Haudalla (Mäkinen)

Haudalla. Kirjoittanut Antti Mäkinen

Säteitänsä kultakehrä

Päivän valaa; aaltonen

Meren kirkas kirkkautta

Taivon katsoo: tuulonen

Tuutii lepoon ruohot rannan;

Kukat päänsä kallistaa

Maahan: Eivät silmään valon

Uskalla he katsahtaa.

Kaikkiall’ on liikuntoa,

Hauskuutta ja elämää.

Mutta tuolla kalmistossa –

Sielläpä on ikävää.

Pappi seisoo, puhuu, viimein

Siunaa äsken Tuonelaan

Muuttanutta pienokaista,

Sitten – hauta suljetaan.

Hiljaisina, liikkumatta,

Vaikka liikutettuna,

Surevaiset kuulematta

Seisovat, kun kaukana

Kukahtelee kultarinta

Käki Herran kiitosta,

Lintuparvi puhtahinta

Helkyttelee soittoa.

Reunuksilla hiekkahaudan

Seisovaiset mielensä

Tuntevat jo eroavan

Täältä sekä sielunsa

Kohoavan ylös aina

Luokse Luojan istuimen,

Missä sitten Hälle nöyrän

Veisailevat kiitoksen.

Mutta haudan partahalla

Äiti valju, onneton

Seisoo, katsoo sijaa pienen

Lausuellen lohduton:

»Hauta, kuinka taisit olla

Mulle aivan armoton?

Ilon’ ryöstit, onnen’, julma!

Nyt on elon’ arvoton.»

Näin hän lausuu, nojaellen

Käsivarteen vakavaan

Isän, joka katsoessaan

Leposijaan avaraan,

Kyynelhelmen silmästänsä

Kädellänsä kuivaten,

Puolisoaan lohdutellen

Sanoo, hautaan viitaten:

»Haudan havuhelmasessa

Rauhan unta uinailet;

Tuossa Tuonen tuntusessa

Pienoseni, viihtynet. – – –

Yli-isä yksin tietää,

Mitkä vaarat vältti hän;

Eipä nyt voi häntä viettää

Viettelykset elämän.»

Lähde: Mäkinen, A. 1912: Runoelmia. Helsinki.