Hannu Krankka
| Hannu Krankka Kirjoittanut Kaarlo Kramsu |
- Läks joukko reipas, nuori
- Lakeilta Limingan,
- Sotahan itsens suori
- Uhaksi sortajan.
- Käy Hannu Krankka heitä,
- Mies uljas, johtamaan;
- Vienassa surman teitä
- Jo oppi astumaan.
- Levinnyt kaikkialla
- On tieto kamalin:
- ”On lyöty Nokialla
- Jo joukko Ilkankin.”
- Mut suremaan ken jouti,
- Kun tullut tieto on,
- Ett’ tulossa on vouti
- Jo Abram Melchersson!
- Hän luulee voivans, houkko,
- Lannistaa Pohjanmaan,
- Ja sotilaita joukko
- Häll’ onpi seurassaan.
- Mut Krankka tämän kuullen
- Näin mietti mielessään:
- Sit’ ennen, niin mä luulen,
- Viel’ leikki leikitään.
- Vaan lähteissänsä vielä
- Käy luo hän tietäjän:
- ”Kuink’, ukko, sodan tiellä
- Sä näät mun kestävän?”
- Ja vanhus kohoaapi
- Ja häneen katsahtaa:
- ”Verissäns valittaapi
- Koht’ armas Suomenmaa.”
- ”Ja vainon valta vankka
- Se maassa vallitsee;
- Mut sua, Hannu Krankka,
- Ain’ onnes suojelee.”
- ”Vaan mieleesi sä paina
- Tää neuvo totinen:
- Sä karhu tapa aina,
- Ennenkuin nyljet sen.”
- Ja joukko reipas lähti
- Lakeilta Limingan,
- Ja joutuisasti ehti
- Se luoksi Kokkolan.
- Nyt siellä Hannu Krankka
- Tarkastaa joukkoaan:
- Iin väki tuima, vankka
- Ei väisty milloinkaan.
- Ja Kemin kookas kansa,
- Nuo urhot rotevat,
- Ylpeillen voimistansa,
- Ain’ itseens luottavat.
- Mut miehet reippaat, sorjat
- Ja liukkaat Limingan,
- On taistelussa norjat
- Ja uljaat ainian.
- Vaan odotus ei työnä
- Heill’ ole kauankaan.
- Jo vouti talviyönä
- Myös rientää Kokkolaan.
- Ja Krankan joukkokunta
- Nyt verileikin saa,
- Ja hurmevirrat lunta
- Lämpöiset sulattaa.
- Ei Nuijajoukko taivu,
- Saa vouti tappion:
- Ken verihins ei vaivu,
- Hän pyrkii pakohon.
- Pakohon hevosensa
- Myös vouti käännättää,
- Kun hänen rinnallensa
- Jo Krankka ennättää.
- Ei vastustus nyt auta,
- Hän Krankan vanki on:
- ”Nyt ilkitöistäs hauta
- Sun perii kunnoton.”
- ”Mut ennen kuin mä sulle
- Kaikk’ kostan konnantyös,
- Sä turkkis anna mulle,
- Se hyv’ on talviyöss’.”
- Hän turkin hältä riisti
- Ja yllens puki sen.
- Se oli pulska, siisti,
- Mut turmiollinen.
- Sill’ urhot innossansa
- Jo vainoo uhriaan:
- ”Tuoll’ on hän, turkistansa
- Hän kyllä tunnetaan.”
- Ja käsivarret tuimat
- Aseita heiluttaa,
- Ja sivallukset huimat
- Miest’ uhkaa uhkeaa.
- Rajusti Krankka torjui
- Nuo iskut päältähän,
- Ja Nuijajoukko horjui,
- Kun jälleen iski hän.
- Ei iskut häntä yllä,
- Ja miehet huutamaan:
- ”Hän Krankka on, hän kyllä
- Kädestä tunnetaan.”
- Ja melske huima herkes,
- Ja kukin ä’issään,
- Niin nopeaan kuin kerkes.
- Taas voudin etsintään.
- Mut hänt’ ei löytynynnä,
- On turhaa kaikki työ:
- On vouti lymynnynnä,
- Ja suojanans on yö.
- Ja Krankka hymyhuulin
- Näin lausui huo’aten:
- ”Mä neuvon viisaan kuulin,
- Mut ymmärtänyt en.”
- ”Jos muistanut mä oisin
- Tuon neuvon mielevän,
- Niin nähnyt oisin toisin
- Tään leikin päättyvän.”
- ”Ei voitto loistossansa
- Niin uljas, verinen,
- Ois ollut lopussansa
- Niin hullunkurinen.”
- ”Siis sanaa taidokasta
- Kaikk’ urhot muistakoot:
- ”Sä karhu nylje vasta,
- Kun tappanut sen oot.”
Lähde: Kramsu, Kaarlo 1887: Runoelmia. Werner Söderström, Porvoo.