaltainen. Ja kun hän sairashuoneen kirjoista laskettuna oli kotimatkalla, halutti häntä kovasti ensimäisessä kapakassa koettaa juomalla unohtaa ja rauhottua. ”Viinalasilla on sydämmenrauha”, ajatteli Matti, ja kulki niin nopeasti kuin taisi.

Mutta – tie oli pitkä. Moni ajatus pyörähteli mustana hänen päässään. Hän tahtoi kuitenkin toden perästä jotain parempaa. Kenties työ toisessa paikkakunnassa taisi korvata, minkä hän oli kadottanut kotitienoillaan? Sinne ei hän enään tahtonut.

Ei, ei milloinkaan enään! – Ehdittyään maantielle, kulki hän kantaen konttiansa olalla ja saappaansa kepissä, miettimässä. Minnepä hän kääntyisi avarassa maailmassa? Jäisikö hän pitäjään, jossa häntä hyvin tunnettiin, työskentelemään, ponnistelemaan, puuhamaan? Ei koskaan! Olihan Leena Sakarin kodissa, emäntänä räätälin tuvassa! Sitä näköä ei hän milloinkaan tahtonut nähdä. Eikä hän tahtonut kuulla puhuttavan heidän onnestaan ja menestyksestään. Hän ei milloinkaan enään tahtonut kuulla mainittavan sitä nimeä, joka muistutti hänelle tuon päivän, jona hän oli hyppinyt morsiushypyn – toisen vaimon kanssa.

Hän teki päätöksensä ja muutti suuntansa tienhaarassa, jossa korkean punaiseksi maalatun viittapatsaan taulussa oli luettavana niiden kahden pitäjän nimet, joista toinen oli lähellä hänen kotoansa ja toinen suoraan etelässä.

Hän valitsi tiensä. Eteläänpäin! Kirkonkylään! Sieltä oli joku kymmenkunta virstaa Päijänteen laivasillalle.

”Pääkaupunkiin!” niin ajatteli Matti ja kulki niin nopeasti tuin hänen väsyneet jalkansa sallivat. ”Kauas, kauas pois pääkaupunkiin, niin pitkälle kuin tie vie ja rahat riittävät! Pääkaupunkiin, siellä on työtä, huvitusta ja – unohdusta. Pääkaupunkiin, siellä saa nähdä elämää, ja sitä tarvitsen nyt. Matkaan!”

Leena taas istui räätälin uudessa punaisessa tuvassa kiikutellen vastasyntynyttä. Hän oli yhtä kalpea kuin Mattikin, mutta tyynempi. Ainoastaan silloin kuin hän katseli pienokaista, hymyili hän ja ajatteli sydämmensä lemmittyä, joka vaelsi pitkin maanteitä. Mutta ne eivät olleet syntisiä ajatuksia... ei, ken olisi uskaltanut viskata ensimäisen kiven? Olihan hän kuten muutkin, ei parempi, eikä huonompi. Hän oli sellainen, jollaiseksi ihmisten tavat ja elämä olivat tehneet hänet. Hän oli – niin, hän oli niinkuin vaimon tulee olla hyvä, nöyrä, hurskas. Mutta hän oli, miksi vaimo – kasvatuksensa kautta tulee, – heikko. Niin – niin se on, heikko!

Vielä enemmän heikkoutta.

Viikon kulun jälestä oli Matti vihdoinkin perillä. Hän oli kulkenut jalkasin, laivassa ja junassa ja oli nyt määräpäähänsä päässyt.

”Iloinen kaupunki” ei tarjonnut mitään viehätystä hänen väsyneille silmilleen ja sairaalle mielelleen. Aurinko paahtoi kuumasti valkeita kivikartanoita, ja tomu, joka tuiskusi hänen ympärillään, poltti häntä kuumemmin kuin tuo hieno, läpitunkeva maantien hieta.

Katuojien haiseva ilma siellä täällä takakaduilla nousi hänen päähänsä, ja hänen vielä horjuva terveytensä kärsi kuumasta, epäterveellisestä ilmasta.

