Hautaus-virsi (Koskinen)

Hautaus-virsi.
(Suom. Virsikirja n:o 399. ”Jam moesta quiesce querela.”)
Kirjoittanut Prudentius


Nyt herkeä, surkea parku,
Jopa itkunne hillittäkäätte;
Sillä kuolema kauhistavainen
Ei o muuta kun elämän porras.
Mitä kammio kaivettu maahan,
Mitä patsahat kaunihit tietää? –
Sitä vain, että kätketty ruumis
Ainoastahan unehen uupui.
Tuo ruumispa rauennut tuossa
Hengetönnä nyt nuohana nukkuu; –
Ei aikoakaan, jopa taas on
Sillä uudesta tunnot ja mielet.
Ei aikoakaan, kun on lämmin
Asumuksehen tuttuhun tullut,
Elähyttänyt autiot aivut,
Jopa raajatkin uutehen toimeen.
Mikä kuolijan kankeudessa
Mädännyksissä makasi ennen,
Se silloin sievästi lentää
Kera sielunsa antuahaisen.
Kuten siemenki lahoten maassa
Itämistänsä valmisteleevi,
Jopa turpehen tunkevan alta
Tuo tähkiä teriä täynnä;
Samatekkin on ruumihin laita,
Joka autuahampana vuonna
Taas tarmonsa entisen ottaa,
Väsymättömän kestävän voiman.
Sepä juuri on kuoleman voitto,
Ett’ on lauttaus taivahan tielle:
Kah, salmea toisella puolen
Ilo autuas läheltä loistaa.
Ota, nurmi, nyt helleydellä
Tämä nukkuva haamunen haltuus’;
Se on ihmisen mainio muoto,
Jonka lainaksi sulle nyt uskon.
Asui äskehen siinäkin henki,
Itse luojansa laatuhun luotu;
Sitä hallitsi viisaus vankka,
Jonka Kristus on hurskaille suonut.
Tämä ruumis sun tallehes’ kätke;
Sen on luojansa etsivä kerran,
Oman kuvansa vaativa sulta,
Omaisuutensa ottava luokseen.
Kah, kerrankin joutuvat ai’at,
Joina Jumala toivomme täyttää;
Sä silloin antaos jälleen
Tämän ihmisen jäännökset ilmi.

Y[rjö Koskinen].


Lähde: Suometar 1.2.1856.