Haudan kaivaja

Haudan kaivaja. Kirjoittanut Esa Paavo-Kallio

Mä kaivan hautaa kielen sortajalle,

Mi vielä kerran koettaa voimiaan

Ja kätken hänen patasaven alle,

Se ett’ei sieltä nouse milloinkaan.

Mä kiviröyhyn kannan rinnan päälle

Ja suuremman kuin kenkään luulisi –

He muuten voisit tulla esiin jällen,

Jos joku heistä torven kuulisi.

Vaan täytyy heidän alla moisen vallin

Niin kauvan levähdellä unheessa,

Kuin mailman perustus on mullin mallin

Ja Valhallasta loppuu hunaja.

Kun tuomiopäivän torvi sitten pauhaa

Ja kirpoavat haudan kahlehet,

Ja autuaille huudetahan rauhaa,

Niin sortajat on sikein nukkuneet.

Kun sitten heräjävät aikojansa

Ja mesiäisten pesää etsivät,

Niin huomaavat että heidän nukkuissansa

Tiehensä mehiläiset lensivät.

Ja rapistunehessa kuolon maassa

Aaveina tekojaan he katuvat –

Vaan rauhan lapset maassa paremmassa

Vapaasti Suomen kieltä haastavat. –

Se muuten oisi niinkin voinut olla,

Ett’ oisit suomalaiset synneistään

Saaneet vaan ruotsalaisen ”protokollan,”

Jot’ ei ois’ ymmärtäneet ensinkään;

Niin kielen kääntäjätä etsiessä

Ois’ sijat parhaat kaikki täyttyneet,

Me, huonon suomennoksen ohjatessa,

Viel’ lopultakin harhaan kääntyneet!

Lähde: Paavo-Kallio, Es. 1886: Honkakannel 1: kielten viritys. Oulu.