Tiellä oli hän joutunut tuttavuuteen työmiehen kanssa, joka tuli Helsingin läheisyydessä olevasta maatilasta; tämä aikoi, kuten Mattikin, Helsinkiin etsimään onnea. He olivat molemmat ilman rahoja ja suureessa työn tarpeessa.

Mutta kaikkialla on enemmän työnetsijöitä kuin antajia. Uusmaalaisen, joka taisi kirjoittaa, onnistui kuitenkin pian saada paikan eräässä tehtaassa, mutta Matti jäi, huolimatta kaikista ponnistuksistaan, ilman. Kaikki hänen koetuksensa olivat turhat. Hänen terveytensä oli murtunut, hänen voimansa vähenivät yhä enemmän, ja hänen rohkeutensa oli pian kokonaan poissa.

Vihdoin eräänä päivänä, kun hänen varansa eivät enään sallineet hänen asua työväen luona, jossa hän oli viettänyt ensimäiset yönsä, joutui hän paikalle, joka suomalaisessa pääkaupungissa on kovin huonossa maineessa, nimittäin Antipoffin kivimuuriin.

Se on syrjäisen kadun vieressä, ja sisältää pari sataa henkeä, kun se, kuten silloin oli asian laita, on ylen määrin asuttu. Sanotaan, että kodittomat siellä, jos jaksavat maksaa, saavat yösijan muutamalla pennillä, mutta jos he ovat niin ylen köyhiä, ett’ei mikään maksu ole mahdollinen, voivat he kuitenkin saada jonkunlaista yösijaa, vaikka toisenlaisesta korvauksesta –.

Oli miten olikin, – muutamia vuosia sitte lienee niitten säädyllisten työperheitten luku ollut hyvin vähä, jotka rupesivat täällä asumaan. Sen asukkaat olivat paraasta päästä rappiolle joutuneita työntekijöitä sekä muuta kaikenlaista tointa harjoittama irtainta väkeä. Yhtä vastenmielisesti kuin säädyllinen ja toimeen tuleva työmies astui tähän paikkaan, yhtä ehdottomasti viettyy surullisempaan kohtaloon määrätty raukka tähän suureen siveelliseen pahuuden, köyhyyden, tapainturmion ja kurjuuden keskukseen.

Jo, poiketessaan jostain poikkikadulta sille kadulle, jonka vieressä tuo iso huone sijaitsee, hengitetään tuota saastaista ilmaa, jota tavallisesti höyryää niissä paikoin, jossa köyhyydellä on asuntonsa. Ja kuta lähemmäksi tullaan, sitä väkevämmin ja kiusaavammin tunkeutuvat epäterveelliset löyhkät hengittimiin.

Paikan ympärillä, kadulla, leikkii katuojissa joukko siivottomia, tavallisesti huutavia, julkeita ja laihtuneita lapsia, joitten kasvoissa on tuo ennenaikaisen, surullisen vanhuuden ilme, joka aina turmeltuneiden vanhempain lasten kasvoissa ilmestyy.

Tultuaan ison tuloportin edelle, pysähtyi Matti ja loi aran katseen ympärilleen. Kaikkialla rikkilyötyjä ikkunaruutuja, tahi myöskin, tummia varjottomia ikkunoita, pulloja ja kuihtuneita palsamiiniruukkuja ikkunalaudoilla. Siellä täällä puolialastomia naisia, jotka eri asennoissa puoleksi riippuivat ulos ikkunoista, kun sitä vastoin toisessa istui joukko raakoja, hävyttömiä mieskasvoja, jotka näyttivät kuluttavan aikansa tupakoimalla.

Erään huoneuksen alikerrassa oli anniskeluyhtiön myymälä. Ulkopuolella sitä vaelsi poliisi hitaasti ja välinpitämättömästi katua eteenpäin, silloin tällöin puhutellen muutamia noista ryysyisinä työmiehistä ja naisista, jotka kaljaruukut tahi paloviinapullot kädessä menivät tahi tulivat.

Mutta poliisi ei vielä välittänyt Matista. Hänen ei vielä tarvinnut pelätä mitään näiden oikeuden palvelijoiden puolesta.

Hän meni sisään yksin, monen katsahduksen ja sanauksen esineenä. Hänessä oli vielä kuitenkin jotain puhtaudesta jälellä.

Hän näytti tosin kivuloiselta ja uuttuneelta, mutta hänen kasvonsa oli vielä alkuperäisyyden, siveyden, melkeenpä viattomuuden ilme, jota ei edes hänen luonnollinen raakuutensa ollut voinut kokonaan hävittää.

Tämän nuoruuden ja hyvän terveyden aapiskirja se oli, joka vielä, hänen astuessaan tähän köyhyyden olopaikkaan, oli hänen kasvoissaan, mutta joka pian oli tuomittu katoamaan sieltä.

Matille osoitettiin paikka, joka oli sisempänä yhdessä ylhäällä ylisellä olevassa kosteassa huoneessa, jossa hän yhdessä kymmenen henkilön kanssa kumpaakin sukupuolta asui ryysyjen ja rappeutuneiden huonekalujen seassa, jotka ynnä muutaman hajallaan olevan olkilyhteen kanssa olivat huoneen koko sisustuksena.

Mitä vielä.... ei hän ollut tottunut erinomaiseen mukavuuteen, ei edes raittiiseen ja terveelliseen ilmaan, mutta kuitenkin oli tupa kotona tähän verraten paratiisi, torakoitakin lukuun ottamatta; siellä oli ainakin puhtaita olkia uuninsijoilla, ja koko isossa, tilavassa tuvassa asui ainoastaan kuusi henkeä kaikki patroonan palveluksessa ja kelvollisia, uutteroita poikia, kuten hän itsekin.

Jo ensimäisenä yönä oli häneltä kysytty niin tarkoin, että kaikki huoneen asukkaat tiesivät melkeen yhtä paljon kuin hän itse.

Äänettöminä ja sanattomina olivat he sopineet keskenänsä, että vastatullut olisi pian kyllä joutuva heidän vertaisekseen – hän oli nyt autettava voidaksensa sitte paremmin tulla heidän toverikseen.

Nauravat naiset poistivat hänestä pian maantapaisen maltillisen käytöksen, nuo ”pitäjän kirkontavat” jotka niin huonosti sopivat tässä paikassa, ja opettivat hänelle riekkuvan raakuuden äänellä, joka on huomattavana Helsingin seuduissa, kun miehet sitä vastoin koettivat vihkiä häntä juoppouden ja kaikenlaisten turmelusten muihin erityisyyksiin.

Kuinka Matti elätti itsensä ensimäisinä viikkoina, on vaikea sanoa. Hän auttoi päivillä juoppoa salvomiestä tämän työssä, ja antoi hänen vietellä itsensä iltasin ottamaan osaa pieniin virvoittavan juhliin kapakkayhtiön viehättävään salonkiin.

Siellä istuivat he tynnyrien ja pöytien välillä, ja laskivat leikkiä, jolloin kärpäset rohkeina ja eteensä katsovina, kuleskelivat punaisilla ja kiiltävillä nenillä ja pistivät kylläksi voimakkaasti viinan suonitettuihin poskiin, jotka hehkuivat monessa jo horjuvassa ja murtuneessa nuorisossa, joka imi perikatoa ja turmiota viinalasista.

– Niin kului jälki suvi ja syksy. – Talvi tuli aikaisin kylmänä ja myrskyisenä.

Matti työskenteli välistä päivällä ulkona kylmyydessä ja nukkui öisin, joko ulkona, tahi tuossa sekä kylmässä että helteisessä huoneessa siellä ylhäällä.

Hän ansaitsi täsmälleen niin paljon, että hän välistä taisi syödä vatsansa täyteen ja sillä välillä ryypätä itsensä päihdyksiin, mutta ei milloinkaan kylläksi saadaksensa itsellensä parempaa yösijaa – vielä vähemmän uusia ja siistiä vaatteita.

Hän lankesi yhä enemmän ja kaipasi sekä ruumiillista että siveydellistä voimaa erota siitä seurasta, johon hän oli takertunut heti tullessaan Antipoffin kivimuuriin.

