Hautauspäivä.

Kirjoittanut Frans Mikael Franzén


Mikä meille juhla suurenmoinen
aavistavin puuhin saapunee?
Akkunoiss’ on verho lumenmoinen:
suruko noin päivää piileilee?
Vaiko riemuita nyt tässä suodaan?
Kukat, lamppuin loisto tiennee sen.
Häät on: katso, vihkituoli tuodaan.
Ei, ne tuo jo morsiusvuotehen.
Nuodeneidot hellin mielin kantaa –
kyynel heill’ on silmäinsopissaan –
riisuttua nuorta morsianta;
hiljaa vuoteellen hän lasketaan.
Koristuksittakin puolellensa
silmät, sydämet hän houkuttaa.
Hän jo nukkuu, eikä sulhasensa
tuosta keltään viittausta saa.
Minäkö saan sulho olla hällä,
kun – kas! – vihkisormuksenkin sain?
Jumala! min näen? Samat tällä
sormuksell’ on nimet molempain...
Enkelin, min löysin alla taivaan,
sormeen kerran riemuin panin sen.
Onneni mä luulin vahvaks aivan:
unena se haihtui häviten.
Uneksinko taas? Tuo vuoteellansa
on mun kadotettu armaani.
Ah, jo itkin hänen kuoloansa –
muodossaan hän tuossa nukkuupi!
Iloni, kun kaunoisen sain armaan,
suruni, kun hänet menetin,
uniko vain oli? Nytkö varman
tarkoituksen vasta saavutin?
Niin, mä näen: häämme tässä tullee.
Niin, jo juhlakellot kuulla voin.
Herää, armas! Kätes anna mulle,
miten lupasit, mun morsioin!
Herää! Kuule! Seuraa saapuu kyllä;
onnemme se tahtoo todistaa.
Mitä! Joukko surupuku yllä
saapuu häihin? – Tiedän, tiedän! Haa!
Vaivatun, oi, kärsikäätte harhaa! –
Pitäkää kans auki, jotta saan
vielä nähdä ystäväni parhaan
hymyilevän puhtaudessaan.
Sielunsa – mi katsehesta koitti,
minne hyvänsä hän katseen loi,
ja mi tietämättään mielet voitti –
ei mua vastaa, ei mua nähdä voi.
Paenneesta varjo vain on vielä
jäljellä – pois sekin raastetaan!
Vaan se siemen, min saa maa, se siellä
kukkaan puhkeeva on uudestaan.
Tämä jäännös mykkä, jähmettyvä
nousee taas ja on taas armahain.
Siinä toivossa vain on mun hyvä
elää, kuoliakin, oi, Jumalain!


Lähde: Franzén, Frans Mikael 1891: Valikoima Frans Mikael Franzénin runoelmia. Suomentanut Em. Tamminen. Otava, Helsinki.