Hautausmaalla

Hautausmaalla. (Suomennos.) Kirjoittanut anonyymi

Kuvaili O. S.

Jäätävän kylmä tuuli puhaltaa hautausmaalla, säälimättömästi repien tuoreitten kukkaseppelten liehuvia, pitkiä silkkinauhoja, jotka suurin joukoin koristavat erästä vasta täytettyä hautaa.

Tuoksua ja kauneutta keskellä kuolemaa ja katoavaisuutta! Ruusuja sydän talvella! No näyttävät niin punaisilta vasten valkoista lunta, joka laskeutuu maahan suurina, pehmeinä höytyvinä, ja tuuli kuljettaa niitten hienon hajun aina köyhien haudoille asti muurin luona.

Siellä on autiota ja kolkkoa. Ei ruusuja eikä liehuvia silkkinauhoja. Ainoastaan pitkä rivi hietakumpuja, ja siellä, täällä yksinkertainen puuristi koristettu vaaleentuneilla paperikukilla tahi kirjavilla kangaspalasilla. Eivät ne miellytä silmiä, niinkuin jättiläisseppeleet tuolla rikkaalla haudalla. Mutta niillä rahoilla, mitkä oli pantu niihin, olisi kenties voitu pelastaa nuori mies, äitinsä ainoa tuki ja turva, joka liiallisen ponnistuksen ja puutteen tähden äskettäin laskettiin ennenaikaiseen hautaan, ja joka nyt lepää yhden tuollaisen hietakummun alla, jossa ei ruusut tuoksua, mutta jonka ääressä äiti surusta mykkänä vääntelee käsiänsä.

”Leudompi ilmanala, ravitsevampi ruoka ja suruton elämä voisi kenties hänet pelastaa, mutta nyt... Minä kirjoitan teille jotain, joka helpoittaa.” – – Niin oli lääkäri vastannut hänen vapisevaan kysymykseensä. Hän kirjoitti reseptin eikä ottanut mitään vaivastansa. Hänellä oli tapana antaa rikkaan maksaa köyhän puolesta. Sehän oli luonnollista ja kohtuullista. – – Hän oli niin ihmisystävällinen ja auttavainen, tuo hyvä lääkäri.

Nuori mies jatkoi sillä välin ”surutonta” elämäänsä, istumalla kaiken päivää työpöytänsä ääressä, ja äiti neuloi, jos mahdollista, vieläkin joutuummin, hankkiaksensa parempaa ravintoa hänelle.

Mutta eräänä aamuna makasi hän kylmänä ja jäykistyneenä vuoteellaan. Hänen kärsimyksensä olivat päättyneet. Äiti ei voinut muuta tehdä, kuin toimittaa hauelle arkun ja haudan. Siihen ei olisi mennyt paljon rahaa, mutta hänellä ei ollut sitäkään. Mitä hän nyt tekisi? Kerjäisikö? Ei, sitä hän ei koskaan voisi tehdä! Lainaisi? Kentiesi. Voisihan hän sitten maksaa sen työllänsä, kun kaikki olisi ohitse. Mutta keltä? Harvoilta tuttaviltansako? Ei, hehän olivat yhtä köyhiä, kuin hän itsekin. Jos hän uskaltaisi mennä oikeusneuvoksen luo, joka asui samassa talossa? He olivat rikkaat, elivät suuresti, tunsivat hänet ja tiesivät hänen olevan kunniallisen ja työteliään. Hän oli kerran ennenkin, poikansa sairauden aikana, pyytänyt heiltä pientä lainaa ja saanut kieltäviin valtauksen, sillä heillä oli niin kiire silloin. Kenties hän nyt tulisi sopivammalla ajalla. Hän tahtoi koettaa.

Raskain askelin nousi hän leveitä portaita myöten ylös oikeusneuvoksen komeaan asuntoon. Hän ei tarvinnut soittaa, ovi oli auki.

Tampurissa seisoi oikeusneuvos rouvineen ja tyttärineen, ihastellen jättiläissuurta seppelettä sypresseistä, pitkistä palmulehdistä ja tuoreista ruusuista, puutarhurin odottaessa maksua.

”Kuinka komea! Vähän kallis ... mutta eihän niin rikkaasen suruhuoneesen voikaan lähettää yksinkertaisempaa. Täytyy kulkea ajan virran mukaan.”

”Herra oikeusneuvos! Suokaa anteeksi...”

”Jaha! rouva Söderlund! Hyvää päivää, hyvää päivää! Mitä! Ettekö tiedä, että kauppaneuvos kuoli toispäivänä? Jaha, jaha, onko teidänkin poikanne kuollut, sehän oli ikävä. Hänhän oli niin lupaava nuori mies.”

He surkuttelivat häntä, mutta rahaa ei muka voitu antaa. Näkihän hän itsekin kuinka paljon heidän äskenkin täytyi panna menemään. – Niin, kellä ei ole vaikeuksiansa! – Työtä ei myöskään voitu luvata. Heillä oli vast’ikään ollut onni saada kuulla eräästä taitavasta ja sitäpaitsi sangen halvasta ompeliattaresta. Raukkaa, hänellä oli vanha, sokea äiti elätettävänä! – – He vakuuttivat vielä kerran osanottoaan ja oikeusneuvos itse saattoi, suopeasti hymyillen, hänet ovelle.

Nyt ei häneltä ollut mitään monta edessä, kuin turvautua ystäviinsä, ja hän ei tehnytkään sitä turhaan. Heillä ei ollut varaa pitää suuria pitoja tai antaa kalliita seppeleitä – mutta he olivat kylliksi rikkaat saamaan kokoon niin paljon rahaa, että köyhä leski sai poikansa hautaan.

Siellä seisoi hän nyt lapsensa haudan vieressä. Jumalan kiitos, nyt oli hänellä hyvä olla, kuolemahan tuo rauhaa kaikille. Mutta hän itse oli yksin, yksin surujensa ja katkerien muistojensa kanssa. Hän oli aina pysyvä poissa, hänen ylpeytensä ja ainoa ilonsa. Ja kuitenkin olisi hän kentiesi ollut pelastettavissa, jos vaan olisi voitu menetellä lääkärin määräysten mukaan. – – Hän heitti alakuloisen, kysyvän silmäyksen kukilla peitetylle haudalle.

Lunta satoi yhä tiheämmin ja tiheämmin. Vähitellen muodosti se suuren, valkoisen peiton yli koko hautausmaan. Ruusut kauppaneuvoksen haudalla eivät enään loistaneet eivätkä tuoksuneet. Ne olivat kätkössä syvällä kylmän lumen olla eikä mitään ollut jälellä todistamassa, että oikeusneuvos ja monet muutkin tahtoivat ”kulkea ajan virran myötä”.

Lähde: Uusi Suometar 8.2.1891.