Eräänä päivänä joulukuussa, oli hän luvannut muutamille uusille ystävilleen ottaa osaa pieneen toimitukseen maalla päin, jossa mahdollisesti oli jotain ansaitsemista.

Oli puhe pienestä matkasta erääsen itäiseen saariston saareen, jossa eräällä pääkaupungin kauppiaalla oli pieni kesähuvila, joka nyt oli autio ja tyhjä. Siellä voitaisiin helposti päästä sisään, hankkimaan itselleen vähän huonekaluja ja talouden tarpeita sekä kenties, jos onni oli suotuisa, vähän vaatteita. Kaikessa tapauksessa saataisiin aina jotain, ja yhdellä ystävistä oli erinomainen taito myydä ja saada hyvää maksua.

Sisääntulo oli veljellisesti jaettava. Matti epäili kauan, mietiskeli hetken ja kielsi sitte. Mutta vähitellen myöntyi hän. Eihän hän harjoittaisi mitään vääryyttä, hän, jolla vaan oli hevoset valmiina pidettävinä, auttaa kuormittamisessa ja sitte ajaa kaupunkiin. Koko asiahan oli sitäpaitsi niin viaton. Kauppamies oli rikas mies, joka tuhansia kertoja oli nylkenyt köyhän – pienen vastapalveluksen heiltä oli hän hyvin ansainnut.

Matti oli niinmuodoin mukana. Hän lainasi hevosen ja piti huolta ”ulkonaisesta asiasta” muiden toimittaessa tehtävänsä sisällä sekä tottumuksella, että taidolla.

Kuorma oli täynnä sänkyvaatteita, huonekaluja, talouden tarpeita ja joukko kauniita huonekalun aineksija, sitäpaitsi rautakapineita, nekin jostain arvosta. Mutta pitovaatteita ei ollut – ainoastaan muutamia liinavaatteita ja kesänuttu.

Kaikessa tapauksessa oli seuraus oivallinen.

Kaikki kävi alussa oivallisesti.

Mutta eräänä kauniina päivänä tuli hän, tuo taitava ”kauppias” putkaan, parista kauniista valovaskikynttiläjalasta. Eikä hän ollut ainoa.

Matin ystävä ja kumppani antoi ilmi hänet, hän otettiin säiliön ja istui sisässä muutamia kuukausia.

Se oli alotus.

Hän päästettiin vapaaksi jonkun ajan kuluttua.

Aloitti alusta, mutta tällä kertaa ilman ”kansalaisten luottamusta.” Työskenteli välin, nääntyi välistä ja ryyppäsi taas.

Oli kylmä talvi ilta. Matti oli kotio tulossa hyppyseurasta Vanhassakaupungissa.

Siellä oli hän nähnyt siivon tytön, köyhän raukan, mutta kunniallisen palvelustytön, joka oli soimannut häntä hänen kehnosta elämästään, ja huonosta seurastaan sekä ottanut häneltä lupauksen parantaa itsensä.

Matti, joka ensimäisen kerran pitkän ajan kuluttua oli ajatellut taaksepäin kotiansa erämaassa, rehellistä äiti raukkaa, nuoruutensa morsianta, noita uhkeita, raittiita koskia ja kankaita sisämaassa. Mattia liikutti nuoren tytön osaanotto hänen kohtaloonsa, hänen, juomarin, entisen vangin; hän tuli liikutetuksi ja lupasi hänen tähtensä muuttua, jos hän saisi parempaa, enemmän tuottavaa työtä.

Ja tyttö raukka puolestansa lupasi hankkia hänelle sitä. Hän lupasi puhutella isäntäänsä saippuankeittäjää. Ja niin tuli heidän hyppiä yhdessä hyppy, hänen, tuon ryysyisen langenneen nuorukaisen ja tuon köyhän, mutta vielä kunniallisen tytön, joka ainoaksi kerraksi eläessänsä oli hyppyhuvissa.

