Hautausmaalla (Harmaja)

Hautausmaalla. Kirjoittanut Saima Harmaja

On pyhäaamu hiljaisin ja kirkkain.

Vain linnunlaulu, pääsiäistä virkkain,

soi puissa hautuumaan.

Punertuu yli teiden oksaholvi,

mut jalkojemme alla entispolvi

sai levon autuaan.

Ja missä maahan liukuu taivaan kulta,

vihertyy aavistaen pyhä multa.

Ei väri maallinen,

vaan kevään häivä heleä ja hento,

kuin valonhäivähdys, kuin perhon lento

on hohde sen.

Ne kalliit ristit, jotka kohoo tieltä,

hymyten kuulee, kuinka lemmen kieltä

sun kanssas haastelen.

Vei kauas yöhön meitä kova käsi.

Nyt sydämeni laulaa vierelläsi

taas iloon puhjeten.

Kuin aamu-unten kuulakkailla mailla

on sydämeni kevyt linnun lailla,

pyhissävaeltain.

Mut silmissäsi, joihin paistaa päivä,

on muiston varjo, tuttu tuskan häivä.

Sen usein nähdä sain.

Sa, elämäni, mulle liian kallis,

oi etkö sisimpääsi nähdä sallis

nyt, luona nukkujain.

Maan povessa he yksin kuulla meitä

voi, heidän tavallansa itkeneitä

vuoks pitkänperjantain.

Ei huultaan avaa vainajien suku.

Mut elävien rintaan kipu nuku

ei okaan salatun.

On mykkyys murtavampi kyyneleitä.

Siks yhtä pyydän: älä tuskaas peitä!

Sun surusi on mun.

Lähde: Harmaja, Saima 1935: Sateen jälkeen: runoja. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo.