Heikin ja Mikon kesämuistelmia

Heikin ja Mikon kesämuistelmia. Kirjoittanut Immi Hellén

Oli toveri meillä kesämailla,

kun pihlaja kukki:

pien’ valkea vallaton kilipukki,

mi viel’ oli partaa ja sarvia vailla,

Ja yhtenen vei meitä seikka jo sekin,

kun laps’ oli kili juuri kuin mekin.

Se oli niin veikeä hulivili

se pikkuinen kili.

Me pistimme leipää sen samettisuuhun.

Vaan ah, se vikkelä, viisas kili

oli kytketty pitkällä narulla puuhun.

Ja väliin se runkoihin kiersi sen narun,

ja kiristi kaulaa.

Me kuulimme silloin surkean parun

ja heti me juoksimme nurmikkopaulaa

kilimme luokse.

Sen hellien päästimme pälkähästä,

ja se oli hauskaa ystävästä.

Sen säästää tahdoimme kaikesta pahasta.

Sen ystävyyttä

me emme hukkaisi kullasta, rahasta.

Se kallis olisi meille aina.

Vaan sitten muuanna lauantaina

me lähdimme takaisin kaupunkihin.

Ja kili se jäi niin yksin, yksin...

Oli ikävä asti kyynelihin.

Ja nyt se on navetan karsinassa,

ah, muistaako meitä?

Kenties se on paikassa ahtahassa

pikkuinen polo.

Oi, jospa sen kesällä kohdata saisi,

kun pihlaja kukkii!

Mutta se olis vasta seikka nolo,

jos kilistä tullut on suuri pukki.

1928.

Lähde: Hellén, Immi 1930: Lasten runokirja: Suomen pojille ja tytöille omistettu. Valistus, Helsinki.