Voimakkaasti kaikuvat, vohkuvat ja epävireissä olevat kantourut kehoittivat hyppyyn. Soittaja istui pöydällä, ja piti konettaan edessään istuimella. Ensiksi soitettiin valssia, sitte polkkaa ja sitte valssia taas.

Mutta palvelustyttö raukka ei taitanut hyppiä. Hän seisoi tömistäessä yhtä paikkaa, punaisena ja lämpimänä, kömpelöisenä ja naurettavan totisena. Matti ei saanut häntä paikalta, ja kun hän pyörähti, teki hän sitä aina hullusti ja nurinpäin.

– Soita polskaa Hollolanpolskaa! – huusi Matti, paloviinan ja uudestaan heränneen hyppyhalun elähdyttämänä, huimana ja tuon entisen nuoruuden vilkkauden valtaamana.

– Soita polskaa, musta mies niin saamme tanssia! Siinä ei ole tytölläni mitään konstikkaita askeleita tehtävänä, – sillä minä potkaisen hänen puolestansa, sen lupaan teille! Ja nyt, ottaa varoillanne, pojat, niin saatte nähdä kuinka Kalliolan hyppyä pyöräytetään, se on parempi polska kuin teidän hautaushyppynne, jotka sujuvat kuin kärpänen tervassa!

– Hopsis vaan, nyt alotamme! –

Matti heilutti kaunotartansa pari kertaa salin ympäri ja nosti hänet siten korkealle ylös. Asetti hänet ales takaisin ja rupesi pyörähtyksiään tekemään. Se oli jonkinlaista yksinhyppyä, puoleksi ”skottilaista” puoleksi ”venäläistä” ja lopuksi omasta päästä kokoonpantu.

Hänen jalkansa koskettivat lattiaa yhä useimmin, pyörähtivät ilmassa sinne tänne sekä potkivat oikealle ja vasemmalle, erilaisia konstikkaita kierroksia! Vielä notkea ruumis mutkistui siinä alla jonkinlaisella petoeläimen tapaisella juostavuudella, joka ei saattanut olla herättämättä ihmettelemistä.

Hän liikenteli käsivarsiaan ja löi kätensä milloin jalkapohjaan milloin lattiaan.

Vihdoin teki hän rohkean hypyn, kosketti varpaan päällä jotensakin matalaan kattoon ja tuli ales kädelleen, jonka jälkeen hän teki kierroksen ylt’ympäri ja seisahtui tytön eteen yhdellä polvella, koko katsojajoukon päästäessä kaikuvan ”eläköön” huudon, ja joka taholta virtaili ihmisiä juomaan tuon mainion hyppijän kanssa.

Mutta hän seisoi nurkassa, tuo pieni palvelustyttö, ja katseli Mattia kyyneleet rehellisissä silmissään. – Jos hän tulee omakseni, ajatteli hän, tulee hän, jos Jumala niin tahtoo paremmaksi ihmiseksi.

Mutta – ei ollut niin määrätty, että hänen hurskaat toiveensa kävisivät toteen.

Matin kuohuva ja levoton veri kiehui niin hurjasti hänessä, ja hänen pieni helmasyntinsä, heikkous, tuli jälleen kietomaan hänet tummiin huntuihinsa, otti hänet suojiinsa ja vei hänet ulos jyrkänteille....

Hänen, tuon ruman tytön täytyi kotio ennen kahtatoista, eikä Matti enään kuullut häntä, kun hän pyysi häntä seuraamaan itseään pois.

Päinvastoin hän jäi jälelle.

Kun aamu tuli, makasi hän taaskin ulkona, tällä kertaa tiellä kaupunkiin. Hän nukkui. Oli kylmää ja tyyntä, ei tuulen hengähdystäkään.

Lämpömittari kaupungissa osoitti 20° kylmää. Mutta hän nukkui, hän, tuo hilpeä hyppijä, joka vielä eilen oli aikonut tulla hyväksi ihmiseksi!

Hän nukkui, raskasta, jääkylmää unta. Hänen sydämensä tykki vielä, hänen suonensa löivät ja avonainen suu hengitti eloa. Mutta jalat, jotka eilen niin ripeän elokkaasti hyppivät polskan nuotin mukaan, olivat nyt paleltuneet, kuolleet ja ijäksi liikkumattomia. –

Eräs laupias ohikulkeva otti Matin aamupuhteella rekeensä ja vei hänet sairashuoneeseen. Täällä kadotti hän nämät paleltuneet jäsenet, jotka eivät koskaan enään voineet häntä hyödyttää.

Tällä kerralla lähti hän sairashuoneesta vielä raskaammalla mielellä kuin ennen, mutta tällä kerralla ei hän kulkenut jalkaisin maantiellä laukku selässä ja vaellushalu mielessä, vaan puujaloilla ja sydämentuskalla, joka painoi häntä melkein maahan.

Siihen aikaan istui Leena, vielä yhtä hiljaisena ja äänettömänä räätälin tuvassa, toinen lapsi sylissään. Punaposkisena ja vilkkaana, terveenä ja säteilevänä löperteli ensimäinen lattialla.

Ei hän tietänyt, tuo pienokainen, että hänen isänsä kulki tiellä raajarikkoisena, hänen uhkea, kaunis isänsä, joka ei ennen milloinkaan ollut maistanut tippaakaan tuota juomaa, joka nyt vähitellen oli johdattanut hänet niin pitkälle.

No niin – siten vaihtelee ihmisen kohtalo! Tukinuittaja kulkee nyt ympäri katuja, kulkee puujaloilla. Musta kiharainen italialainen, ryysyinen Leporellokauhtana yllänsä, vääntää kantourkuja, ja Matti seisoo vieressä lauleskelemassa, käheällä, röikeällä äänellään. Hän seisoo siinä herättääksensä sääliä ja kuuntelee koneentapaisesti niitä säveliä, minkä jälkeen hän muinoin niin monasti hyppeli, niin uhkamielisen iloisena, niin nuoruuden ylpeänä niin täynnänsä eloa ja huimuutta. Hän hymyilee välistä, hajamielistä, tyhjää väsynyttä hymyä. Hänen kalpeat, veltot kasvonsa ovat lianaikuisten, tiheäin ryppyjen vakoomina. Kauniit vilkkaat silmät ovat puoleksiummessa, punareunaiset, sammuvaiset. Ja hänen ruskea, kiharainen tukkansa on harva, suorukkeinen ja epäjärjestyksessä.

Niin, hän on se sama, joka kaksi vuotta sitte kulki ales koskea niin uljaana ja voimakkaana! Mitä eivät mahtavat, äkeät, kuohuvat vesitulvat matkaan saaneet, sen vaikutti muutama tippa ”elämänvettä” sitä elämänvettä, joka on suomalaisen kirous!... Hän on murtunut ja musertunut, tuo voittamaton.

Kuullessaan Hollolanpolskan tuttuja säveleitä ei hän enään ajattele kotitienoaan, morsiantaan, kulunutta nuoruuttaan. Hänen mielikuvituksensa pyörivät epäselvinä ruuan ympäritse ja häälyvä halu sammuttaa tuota alituista janoa valtaa hänet vastustamattomasti.

Mutta, – pitää elää retustella tätä kiusallista ja hyödytöntä, väsyttävää ja surullista elämää, ilman lohdutusta ja toivoa.

Välistä haamottaa hänen muistojensa joukossa pieni harmaa utuinen olento. Se on tuo pieni köyhä palvelustyttö Vanhassakaupungissa. Ja hän luulee kuulevansa, kuinka tämä huokaa syvästi ja huolestuneena.

Sillä kerralla olisi hän vielä saattanut tulla kelvolliseksi, ihmiseksi, joll’ei hän olisi ollut – heikko! Helpointa on olla heikko, taistella lyhyesti, ja langeta heti. Se on sopiva puolustus, tuo heikkous, samoin kuin rikosta tutkittaessa, jolloin tuomari antaa anteeksi, jos syytetty on ollut niin heikko, että on ensin juovuttanut itsensä, ennenkuin on murhan tehnyt.

Antaneeko suuri tuomari ylhäällä myöskin heikkouden anteeksi?